Laskuhommia, hulppeita maisemia ja munkkikaljaa

Laskuhommia!

Zell am Seessä kevät on jo huomattavasti pidemmällä kuin Lahdessa tai Helsingissä. Puut eivät vielä ole ehtineet silmuille asti, mutta lunta ei enää ole missään, kadut ovat keväisen kuivia ja ruoho väriltään ennemmin vihreään kuin keltaiseen kallellaan. Vuoristopurot laskevat kapeita uomiaan keventäen vuorten kannateltavaa, raskasta lumitaakkaa. Ihmiset kulkevat ulkona tuulitakeissaan, silloin tällöin vain pitkähihaisissa paidoissaan. Kevät. Eikä merkkiäkään talvesta. Ja vaikka vuorten ylärinteitä toki peittää lumihuppu, alhaalla laaksossa on vaikea kuvitella että ylempänä rinteillä on tuhansia ihmisiä laskettelemassa.

Niin oli monelle meistäkin. Vaikka olen ollut samalla seudulla kahdesti aiemminkin, pieni epäluulo rinteiden lumitilanteesta hiipi väkisinkin mieleeni. Etenkin, kun ensimmäinen laskupäivä oli laaksossa niin pilvinen, ettei ylös vuorille juuri näkynyt.

Koska koko seudulle oli luvattu sankkaa pilveä koko päiväksi, päätimme suunnata Skibussilla Kaprunin hiihtokeskukseen. Bussissa kuitenkin tajusimme, että bussi ajaa Kaprunin kylään ja sitä kautta Kitzsteinhorniin, ei suinkaan Kaprunin rinteille. Päätimme vaihtaa suunnitelmia ja mennä Kitzsteinhorniin laskemaan, kun kerta bussi sinne vei. Valinta osoittautui toimivaksi, sillä kyseessä on seudun korkein laskupaikka ja rinteet alkavat huomattavasti korkeammalta kuin muissa keskuksissa. Lumitilanne oli hyvä ja parani aamupäivän aikana entisestään. Paksut pilvet ja ajoittain sakea lumipyry aiheuttivat eteen näkemisen kanssa suuria ongelmia. Melkeinpä sama kuin olisi laittanut silmät kiinni, ristinyt kätensä ja toivonut jonkun isomman tahon hoitavan homman niin, että selviää hissille asti hengissä. Alaspäin mennessä oli usein toki huomattavasti selkeämpää ja saattoi nähdäkin laudankärkeä pidemmälle. Ensimmäinen laskupäivä meni melkeinpä totutellessa Messilää isompiin mäkiin ja laudan tuntumaan. Poltteli jumalattomasti jalkapohjissa. Puuteria löytyi onneksi joitain hyviä pätkiä päivän loppupuolella, ja vaikka keli oli ajoittain kovin utuinen, laskeminen hyvässä seurassa isoissa mäissä oli todella siistiä!

Pitkäperjantaina suuntasimme Bad Gasteiniin, jossa olen pariin kertaan käynyt aiemmilla Alppireissuilla, ja jonka muistelin loistavaksi puuteripaikaksi. Niin, no... Puuteria oli kyllä viimeksi reilustikin, mutta ajankohta oli kuukautta aiemmin talvella. Tällä kertaa jäi hyvin vähäiseksi, jokusta muutaman kymmenen metrin pätkää lukuunottamatta. Koska Bad Gasteinin rinteet alkavat Kitzsteinhornia reilusti alempaa, myös sohjoa riitti - etenkin iltapäivää kohti mentäessä. Rinneraflassa tuli tyypattua paikallista pekoni-juustolerssiä ja vahingossa vehnäolutta. Rasvaa ja hiilareita, kiitos nam! Laskeminen kävi jalkapohjakipujen ja kumpareikoksi muuttuneessa rinteessä melko raskaaksi, mutta se kuuluu toki asiaankin kevätrinteessä.

Osa porukasta lähti rinteestä kylpemään paikalliseen kylpylään, muutama meistä suuntasi pikaisesti Bad Gasteinin kylälle ja sieltä kämpille Zelliin. Täytyy sanoa, että Bad Gastein on vanhoine rakennuksineen kaunis paikka. Keskeltä kylää laskee kaunis vesiputous, jota oli pakko käydä ystävien opastaessa ihailemassa. Mikäs siinä pällistellessä, keski-eurooppalaisen kyläidyllin ytimessä, kuunnellessa kun vesi jylisee keväistä ralliaan ajan muovaamaa uomaa pitkin. Kai sitä voisi huonomminkin olla? Saatiinpa laskupäivän päätteeksi vielä suhteellisen rankka porrastreeni, kun jätettiin auto parkkiin reilusti kylän yläpuolella sijaitsevalle tielle. Kipuaminen vaati aikansa, eikä hien vuodattamiselta ja hiljaiselta kiroamiselta vältytty.

Laskeminenhan tuntui teinivuosina hauskalta ja helpolta ajanvietteeltä, johon sai pukeutua rennonletkeästi ja näyttää huolettoman rempseältä, painaa vain rinnettä alas mulletti hulmuten. Täytyy todeta, että elintasolla ja laiskuudella vaivoin hankittu kymmenen kilon etureppu sekä sen myötä muodostuneet lättäjalat tekevät hommasta hiukan haastavampaa. Joka paikkaan kolottaa, jalkapohjia polttaa, ja - herranjumala, jos johonkin pitäisi puuterille päästäkseen kiivetä johonkin...huhhuh. After ski ja terassi tuntuvat jatkuvasti houkuttelevammilta ja paras hetki päivästä lienee se, kun lautakengät saa pois jalasta. Vaikka eipä siinä, kyllä koskematon puuterilumi alppimaisemissa on niin orgastinen kokemus edelleenkin, että kolotus ja ketutus ovat sen väärti.

Reissun kliimaksi osui pääsiäissunnuntaille. Muutaman harmaan päivän jälkeen aurinko paistoi aamusta lähtien, näyttämällä maiseman huomattavasti aiempaa yksityiskohtaisemmin. Kitzsteinhornin huipulta pystyi näkemään Zell am Seen kovin pieneltä näyttävän kylämuodostelman, rinteessä näki ylhäältä alas asti ja laskiessa sai nauttia valoa ja lämpöä. Pienellä kapuamisella löysimme hyvän pätkän puuteria laskettavaksi, mikä riitti korvaamaan kaiken sen moskalumessa ja lumituiskussa taistelun varsin hyvin. Hyvällä porukalla, auringon paistaessa upeissa maisemissa - mikäs sen parempaa. Kolme laskupäivää riitti tälle kertaa varsin mainiosti ja jätti puuterinnälkää myös ensi kertaan.

Vanhoja rakennuksia ja fransiskaaniolutta 

Pääsiäispyhien välissä lauantaina oli pakko pitää ennalta suunniteltu välipäivä rinnehommista ja suunnata kaupunkivisiitille Salzburgiin. Salzburgissa pyörittiin kapeita katuja ihastellen upeaa arkkitehtuuria sekä väistellen pääsiäistungosta. Mozartin kotikaupunki luo reissaajaan kotoisan fiiliksen. Maisteltiin chili- ja rommikaakaota, syötiin paikallisia herkkuruokia sekä vierailtiin Salzburgin linnassa. Mallasjuomien harrastajalle ja olutkulinaristille hienoin yksittäinen kokemus oli kuitenkin Augustiner-panimo keskustan ulkopuolella. Olin varautunut pieneen panimoravintolaan, mutta kyseessä oli hervoton kompleksi ruoka- ja herkkukauppoineen ja ruokasaleineen, joihin jokaiseen mahtuu laumoittain kulinaristeja nautiskelemaan. Holvikattoisissa ruokasaleissa käyvä jatkuva puheensorina ja lämmin tunnelma sai pohjolaisturistin tuntemaan itsensä vallan tervetulleeksi ja iloiseksi. Panimon pihassa on sitä paitsi mukavan oloinen, 1400 ihmistä kattava ulkoilmateranki, jossa kesäiltaa kelpaa vietellä. Mallastuote itsessäänkin maistui varsin kelvolliselle - toki pitäähän sen maistuakin, kun juomaa on kyseisessä sijainnissa valmistettu 1600-luvun alkupuolelta lähtien.

Salzburgissa kävellessämme tunnelmaa nostatti siniseltä taivaalta paistava aurinko, joka ei tämän reissun aikana ollut paljoa eksistenssistaan ilmoitellut. Kaupunki näytti kauniilta kaikessa valossaan, lumihuippuvuorten varjellessa maisemaa ympärillä. Myös ajomatka takaisin Zelliin oli silkkaa maiseman ihailua; laskevan auringon oranssinkeltainen kajo valkeilla vuorenrinteillä on nimittäin suhteellisen silmiä hivelevä näky. Siihen kyytipojaksi pari perinteistä alppikylää, joiden siluetti muodostuu yhdestä, kylän yhteisöllisyyttä symbolisoivasta kirkosta, muutamista kymmenistä taloista, ladoista, läpi kulkevat joenuomasta ja ympäröivistä vuorista. Ei paha!

Paluu arkeen, hyi

Kirjoitan tätä lähtöaamuna, maanantaina toisena pääsiäispäivänä Zellin kämpässä, jo tutuksi tulleen sängyn laidalla. Tuijottelen lauseiden välillä naapurissa olevia alppitönöjä, pihoissaan omenapuita, sekä talojen takana kohoavaa puista alppirinnettä. Välillä käyn takapihan puolella vilkuilemassa valossa kylpevää Kitzsteinhornin huippua. Kilometrien päässä, reilusti korkeammalla sijaitsevat gondolihissit ovat erotettavissa pieninä pisteinä valkoisen lumen keskellä. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta, johon eri maailman kolkkiiin suuntaavat koneet ovat jokainen piirtäneet oman, haihtuvan, valkoisen viivansa. Kuuluu lintujen laulua, ja sisältä kotimatkaan valmistautuvien ystävien höpinää. Tovin päästä on lähdettävä ajamaan kohti Müncheniä ja illaksi Münchenin lentokentälle. Osa porukasta lähtee vielä Zelliin ostamaan tuliaisia, me loput jäämme talolle fiilistelemään. Mielessä on lähinnä kiitollisuus mahdollisuudesta nähdä ja tutkia, haikeus sen mahdollisuuden väliaikaisesta katkeamisesta ja puistatus arkeen paluusta. Ainekset, jotka ovat reissaamisen suola ja joilla on hyvä jo alkaa rakentaa seuraavaa. Sitä odotellessa siis.

Kiitos, toverit, huikeasta, hauskasta ja rentouttavasta pikapaosta arjen keskeltä. <3

Pääsiäismäkehen!

Lähtökohtaisesti ajatus siitä, että herätyskello soisi kello kolmelta aamuyöstä kuulostaa kohtalaisen rajulta ja vaivalloiselta. Ei napostele, houkuttele tai kiinnostele. Yhtä vähän kuin silloin kun vapaa-aamuna pitäisi herätä ennen yhdeksää käyttämään koiraa ulkona, ripustella pyykkiä kuivumaan tai tehdä jotain muuta vapaahetken tuhoavaa höpöhöpöhommaa. Sen verran narsistisen lorvikatarin olemuksessani on kuitenkin aamuvirkkua, että jos kolmelta täytyy herätä ollakseen lentokentällä ennen kuutta, saadakseen viettää muutaman päivän muualla kuin arjen rutiineissa - ei ongelmaa. Es gibt ja keine Probleme sanois sakemanni.

Tänään on herätty kello kolme aamuyöstä, kömmitty koomassa nolla-asteiseen kellarikerrokseen herätyssuihkuun, vedetty aamutsuffelit naamariin puoli neljä, katsottu hetki Wildin ja Kingsien änäripeliä ja neljältä lähdetty kohti lentokenttää. Tavattu kentällä reissutoverit, hoidettu lähtöselvitykset ja vedetty pekonibagelit nassuun. Ja voi luoja kuinka pidänkään niistä hetkistä, kun aamuauringonnousua voi seurata terminaalin ikkunasta. Ajatellen: "hei Mollukka, perästä tullaan!"

Vuoden 2016 reissutalviturkki, tuo ah, syvällä Pohjolan pimeydessä ja kylmyydessä uitettu, raskas taakka on viimein kiskaistu harteilta. Ja vaikka pidänkin Suomen keväästä, kyllä reissuun pääseminen vain mieltä virkistää ja sielua puhdistaa.

Lopetetaanpa hetkeksi kielikuvilla pelleily ja siirrytään arktisen kylmään faktaan. Käsillä olevan reissun tarkoituksena on nauttia upeista vuoristomaisemista, hyvästä seurasta, itävaltalaisista alppikylistä, keski-eurooppalaisen ruoka- ja juomatarjonnan antimista, yrittää sietää saksan kielen kuulemischta, katsoa ja tuntea puuterilumen pehmeää pöllähtelyä laudan alla, mutta ennen kaikkea päästä kuudeksi päiväksi irti. Nauttia, nauttia ja nauttia, jos ei sentään muna-, niin kenties kokemusrikkaasta Pääsiäisestä. Mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Ystävät. Olen tyytyväinen, että heräsin kello kolmelta aamuyöstä luvattoman kylmään kellarisuihkuun. Uskon, että se kannatti. Takana on pitkä päivä kotoa Münchenin lentokentälle ja sieltä autolla edelleen Zell Am Seehen, Itävaltaan. Kun katselen överipramean mökkimme ikkunoista lumihuippuista maisematarjontaa, en osaa oikein toivoa olevani muuallakaan. Mökki täynnä ystäviä, jääkaappi täynnä herkkuja, Luontoäidistä silmänruokaa varmasti niin kauan kuin jaksaa tuijottaa. Ja huomenna päästään tutkimaan sitä kaikkea hieman eri perspektiivistä - rinteestä käsin nimittäin. Jepjep!

Ps. Reissutäpinää havaittavissa. Paljolti.

Ppps. Uusi junasysteemi, jolla pääsee vaikka Lahdesta yhdellä vaihdolla suoraan Helsinki-Vantaan terminaaliin, on todettu toimivaksi.