Hokkaidōn mäistä ja japanilaisista vessoista

Talvinen aamuyö Sapporossa. Kello on kutakuinkin viisi aamulla, kun neljän hengen orkesterimme raahaa reissussa turvonneita takaloostereitaan kämpiltä kohti bussipysäkkiä, josta kyytimme kohti lentokenttää ja paluulentoa lähtee hetken kuluttua. On viikonloppu ja ihmiset vielä yllättävän suurin joukoin baareissa ja kaduilla. Hiprakkainen tyttöporukka hyvästelee toisensa japanilaisille tavattomalla äänekkyydellä liikennevaloissa. 

Kymmenen päivää katoaa ihmiselämästä kyllä käsittämättömällä nopeudella, mietin ja yritän kalastella peukalonkokoista lumihiutaletta kielen päällä. Eihän se tietenkään siihen osu. 

Itseni lisäksi myös perässä vedettävä lumilautakassi on ottanut lyhyelläkin reissulla tuntuvasti lisäpainoa. Sitä selittää lumilautakenkien suojiin ängetyt nestemäiset kulinarismituliaiset - tältäkään reissulta ei viitsinyt tyhjin käsin lähteä. Toki maallisen ja ah, niin kovin katoavaisen lisäksi tämäkin matka on tarjonnut paljon muuta nähtävää, koettavaa, makusteltavaa ja ihmeteltävää. 

Ennakkoon

Ollaanpa aivan ensiksi ihan rehellisiä. Emmehän me Japanissa käymättömät siitä oikeasti mitään tiedä. Kaikki, mitä luulemme tietävämme, perustuu satunnaisiin YouTube-pätkiin, uutiskevennyksiin ja sivistyneimmillä meistä japanilaiseen elokuva- ja kirjatuotantoon. Luojalle kiitos, meitä on siunattu ylivertaisella mielikuvituksen ja nokkeluuden armolahjalla, josta on sikissyt näitä kaikenmaailman katosiko munahiki tai kusisinko muroihisi-tyyppisiä, hulvattomia letkautuksia japaninkieltä mukaillen. Vähintäänkin kelvollinen lähtökohta, tuumaan ma.

Jaappanihan näyttäytyy mielissämme kasana melko vahvoja stereotypioita. Ensinnäkin, Japani on yhtä kuin Tokio, siihen ynnättynä jokunen vuoristopätkä, kirsikkapuu ja Fujin maaginen tulivuori. Se on paikka, jossa hengityssuojiin pukeutunut, jumalattoman suuri joukko mustapukuisia liikemiehiä seisoo robotinomaisesti liukuportaissa, ja kun he liikkuvat, se tapahtuu kummallisen mekaanisesti ja pieneleisesti. Liikkuminen tapahtuu maailman övereimmän metrorihmaston avulla ja luotijunissa jäpittäen, nukkuminen kapselihotelleissa, liikunta kamppailusaleissa (pois lukien Noriaki Kasai, joka on pomppinut Sapporon lentomäestä suksilla jo ajoilta ennen Japanin valtion perustamista) ja omista mieltymyksistä naaaatiskelu käytettyjä alusvaatteita nuuhkimalla jonkun alalleen omistautuneen perverssimestarin kellarihuoneistossa hyvään vuokrahintaan, niin kuin Madventures on meille opettanut. Ja tupakki, se varmasti maistuu kaikille, sellainen on tuntuma. Japanilaiset juovat kirsikankukkateetä, tölkkikokista suoraan automaateista ja rentoutumismielessä riisiviinaa eli sakea sekä syövät sushia puikoilla ja miso-keittoa sellaisilla lusikoilla joita on jokaisessa kiinalaisessa ravintolassa Suomessa. Ja riisi, se on paikallinen peruna, sitä tulvii ovista ja ikkunoista ja vedetään niin paljon että järki lähtee.

Japanilainen pukeutuu business- tai pokemon- tai muuhun animeasuun tai vaihtoehtoisesti kimonoon. Kaikilla on samanlainen musta tukka, paitsi jalkapalloilija Kagawalla on keskeneräisesti värjätty blondi. Vai oliko se Suzuki vai kuka se oli. Japanilainen arvostaa teknologiaa, autoja, muumeja, animaatioformaatin aikuisviihdettä ja karaokea. Japanilainen taide on tankaa ja haikua, animea ja Haruki Murakami. Ja aakkoset, ne eivät ole Nipponilla menneet perille.

Sellainen se on, meidän Japani, halusitte sitä tai ette. Hieman kärjistäen, jos sallitte. Tai vaikkette sallisikaan. Itseasiassa aika vahvaa mielikuvaa, siihen nähden että todellisuuspohjaa sille ei juuri taida olla.

Todellisuus: Sapporo

Kylmä, kostea tuuli leikittelee taivaalta yhä laajempana rintamana laskeutuvilla, suurilla lumihiutaleilla. Liikennevaloissa odotus kestää ikuisuuden. Japanilainen tallaaja on tunnollinen, eikä tunnu painavan punaisia päin vaikka reitti olisi kuinka selvä. Susukinon ostarialueella harmaan taivaan kontrastiksi välkkyy valoja, värejä ja tekstejä ostoskeskusten valotauluilla. Tissibaareja tuntuu olevan yhtä tiuhassa kuin juoma-automaatteja. Tietyömaa-aitoihinkin on ängetty animea, mikä aiheuttaa kevyen wtf-reaktion ärsykkeistä turvonneen pääkopan sisällä. Myös äänimaisema provosoi; tuntuu, että jokaisella liikennevalollakin on oma tyylinsä töötätä tai piipittää. Taksikuski istuu punaisissa valoissa yksin autossaan hengityssuoja kasvoillaan. Itseasiassa valtaosalla vastaantulijoista on kasvoillaan suojaimet. Rasti ruutuun: stereotypian osoittautuminen faktaksi. 

Sapporon rautatieasema on suuri, sekava kompleksi ostoskeskukseineen ja hotelleineen. Englanninkielisiä kylttejä on, mutta harvassa. Japanin kieli ei taivu. Airbnb-kämppämme sijaitsee jokusen kilometrin päässä asemalta, ja koska lastina on lumilautakassit ja kaikki muutkin matkatavarat sekä unettoman yölennon jälkeinen yleinen pökkelötila, päätämme elää herroiksi ja painaa perille pirssillä. Ongelmaksi muodostuu taksien pieni koko; valtaosa takseista on laatikkomallisia Toyotan henkilöautoja, joihin ei ole puhettakaan mahduttaa neljää ihmistä lautakamoineen kaikkineen. Yhtäkään pakutaksia ei ole. Menemme kahdella pienellä. Taksin, jossa itse matkustan, kuljettaja ei puhu sanaakaan englantia. Sen sijaan hän keksii kommunikoida Google kääntäjän kautta. Näppärää! Siinä me höpöttelemme tabletille kumpikin omalla kielellään, ja kone kääntää. Aika japanilaista, eikö? Viimeisimpänä kysyn kuskimme nimeä, ja senkin hän sanelee kääntäjälle. Mitään tolkkua en nimestä ota, mutta kovasti tuntuu kääntäjän versio hemmoa naurattavan. 

Yksi asia on huomattavissa jo matkalla lentokentältä Sapporoon. Rakennukset ovat rumia. En tiedä, millainen tilanne muilla Japanin saarilla on, mutta verrattain köyhälle Hokkaidõlle ei kenenkään arkkitehtiarton tarvitse lähteä kyllä mitään talonrakentamisen silmäherkkua etsimään. Sapporossa on kaksi hienoa rakennusta; vanha, puinen kellotorni ja Sapporo beer museum, upea tiilikompleksi. Panevat ihan keskinkertaista oluttakin. Noin niin kuin muuten talokanta on kauneusarvoltaan samaa luokkaa kuin junamatkalla Kouvolasta Pietariin, Viipurista itään.

Kotikatu

Shintopyhäkkö

Parin ensimmäisen päivän aikana pienellä kulkijalla on kovin paljon aihetta hämmästelyyn ja kummasteluun. Ensiksi, juoma-automaattien määrä on aivan käsittämätön ja niiden sijainti usein yllättävä. Meidänkin ulkorappukäytävässä on yksi, ja heti kadulla pari lisää. Montako limsatölkkiautomaattia Heinolassa on? Kysyn vaan. Ei ole kymmentä enempää. Nappasin ensimmäisenä aamuna automaatista teen, ja se tölkkihän oli helkkari soikoon kuuma! Kyllähän tee toki kuumana parempaa on, mutta… Ihmeellinen maailma. 

Ja sitten: olenhan minä toki japanilaisten yltiökohteliaisuudesta kuullut ja jopa lukenut, mutta se hymyily, kiittelyn ja kumartelun määrä meinasi aluksi käydä jopa kiusalliseksi. Oli taas astuttava ulos kankeasta suomalaiskuplasta ja yritettävä oppia maailmalta jotain. Ja mitä puheeseen tulee; jos keski-suomalainen jyvääskylän murre on melkoista vokaalien venyttämistä, niin kyllä sapporolainen vokaalinvenytys on aivan omissa galakseissaan. 

Taivas on japanilaisessa vessassa

Pari arkista käytännön asiaa vaati alkuun hieman kokeilua ja perstuntumatotuttelua. Ensinnäkin ilmalämpöpumpun käyttö, kun se japanin aakkonen ei vieläkään ottanut taipuakseen ja kämppä oli saapuessamme kuin iglu lattioita myöten. Päivän pöhistyään alkoi pikkuhiljaa lämmetä. 

Toiseksi; japanilaiset vessat! Kyllä on tehty posliinilla istumisesta taidetta isolla t:llä. Ensimmäinen huomio: lämmitetty pöntönrengas - kiitos universumi! Vaikka helmikuisen Japanin kostea tuuli ei vielä lämmitä, niin vessassa perse ei ainakaan pääse jäätymään. Meidän ujopissaajien helpotukseksi monen pöntön kaukosäätimessä on namiska, jolla saa vessaan musiikin soimaan ja rentouttamaan tunnelmaa. Ja mitä tulee japanilaiseen hygieniasta huolehtimiseen, niin toisesta nappulasta painaessa herra Älypönttö ottaa ja ampuu valitsemallasi paineella vesisuihkua sitten suoraan sinne johon auringonpaiste ei yllä eikä varmasti haluakaan yltää. Mielettömiä inventioita! Jos joku olisi oikein tarkkana oven takana kuunnellut, teinityttömäistä kikattelua ja älä koskaan lopeta- aneluita olisi varmasti ollut tarjolla. Pienenä miinuspuolena, meidän vuokrakämppämme Herra Älypöntön suihku oli aina kylmä. Kaikkea pitää kokeilla, paitsi jääpuikkoa siellä ja nyt on tavallaan kokeiltu sekin. Matkailu avartaa, on joku viisas todennut.

Migreeniparatiisista ja nipponilaisista pöydän antimista

Japanissa tunnutaan rakastavan tavaraa ja ostoskeskuksia, mutta pelihallien määrä ja ennen kaikkea sisältö on jotain melko härskiä. Että jos joku on käynyt joskus ruotsinlaivalla pelikoneosastolla tai jossain pincadessa, niin nämä oli hieman toista sorttia. Ensinnäkin, osassa pelihalleja on ensin supermarketin kokoinen halli niille ongintakoneille. Tiedättekö? Siellä akvaariossa on jotain pehmoleluja tai kangaskasseja tai pokemoneja tai avaimenperiä tai karkkipusseja - you name it, ja sitten niitä yritetään joystickilla ohjaten saada ylös sieltä. Voin kertoa, en saanut kertaakaan. Yritin monta kertaa. Näitä erilaisia vempaimia on ensin sata siinä eteishallissa, ennen kuin päästään itse peliosastolle hedelmä- ja kortti- ja auto- ja luojatiesminkäpelien äärelle. Ei muuta kuin seteliä koneeseen ja poletteja tilalle. Se valo- ja äänimaisema tiluliluineen on sitten niin helvetillinen, että migreeniherkät älkää vaivautuko. Kuvitelkaa itse; suurehkoon liiketilaan järkyttävä määrä erilaisia pelikoneita huutaamaan, välkkymään ja vilkkumaan ja läjäpäin ihmisiä niitä hakkaamaan ja paukuttamaan. Sinne vaan työpäivän jälkeen rauhoittumaan, tervemenoa! Ilmeisesti se kuitenkin monelle toimii, joten laskeutukaamme tuomarinpenkistä alas metaforaniitylle ja antakaamme kaikkien kukkien kukkia. 🌻🌷💐

En koskaan voisi ylikorostaa sitä, millaisia elämyksiä (nautintoja tai antinautintoja) reissussa paikallisen ruoan maisteleminen voi tarjota. Syöminen kun sattuu olemaan aika lähellä allekirjoittaneen sydäntä, minkä nokkelimmat ovatkin varmasti eturepun muodon ja koon perusteella havainneetkin. 

Niin. Japanilainen ruoka. Herra mun vereni että on hyvää. Enkä puhu nyt pelkästään siitä sushista, mikä sekin, tottakai tuoreeltaan on kyllä viimeisen päälle aistihermoja hellivää. Ramen-keitosta tuli kyllä kertaheitolla yksi suosikeistani, ja niitä, etenkin vähän tulisempia, söin useamman kerran. Hokkaidōlla ramen on ilmeisen iso juttu muutenkin, ja niitä sympaattisia pikku ramenkojuja, joissa oviaukon yläpää on leukani korkeudella ja jossa on neljästä kuuteen istumapaikkaa - niitä on paljon. Ja keiton ryystäminen totaalisen OK, joten kaikki Etiketti-Eetvartit, sykkeet alas ja naama keittokippoon. Ramenin lisäksi paikallinen tofucurry tai vaikkapa tonnikalafileet - arigatooooooo eli kiitos! Sushia syötiin useammassa eri paikassa, ja täytyy sanoa että paras sushi löytyi ennemminkin rosoisesta juottolasta kuin sushiravintolasta. Niin hyvää ja tuoretta ruokaelämystä ei röökinkatku häirinnyt pätkääkään.

Koska ruokakuvat ovat aina ihania, isken muutaman tuohon alle.

Hihna-sushia, tää oli hauska konsepti 

Maailman siistein ramenkojupariskunta. Ei sanaakaan englantia mut jummijammi mitä safkaa. 

Japanilaista katkaraputofucurrya

Yksi ruokailuelämyksellinen Via Dolorosa piti tälläkin reissulla toki kokea - vihreä tee-jäätelö. No joo, nyt jokainen tämän lukenut voi toki todeta, että eihän sellaista kukaan koskaan listalta valitsisikaan, mutta... tulipa annettua mahdollisuus. Toista hän ei valitettavasti saa, vaikka kaunis vihreä palleroinen kekseineen olikin.

Onsen - hälyn vastapainoksi

Vesihöyry täyttää onsenin pesutilan. Tilassa on kaksi riviä pesupaikkoja; suihku, suihkujakkara, jokaisessa loossissaan oma peili ja pesuaineet. Kukaan ei varsinaisesti kiirehdi peseytyessään, kaikki tehdään hartaudella. Vaikka tilassa on useita ihmisiä, äänimaisemaa ei täytä kuin suihkun sade ja rentoutumismusiikki jostain etäämmältä. Miesten vuoro pitää turpansa kiinni.

Ulkona pakastaa. Suuressa ulkoilma-altaassa lojuu ihminen siellä, toinen tuolla, kukin omassa kolkassa an, niin piiloutuneina omassa rauhassaan, niin hiljaa ja eleettä että jollei kylmään ilmaan nouseva höyry heitä paljastaisi, on kuin ketään ei olisi missään. Joku venyttelee, toinen tekee hengitysharjoituksia. Vanha mestari tuijottaa vesihöyryfiltterin läpi kaukaisia, lumisia vuoria. On tuijottanut jo kauan.

Kaiken sen hälyn, metelin ja valosaasteen, epileptisen aistiärsykehelvetin keskellä Hokkaidolla ihmiset, tai ainakin osa heistä osaa arvostaa rauhaa ja hiljaisuutta. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat paikalliset kylpylät, onsenit. Tosin tunnelmaltaan voisi puhua ennemminkin jostain nakuilupyhäköstä kuin kylpylästä. Onsen on vulkaanisista kuumista lähteistä pulppuavaa vettä käyttävä allas tai useamman altaan alue, jonne ihmiset tulevat rentoutumaan ja rauhoittumaan työpäiviensä jälkeen. Lähdevedessä on luontoäidin omia mömmöjä, joilla ainakin väitetään olevan vaikutuksia hermo-, nivel- ja lihassärkyyn, verenkierron ja aineenvaihdunnan toimintaan ja niin edelleen. Kävimme laskupäivien päälle yhteensä neljässä eri onsenissa, ja vaikka ne olivatkin toisistaan puitteiltaan erilaisia, konsepti säilyi pääpiirtein samana; kuin mikä tahansa kylpylä, mutta uimahousuja ei tarvitse eikä kaikkialla saakaan käyttää. Konservatiivisessa kulttuurissa naisille ja miehille on omat osastonsa. Pukuhuoneessa soi rauhoittava musiikki, suihkuissa on jakkarat ja viimeisen päälle tarvittavat pesuaineet. Joissain onseneissa on saunakin. Jokaisessa onsenissa jossa me kävimme, oli ulkoaltaat. Lämmin, joskus turhankin kuuma vesi pulppusi altaaseen jostain. Altaassa ja sen reunoilla oli erilaisia kivimuodostelmia tai yksittäisiä kiviä, joita vasten nojailla tai joiden päällä istua. Siellä paikalliset ukot istuivat, itsekseen tai porukalla, kylmässä vedessä kostutettu kasvopyyhe päänsä päällä ja rauhoittivat mieltään. Tekivät venytyksiä ja tuijottelivat hiljalleen tiputtelevaa lunta tai kauempana näkyviä, lumisia vuoria. Vaikka altaassa olisikin ollut isompi porukka kerrallaan, tietty kunnioittava tunnelma pysyi yllä ja äänentaso hyvin maltillisena. Pitää sanoa, että laskupäivän päälle juuri parempaa rentoutumismuotoa ei olisi voinut toivoa. Sielusta ja sen puhdistumisesta en tiedä, mutta ainakin sen temppeliä hemmoteltiin huolella.

Mäessä

Korkeanpaikankammoista vähän jännäpaskattaa. Alas on jyrkkä matka, ja kauas pitkä. Taaksekaan ei jaksa haikata, eikä sitä nössölle pään aukomista kuuntele kukaan. Paino takajalalle ja kuolemanpelko ahterissa alas; puuteri kantaa hyvin. Vaikka mäki on jyrkkä, vauhti ei tunnu pehmeällä lumella juuri miltään muulta kuin dopamiinin ylituotannolta. Lunta pölisee jokaisella käännöksellä, jokaisesta pienestäkin kumpareesta, joka kerta kun lauta uppoaa hieman pinnan alle. Tästä pidän sitten aika sairaan paljon. Ei tarvitse miettiä mitään muuta kuin seuraavaa siirtoa reitin suhteen, seuraavan puun väistämistä, ja nauttia matkasta. 

Ajatus Japaniin laskureissun tekemisestä kaveriporukalla on pyörinyt ajatuksissa ja puheissa jo tovin, mutta päätös sen toteuttamisesta tehtiin loppukesästä viime vuonna. Reissuhommat kiinnostavat tunnetusti koko ajan. Myös puuterilumi kiinnostaa aina, ja Japania laskukohteena oli monelta taholta kehuttu melko erilaiseksi kuin Itävallan tai Italian mäkiä, joihin olimme jo ehtineet tuttavuutta tehdä. 

Suomessa vallinneen epätalven takia ajoitus Japanin reissulle ja kadonneen lumen metsästykseen ei voisi juuri olla parempi. Japanilaiset lasketteluolosuhteet ovat kovin kehutut juuri sen takia, että lunta on. Ja sitä on paljon. 

Japanissa riittää laskettelukeskuksia ja vuoria. Koska meidän reissullamme oli kovin rajoitetut ajalliset resurssit, keskityimme sellaisiin keskuksiin, jotka olisivat järkevän juna- tai etäisyyden päässä päämajasta Sapporosta. Omalta osaltani ne olivat Niseko ja Kiroro, joihin kumpaankin ajelimme autolla. Muu porukka kävi päiväseltään myös katsomassa Sapporo Teinen keskusta. 

Mitä tulee söpöön vuokra-autoomme, Nissan Note ei varmasti ole monenkaan mielessä se ykkösvaihtoehto laskureissulle lähtöä miettiessä. Sanotaanko näin, että vastikään tuoreen, kansainvälisen ajokorttimuoviläpyskän hankkinut kuskimme on varmasti joskus ajanut autoa selkä vähemmän suorassa ja penkki hieman taaempana. Mutta halpa se oli, oikein soiva peli, ja nelivetokin vielä. Takapenkillä tunnelma oli tiivis, kun puolitoista penkkiä oli vallattu laskukamoille ja loput puolitoista kahdelle aikamiesperberille. Parempaa ryhmäytymisleikkiä saa hakea. Perille jokaiseen määränpäähän päästiin, joten auton tehtävä suoriutui varsin mallikkaasti. 

Niseko on ainakin monen nettifoorumin perusteella se paikka, johon kaikenmaailman Offari-Outit ja Puuteri-Paavot tulevat pumpulihankien perässä. On helppo ymmärtää, miksi; kun keskuksen korkeimmalta ylä-asemalta haikkaa vajaan puoli tuntia ylöspäin (jonkun toisen kunnolla ja reisillä oletettavasti nopeammin), saavuttaa keskuksen korkeimman huipun, josta maailma on mukavasti auki. Me laskimme niin, että pysyimme koko ajan suurinpiirtein kartalla ja keskuksen väylien läheisyydessä, ettei väsy pääsisi amatööriä yllättämään. Kovemmilla konkareilla oli suuntana vuoren se puoli, jossa ei ollut hiihtohissejä ollenkaan, mutta varmasti paljasta puuteria sitäkin enemmän. Kavereilla toki oli myös lumivyöryvarustukset mukanaan ja varmasti tietotaitoa siitä, miten hitossa sieltä jostain ei-mistään pääsee pois. Hakalan pojan kompassipäällä periaatteessa rinteessäkin eksyminen on vallan helppoa, joten parempi tiedostaa rajansa.

Jos vertaa esimerkiksi Itävallan alppeihin ja niihin off-road-reitteihin joita siellä puuterihimoissaan on tullut koluttua, Nisekossa (ja myös Kirorossa) lunta on enemmän, kalliota vähemmän eikä havupuita lainkaan. Puusto on lähinnä pelkkää tunturikoivua, joten näkyvyyttä voi pitää parempana. Toisaalta koska vuoret eivät nouse kuin reiluun tuhanteen metriin merenpinnasta, puustoa on melko korkealle rinteeseen ja näin ollen lumivyöryvaaran paikkoja vähemmän. Myös yksi merkittävä ero alppikeskuksiin: porukkaa selkeästi vähemmän. Tämä talvi on ollut Japanissa lumitilanteeltaan huono, ja kun lunta viimein viime viikolla tuli kunnolla, meitä varoiteltiin Nisekoon mentäessä väenpaljoudesta. Olihan sitä Keisarin syntymäpäivänä, joka on tottakai kansallinen vapaapäivä, rinteessä porukkaa, mutta vielä kohtalaisen maltillisesti. Kelitkin sattuivat Nisekossa kohdalleen, joten vuoren huipulta upean Mt. Yōtein tuijottelun lomassa ei ollut ollenkaan pöllömpää laskea vähän lumilaudalla! Voin kertoa, että etenkin toisen laskupäivän jälkeen laskukamoissa oli tuomiopäivän tuoksua. 

Kiroroon teimme päiväreissun viimeisenä kokonaisena reissupäivänämme. Edellisyönä lumisateet eivät olleet toivotun lailla tavoittaneet Kiroron rinteitä, joten raiskaamattoman puuterin löytäminen oli aluksi haastavaa. Pari sankaria porukasta kuitenkin löysi juuri ennen lounastaukoa hyvän spotin, ja vaikka valittelin itsekseni ylipainosta kipeitä jalkapohjiani ja takakenossa laskemisesta ah, niin uupunutta oikeaa etureittäni, lähdimme koko porukka lounaan jälkeen vielä katsomaan poikien löydöstä. Jos nyt vielä tämän laskun, ja sitten pullukka painelee ala-asemalle aurinkotuoliin oluelle. No, niitä laskuja tuli kuitenkin kolme, vaikka jokaisen piti olla viimeinen. Ehkäpä kaunein laskuspotti, joka itselleni on tullut vastaan, ja niin helposti tavoitettavissa! Lumista vuoristoa ympärillä joka puolella, käkkäräisiä tunturikoivuja, Hokkaidōn saaren ääriviivat ja Japanin meri. Mitä mereen tulee; parisataa kilometriä tästä, toisella puolen Japanin merta, makaa äiti Venäjä. Maailma tuntuu kovin pieneltä. Tai Venäjä suurelta ja mahtavalta.

Meri, meren takana Venäjä. 

Laskematonta puuteria riitti mukavan jyrkän pätkän verran. Kevätauringon paistekaan ei varsinaisesti päässyt hyvää mieltä latistamaan. Aina aika ajoin reissussa tulee sellaisia fiiliksiä, että eihän tässä kauneudessa ole mitään järkeä. Esimerkiksi juuri tuolla, nyppylän päällä siteitä kiristellessä ja laskumiljöötä silmillä ahmiessa. Sitten pikkupojan innolla mäkeä alas, niin kevyt lumi laudan alla, että pullukkakin tuntee lentävänsä. Ja takuuvarmasti niin idioottimainen virne naamalla, että kilpailevaa saa hakea. Sama perverssi kiilto silmissä kuin Nipsulla ametistiluolassa, kyllä te tiedätte. Jokainen puuterin makuun joskus päässyt ymmärtää, mitä tässä tarkoitetaan. Orgastista hommaa kertakaikkiaan.

Niseko on Kiroroa suurempi keskus; enemmän hissejä, enemmän rinteitä, enemmän merkattuja off-road-rinteitä. Henkilökohtaisesti ja hyvin pienellä observoinnilla itse pidin Kirorosta enemmän. Hisseihin ei tarvinnut jonottaa koskaan, hissit olivat modernimpia ja parempia, ja itse rinteet paremmat laskea. Myöskään loivia siirtymiä tai haikkauksia ei tarvinnut tehdä päästäkseen laskemaan pehmeää lunta. Ja merenrakastajana pidin siitä, että ylhäällä vuoren päällä näkyi merelle. Vaikka toki Nisekossakin kelpasi kerrostulivuori Mt. Yōteita tuijottaa. Molemmat keskukset ehdottomasti käymisen arvoisia. Muutenkin Japani on laskukohteena eurooppalaisten kasvavassa suosiossa ja tarjoaa eksoottisen vaihtoehdon Alpeilla ramppaajille, aina ystävällistä palvelua ja erittäin hyvää ruokaa.

Lopuksi

Kymmenen päivää oikeastaan missä vaan, paitsi Etelä-Helsingin vanhassa kaupungissa on kovin pintapuolista rapsuttelua. Kuin neljän ruokalajin illallisen jättäisi alkupaloihin. Voisi sanoa, että nälkähän tässä jäi. Eihän näillä jaloilla laskupäiviä suhteessa oikein lisätä voisi, mutta muuten kierreltävää ja katseltavaa riittäisi varmasti viikoiksi, kuukausiksikin. Ihan vaan ramenin ryystäminen naama keittokulhossa, vehkeiden huljuttelu luonnonkylpylöissä tai japanilainen vessafiilistely saisivat palaamaan Hokkaidõlle milloin vain. Toki myös kirsikankukista, trekkauksesta tai itseäni kovasti kiinnostavista shintopyhäköistä voisi helposti saada toisen tekosyyn toisellekin Japanin reissulle.

Kunhan nyt ensin selvitään tästä kolmannesta maailmansodasta koronaa vastaan.

Tšekin valloitus ja pari muuttujaa

Mitenhän tämän nyt laittaisin. Sanotaan vaikka niin, että Kaameiden Apinoiden Tšekinmaan valloitus ei lähtenyt käyntiin tismalleen sillä tavalla kuin olin sen kuvitellut. Mikä sinänsä on hyvän reissun merkki. Seikkailun merkki. Se, että Hakalan poika heräsi torstaiaamuun kohtalaisen kylmissään tšekkiläisestä lähiöleikkipuistosta sora patjanaan ja rinkka tyynynään, kertoo seikkailun tasosta kaiken oleellisen. 

Posotimme Slanyn kaupunkiin Uber-kyydillä suoraan lentokentältä, jossa apinalauma laajensi kulttuurista diversiteettiään ruotsalaisen ystävämme voimin. Talo, johon olimme majoittumassa, ei oikein ottanut löytääkseen, mutta pääsimme perille muutaman kerran samaa korttelia ympäri kierrellen. Vastaanotto oli mukava. Majoittajajamppa teki taloesittelyn, näytti kartalta käymisen arvoiset ruokapaikat, ja parhaansa mukaan yritti etsiä meille paikkaa, jossa heitellä mölkkyä hyvällä alustalla. Jos kenttä löytyisi, majoittaja saattaisi kuulema itsekin tulla kokeilemaan ja menettämään mölkkypoikuutensa. Kämppä itsessään oli koruton toinen puolisko paritalosta, jonka toista puolta asutti majoittaja itse. Mattoja ja verhoja ei ollut, ja niinpä kymmenestä suomalaisesta lähtevät äänet kaikuivat kohtalaisen railakkaasti huoneistossa. 

Huomasimme jo kohtalaisen nopeasti, että tämä kämppä ei välttämättä ole suurelle mieslaumalle se paras vaihtoehto majoittumiseen. Sen huomasi myös majoittajamme, joka ravasi harva se väli kertomassa, kuinka nyt pitäisi olla hiljaa. Ensimmäisen kerran kello oli kuusi illalla. Ja rehellisesti, kukaan apinalaumasta ei huutanut eikä meuhkannut, ei töröillyt eikä perseillyt. Majoittajan toiminta meni sikäli härskiksi, että parin ensimmäisen visiittinsä jälkeen hänellä ei ollut aikomustakaan koputtaa oveemme, vaan kaveri posotteli ylimielisesti sisään omilla avaimillaan. Yritimme joka tapauksessa madaltaa äänenvoimakkuutta konfliktin välttämiseksi. Lopulta osa porukasta lähti Prahaan istumaan iltaa, hajoittaen porukan pienemmäksi - allekirjoittanut mukaan lukien. Prahassa ehdittiin istua tunti-kaksi, kun puhelin soi ja apinatoverimme kämpiltä soitti, että jos apinalauma ei välittömästi poistu asunnosta, majoittaja kutsuu paikalle poliisit. Eipä jäänyt juuri vaihtoehtoja. Kamat ulos kämpästä ja yön selkään. 

Torstaiaamu valkeni melkoisen koleana, kun kuuden aikaan Hakalan poika aukaisi silmänsä. Katkonaista unta oli ehditty ottaa muutama tunti. Joku ei ollut nukkunut sekuntiakaan. Kohmeessa oli kropan lisäksi myös pääkoppa, ja sijainnin hahmottaminen kesti hetken. Aamuaurinko nousi horisontista toki kauniisti, mutta ei juuri vielä lämmittänyt. Sen sijaan apinakollektiivin velikullat lämmittivät mieltä jo heti aamusta; Kaameiden ja kodittomien apinoiden sisäiset keinupituushypyn mestaruuskisat olivat täydessä käynnissä. Lasinilkat, länkisääret sekä puupäät olivat totisesti vaarassa. Leikkipuistoa ympäröivien kerrostalojen asukeilla riitti varmasti ihmeteltävää.

Yhtään kuolonuhria ei onneksi tullut, ja uusi kämppäkin Prahasta oli melko pikaisesti plakkarissa. Näinpä aamupäivän missio oli raahata apina-ahterit maan pääkaupunkiin (mistä olin erittäin innoissani) ja katsoa, mitä päivät tuovat tullessaan. Josko ainakin sopivampaa majoitusta ja parempaa onnea?

Uusi kämppä oli tyylikäs kerrostaloasunto, sisustettu elegantisti ja vanhalla, ilmeisen arvokkaalla furnituurilla. Keittiön pöydällä oli myös lappu, johon kirjatut säännöt olivat vähintään yhtä yksityiskohtaiset kuin liitonarkun rakentamisohjeet aikanaan. Kaikki helpot rikkeet oli otettu huomioon ja niistä sakoitettiin ankarasti. Huonekalun siirtäminen, 150-300 euron sakolla. Ovikellon soittamisesta parisataa euroa sakkoa, ja niin edelleen. Laskeskeltiin, että jos oikein vihkoon menee, saattaa tulla kalliit neljä yötä...

Torstai-iltana, kun koko apinalauma oli kotoutunut Keski-Euroopan Pariisiin, oli aika pitää Kaameiden sisäiset mölkkymestaruuskisat. Näitä varten olin ladannut kahdeksankymmenen litran Haglöfsin rinkkanikin Finskin ruumaan mölkkypakoilla ja -kapuloilla lastattuna. Google Mapsin satelliittikuvasta aikamme sopivaa mölkkyspottia yytsäiltyämme päädyimme lähistöllä olevaan puistoon, joka sijaitsi Valtava joessa kelluvassa saaressa. Eipä paljoa olisi voinut pelipaikka nätimmäksi muuttua. Vieressä pidettiin jonkinsortin tanssikurssia, ihmiset viettivät iltaa puistossa istuskellen, ja monet uteliaat silmäparit kävivät tuijottelemassa, mitä tuo hupaisan näköinen ukkoporukka puupalikoineen oikein touhuaa. Kisailun olisi toki voinut aloittaa aikaisemminkin päivällä. Ratkaisupelit pelattiin hieman liian hämärissä olosuhteissa. Kaipa sieltä joku kuitenkin tarvittavat kapulat nurin sai.

Mölkkyspotti kohillaan 

Perjantaina oli ensimmäisen Rakovnik-päivän vuoro. Ennen lauantaina alkavia nelinpelin mm-skaboja pelattaisiin lämmittelyturnaus parikisojen muodossa. Heittopuuhat alkaisivat kello 13, joten aamulla pelivaraa paikalle raahautumiseen onneksi olisi. Tämän takia päätimme turvautua julkiseen liikenteeseen, emmekä maksaa jo kärsinyttä reissulompakkoamme tyhjäksi taksimatkasta.

Kävelymatka bussipysäkille osoittautui kyseenalaisessa kunnossa olevalle mölkkyurheilijaryhmälle Via Dolorosaksi, sisältäen yhdet hävyttömän fyysiset ja ei-niin-tervetulleet mutta etenemisen kannalta välttämättömät porrastreenit. Reilun tunnin kävelymatkan jälkeen pääsimme bussipysäkille, ja kevyellä juoksulla vielä bussiinkin. Joka ikisen pienen kylän matkan varrella kiertävän linja-auton etanamainen lyllerrys Rakovnikin keskustaan kesti kuitenkin yllättävän kauan, ja kävelymatkaa kisapaikalle jäi pari kilometriä. Parhaassa kunnossa olevat apinat pistivät juoksuksi ja ehtivät helposti ilmoittamaan apinat mukaan palikkakarkeloihin ollen paikalla peräti hävyttömän aikaisin, jo kello 12:59. Me muut taapersimme perässä ja yhden huurteisen kautta suoraan pelille.

Kolmenkymmenen asteen lämpötila auringopaistaessa sinitaivaalta oli ehkä pohjoisen nisäkkäille liikaa, sillä hiki kyllä tuli mutta tuloksellisesti päivästä ei jäänyt juuri jälkeläisille kerrottavaa. Kosolti tärkeitä kohdistusheittoja varsinaisia kisoja ajatellen kylläkin. Keskittyminen hengissäpysymiseen, auringossa kärvistelyyn sekä ruumiin turmelemiseen epäterveellisellä ruokailulla voi alkaa. Ja katseet jo kohti seuraavaa, virallista kisapäivää.

Olimme saaneet sovittua muiden mölkvistien kanssa, että myös kodittomille apinoille olisi säälipaikat yhteiskuljetuksessa Prahasta Rakovnikiin lauantaina. Tämä oli kuin taivaan lahja, ettei kämpiltä tarvinnut vielä neljältä aamulla lähteä paikkaribussijahtiin. Väsynyt apinalauma oli kuin olikin ajoissa sovitussa paikassa klo 07:30, mistä bussi lähti kohti kisapaikkaa. Kävelymatka bussille kämpiltä meni vanhan kaupungin läpi, joten tuli turistisightseeingiä harrastettua samalla usean kilometrin verran.

Jos perjantaina oli ollut helteistä ja kuumaa, niin nyt ei sitten ollut sinne päinkään. Aamulla rapiat kymmenen astetta ja vilakka tuuli tuntuivat ylioptimistisesti pukeutuneesta Hakalan pennusta hintsusti turhan koleilta. Heittosuorituksiin aamun kankeus ja kohmeus ei kuitenkaan päässyt vaikuttamaan, vaan sekä Kaameet Apinat ykkönen että kaikkien järkytykseksi myös kakkonen heittivät ensimmäiset muutamat pelinsä loistavasti. Ykkönen varmisti jatkopaikkansa jo hyvissä ajoin. Kakkosapinoille sen sijaan tapahtui jotain, mitä toistaiseksi kukaan ei ole onnistunut kirjoitushetkeen mennessä täysin selvittämään. Jos ensimmäiset viisi peliä seitsemästä menivät kohtalaisen mukavasti (1 voitto, 4 tasapeliä), kuudes meni sitten niin rumasti riman alta ettei ikinä. Kukaan ei osunut mihinkään. Iski paniikki, epätoivo, depressio, ryhmäitsetuhoinen fiilis.

Kakkosapinat 

Ja ykkösen pojjaat

Edellä mainitun katastrofin jälkeen vielä jouduimme hetken jännittämään jatkopelien kohtaloa, vaikka jokainen Kakkosapina sen sisimmässään tiesikin; olisi voinut munata joskus muulloinkin, jatkopaikalle voi sanoa SORONOOO ja ensi kertaan. Kiitoksia. Siinä analyysioluilla istuskeli kuusi pettynyttä, maansa ja mölkky-ylpeytensä myynyttä miestä. Ainoa lohtu oli kuunnella viereisestä pöydästä kuuluvaa valitusta siitä, kuinka joku toinenkin suomalaispoppoo oli pudonnut jatkosta. Ihanaa vertaiskärsimystä. 

Kaameiden ykkösjoukkue heitti itsensä vielä lauantaina ensimmäiseltä kuolemanpelikierrokselta jatkoon, joten heidän osaltaan tie kohti mölkkytaivaita olisi sunnuntaina vielä auki. Siinä missä kakkosjoukkueen jampoilla kisajännitys pääsi jo purkautumaan lauantaina, porukan ykköstykkien oli aloitettava armoton psyykkaus sunnuntain kuolemanpelejä varten. Ennen Prahaan paluuta ja kisapsyykkauksen aloittamista katselimme vielä mölkyn mm-maaottelut, joissa Suomi voitti komean esityksen jälkeen Tsekin finaalissa puhtaalla pelin, erin kolme-muna.

Mölkyn ykkösmaajoukkue 

Jos majoituskaupunkinamme olisi ollut mikä tahansa muu kuin Praha, olisin todennäköisesti lähtenyt sunnuntaina vielä Rakovnikiin. Koska voin helposti kuitenkin tunnustaa olevani äärimmäisen huono häviäjä, varustettuna nollatason pettymyksensietokyvyllä ja etenkin tällä reissulla matkapahoinvointikortilla, sekä ennen kaikkea järjettömän suurella pakkomielteellä maistella, haistella, katsella ja kuunnella yhtä unieni pääkaupungeista, päätin viettää sunnuntain Prahassa. Tähän toki ensin haistelin muiden kanssamatkaajien mielipiteitä. Yllätys yllätys, kellään ei ollut sitä vastaan mitään, että pääsisi Pastorista päiväksi eroon.

Kun muu seurue lähti muiden mölkkyfanaatikkojen kanssa kohti Rakovnikia, jäin viettämään seesteistä sunnuntaiaamuani kämpille. Keittelin kahvit, join ne rauhassa kuunnellen Spotifysta seesteisiä akustiikkaralleja, jaksoin jopa siivota suurimmat pullot ja roskat pois kuleksimasta - seuraavana päivänä loppusiivouksen paikka olisi kuitenkin ollut.

Sunnuntai.

Prahassa oli aivan optimaalinen keli sunnuntaisamoilulle. Aurinko kyllä paistoi, mutta lämpötila pyöri siinä kahdenkymmenen plusasteen hujakoilla - muutaman kilometrin kävely ei siis vielä tappaisi hieman ylipainoista mölkkyatleettia. Päivän haahuilulle olin asettanut pari määränpäätä, joissa haluan käydä; St. Klaran viinitila sekä jokunen pienpanimoravintola paluumatkalla. Muuten vaeltelu sai olla sellaista, mistä eniten pidän; intuitiivista. Ei liikaa suunnitelmia. Mahdollisimman paljon joenrantaa ja puistoja, siinäpä ne tärkeimmät. Koska keskustan puoleinen Vltavan kävelykatu oli jo käynyt tutuksi, päätin painella heti aluksi sillan yli toiselle puolelle jokea ja lähteä lyllertämään kohti viinitilaa, jonne matkaa olisi noin seitsemän kilometrin verran. Ensimmäisestä vastaantulevasta kahvikojusta, jonka kyljessä luki kissankokoisin kirjaimin BEST COFFEE FROM ITALY, otin mukaan take away-tsufen.

Törmäsin puolivahingossa turistikaduilla poikettuani Franz Kafka-museoon, josta muistin lukeneeni paljon hyvää, mutta jonka olemassaolon olin tyystin unohtanut. Iloisen sattuman johdosta päätin antaa kohtalolle periksi, ja lopulta vietin tunnin-puolitoista kyseisen oman tiensä kulkijan mielenkiintoiseen, joskin ahdistavaankin elämään takaperoisesti tutustuen. Rasti ruutuun kohdassa: Pakolliset museokäynnit [x].

Franz Kafka

Jatkoin museolta kohti viinitilaa, ensin kavuten kevyen nousun Letná parkiin, josta oli erittäin mukiinmenevät näköalat Prahan vanhan kaupungin (Staré Mêsto) suuntaan sekä Vltava-joen varsille. Tunnin käveltyäni läpi suurlähetystökortteleiden sekä suuren puiston, joka vilisi rullaluistelijoita ja koiranulkoiluttajia, ja kun ei-aivan-elämänsä-kunnossa olevat jalkaparkani kirkuivat apua korkeuksista, saavuin viimein St. Klaran viinitilalle. En ollut juurikaan selvitellyt viinitilan detaljistoa sen tarkemmin, mutta ilokseni sain huomata sen olevan yksi osa Prahan kasvitieteellistä puutarhaa. Sisäänpääsymaksu oli muutaman euron luokkaa. Vietin pari seesteistä, hiljaista ja rauhoittavaa tuntia ensin juoden jokusen lasillisen paikallista roseeta, sitten pyöriskellen ympäriämpäri puutarhaa, jonne ihmiset olivat tulleet sunnuntaimakoilemaan nurmikolle, maalaamaan tauluja puutarhan kasvistosta ja muuten vain oleskelemaan. Monella oli puutarhassa pööpöillessään viinitilalta ostetut pullot ja lainatut viinilasit mukanaan. Istuin vielä lasilliselle ennen takaisin kaupunkiin suunnistamista, ja täytyy sanoa että aikamoisen mukavat näkymät oli katslella viinitilan terassiravintolan pöydästä ylitse Vltavan pienemmän haaran kohti kaupunkia. Mukavaa vastapainottelua muuten hektiselle reissulle, jossa vauhtia ja vaarallisia tilanteita oli ollut jo yksi jos toinenkin... Fiilistelyä häiritsi harmitus siitä, että sain juuri viestin apinakollegaltani, jossa kerrottiin ykkösjoukkueen pudonneen mölkkykarkeloista. Loppusijoituksena 13., mikä on toki huikea suoritus, mutta 2-0-johdon jälkeen kuolemanpelissä romahtaminen on aina julmaa hommaa. Ensi vuonna uutta yritystä sitten...

Painelin takaisin kaupunkiin. Farkkushortsit hankasivat mukavasti hiertymät sisäreisiini, joten näytin varmasti kävellessäni siltä, että olisi tullut reissujännäköntsä housuun. Mitäpä sitä kiistämään... Pysähdyin hetkeksi Stare Mestossa sen pääaukealle katselemaan ihmisvilinää, laskevan auringon maalatessa rakennuksiin keltaisen sävyjä. Etsin mukavan pienpanimopubin nimeltään Three roses. Viihdyin panimoravintolassa useamman tunnin, jo pelkästään sen takia, että tsekkilaagereihin sai mukavaa vaihtelua aivan loistavasta paikallisesta american pale alesta. Myös osa muusta apinaporukasta tuli Prahaan palattuaan istumaan iltaa pubiin, jossa vedettiin vielä kohtalaisen isot iltaburgerimätöt. Joku meistä erehtyi syömään gulassikeittoa ja kihisi annoskateudesta. Koko illan.

Vilinää pääaukiolla 

Erittäin kiva pale ale 

Koko illan koko apinalauma kirosi paskaa maailmaa sekä nihkeitä mölkkyjumalia, mutta ennen kaikkea Kaameiden apinoiden pääkoppien kyseenalaista kestävyyttä. Yksissä tuumin kuitenkin todettiin, että reissu oli vähintäänkin legendaarinen, vaikkei kisamenestystä tullutkaan - eikä juhlita Apinakukkulalla tänäkään vuonna.

Reissun ikävin osa oli totuttuun tapaan lähtöpäivän siivous- ja pakkausoperaatio. Hiki virtasi kuin vesi Vltavassa, kun koko lauma etsi tavaroiden pakkauksen ohessa toisia kämpän avaimia, jotka tietenkin olivat viimeisen yön kunniaksi kadonneet. Niitä ei tietenkään löytynyt, mutta asiasta selvittiin rahalla. Kukaan ei joutunut putkaan. Kaikki saivat elää. Hurraa. Tätä helpotusta juhlistettiin reissun viimeisellä aterialla, ennenkuin onnistuimme jollain käsittämättömällä tavalla löytämään tiemme lentokentälle julkisen liikenteen turvin. Lentokentällä oli sitten väsynyttä apinaa. Ja toki puolet lentokentän väestä oli puhdasta suomalaista mölkkyatleettia muutenkin. Siellä sitä sitten päiviteltiin, uskaltaako ensi vuonna lähteä ollenkaan. Luojan kiitos sinne on matkaa vielä noin kaksitoista kuukautta.

Urheilijan reissun viimeinen ateria

Tähtiin oli kirjoitettu, miten reissun lopetus menisi. Eikä se tietenkään voinut olla mitään muuta kuin se, että jokainen Apina kutsuttiin nimeltä kyllästyneen kuuloisen lentokenttävirkailijan toimesta lennolle kohti Helsinkiä. Sällit kun jonottivat tyytyväisinä väärällä portilla, koko muun lennolle osallistuvan porukan jo istuessa koneessa.

Siinäpä se.