Mitenhän tämän nyt laittaisin. Sanotaan vaikka niin, että Kaameiden Apinoiden Tšekinmaan valloitus ei lähtenyt käyntiin tismalleen sillä tavalla kuin olin sen kuvitellut. Mikä sinänsä on hyvän reissun merkki. Seikkailun merkki. Se, että Hakalan poika heräsi torstaiaamuun kohtalaisen kylmissään tšekkiläisestä lähiöleikkipuistosta sora patjanaan ja rinkka tyynynään, kertoo seikkailun tasosta kaiken oleellisen.
Posotimme Slanyn kaupunkiin Uber-kyydillä suoraan lentokentältä, jossa apinalauma laajensi kulttuurista diversiteettiään ruotsalaisen ystävämme voimin. Talo, johon olimme majoittumassa, ei oikein ottanut löytääkseen, mutta pääsimme perille muutaman kerran samaa korttelia ympäri kierrellen. Vastaanotto oli mukava. Majoittajajamppa teki taloesittelyn, näytti kartalta käymisen arvoiset ruokapaikat, ja parhaansa mukaan yritti etsiä meille paikkaa, jossa heitellä mölkkyä hyvällä alustalla. Jos kenttä löytyisi, majoittaja saattaisi kuulema itsekin tulla kokeilemaan ja menettämään mölkkypoikuutensa. Kämppä itsessään oli koruton toinen puolisko paritalosta, jonka toista puolta asutti majoittaja itse. Mattoja ja verhoja ei ollut, ja niinpä kymmenestä suomalaisesta lähtevät äänet kaikuivat kohtalaisen railakkaasti huoneistossa.
Huomasimme jo kohtalaisen nopeasti, että tämä kämppä ei välttämättä ole suurelle mieslaumalle se paras vaihtoehto majoittumiseen. Sen huomasi myös majoittajamme, joka ravasi harva se väli kertomassa, kuinka nyt pitäisi olla hiljaa. Ensimmäisen kerran kello oli kuusi illalla. Ja rehellisesti, kukaan apinalaumasta ei huutanut eikä meuhkannut, ei töröillyt eikä perseillyt. Majoittajan toiminta meni sikäli härskiksi, että parin ensimmäisen visiittinsä jälkeen hänellä ei ollut aikomustakaan koputtaa oveemme, vaan kaveri posotteli ylimielisesti sisään omilla avaimillaan. Yritimme joka tapauksessa madaltaa äänenvoimakkuutta konfliktin välttämiseksi. Lopulta osa porukasta lähti Prahaan istumaan iltaa, hajoittaen porukan pienemmäksi - allekirjoittanut mukaan lukien. Prahassa ehdittiin istua tunti-kaksi, kun puhelin soi ja apinatoverimme kämpiltä soitti, että jos apinalauma ei välittömästi poistu asunnosta, majoittaja kutsuu paikalle poliisit. Eipä jäänyt juuri vaihtoehtoja. Kamat ulos kämpästä ja yön selkään.
Torstaiaamu valkeni melkoisen koleana, kun kuuden aikaan Hakalan poika aukaisi silmänsä. Katkonaista unta oli ehditty ottaa muutama tunti. Joku ei ollut nukkunut sekuntiakaan. Kohmeessa oli kropan lisäksi myös pääkoppa, ja sijainnin hahmottaminen kesti hetken. Aamuaurinko nousi horisontista toki kauniisti, mutta ei juuri vielä lämmittänyt. Sen sijaan apinakollektiivin velikullat lämmittivät mieltä jo heti aamusta; Kaameiden ja kodittomien apinoiden sisäiset keinupituushypyn mestaruuskisat olivat täydessä käynnissä. Lasinilkat, länkisääret sekä puupäät olivat totisesti vaarassa. Leikkipuistoa ympäröivien kerrostalojen asukeilla riitti varmasti ihmeteltävää.
Yhtään kuolonuhria ei onneksi tullut, ja uusi kämppäkin Prahasta oli melko pikaisesti plakkarissa. Näinpä aamupäivän missio oli raahata apina-ahterit maan pääkaupunkiin (mistä olin erittäin innoissani) ja katsoa, mitä päivät tuovat tullessaan. Josko ainakin sopivampaa majoitusta ja parempaa onnea?
Uusi kämppä oli tyylikäs kerrostaloasunto, sisustettu elegantisti ja vanhalla, ilmeisen arvokkaalla furnituurilla. Keittiön pöydällä oli myös lappu, johon kirjatut säännöt olivat vähintään yhtä yksityiskohtaiset kuin liitonarkun rakentamisohjeet aikanaan. Kaikki helpot rikkeet oli otettu huomioon ja niistä sakoitettiin ankarasti. Huonekalun siirtäminen, 150-300 euron sakolla. Ovikellon soittamisesta parisataa euroa sakkoa, ja niin edelleen. Laskeskeltiin, että jos oikein vihkoon menee, saattaa tulla kalliit neljä yötä...
Uusi kämppä oli tyylikäs kerrostaloasunto, sisustettu elegantisti ja vanhalla, ilmeisen arvokkaalla furnituurilla. Keittiön pöydällä oli myös lappu, johon kirjatut säännöt olivat vähintään yhtä yksityiskohtaiset kuin liitonarkun rakentamisohjeet aikanaan. Kaikki helpot rikkeet oli otettu huomioon ja niistä sakoitettiin ankarasti. Huonekalun siirtäminen, 150-300 euron sakolla. Ovikellon soittamisesta parisataa euroa sakkoa, ja niin edelleen. Laskeskeltiin, että jos oikein vihkoon menee, saattaa tulla kalliit neljä yötä...
Torstai-iltana, kun koko apinalauma oli kotoutunut Keski-Euroopan Pariisiin, oli aika pitää Kaameiden sisäiset mölkkymestaruuskisat. Näitä varten olin ladannut kahdeksankymmenen litran Haglöfsin rinkkanikin Finskin ruumaan mölkkypakoilla ja -kapuloilla lastattuna. Google Mapsin satelliittikuvasta aikamme sopivaa mölkkyspottia yytsäiltyämme päädyimme lähistöllä olevaan puistoon, joka sijaitsi Valtava joessa kelluvassa saaressa. Eipä paljoa olisi voinut pelipaikka nätimmäksi muuttua. Vieressä pidettiin jonkinsortin tanssikurssia, ihmiset viettivät iltaa puistossa istuskellen, ja monet uteliaat silmäparit kävivät tuijottelemassa, mitä tuo hupaisan näköinen ukkoporukka puupalikoineen oikein touhuaa. Kisailun olisi toki voinut aloittaa aikaisemminkin päivällä. Ratkaisupelit pelattiin hieman liian hämärissä olosuhteissa. Kaipa sieltä joku kuitenkin tarvittavat kapulat nurin sai.
 |
| Mölkkyspotti kohillaan |
Perjantaina oli ensimmäisen Rakovnik-päivän vuoro. Ennen lauantaina alkavia nelinpelin mm-skaboja pelattaisiin lämmittelyturnaus parikisojen muodossa. Heittopuuhat alkaisivat kello 13, joten aamulla pelivaraa paikalle raahautumiseen onneksi olisi. Tämän takia päätimme turvautua julkiseen liikenteeseen, emmekä maksaa jo kärsinyttä reissulompakkoamme tyhjäksi taksimatkasta.
Kävelymatka bussipysäkille osoittautui kyseenalaisessa kunnossa olevalle mölkkyurheilijaryhmälle Via Dolorosaksi, sisältäen yhdet hävyttömän fyysiset ja ei-niin-tervetulleet mutta etenemisen kannalta välttämättömät porrastreenit. Reilun tunnin kävelymatkan jälkeen pääsimme bussipysäkille, ja kevyellä juoksulla vielä bussiinkin. Joka ikisen pienen kylän matkan varrella kiertävän linja-auton etanamainen lyllerrys Rakovnikin keskustaan kesti kuitenkin yllättävän kauan, ja kävelymatkaa kisapaikalle jäi pari kilometriä. Parhaassa kunnossa olevat apinat pistivät juoksuksi ja ehtivät helposti ilmoittamaan apinat mukaan palikkakarkeloihin ollen paikalla peräti hävyttömän aikaisin, jo kello 12:59. Me muut taapersimme perässä ja yhden huurteisen kautta suoraan pelille.
Kolmenkymmenen asteen lämpötila auringopaistaessa sinitaivaalta oli ehkä pohjoisen nisäkkäille liikaa, sillä hiki kyllä tuli mutta tuloksellisesti päivästä ei jäänyt juuri jälkeläisille kerrottavaa. Kosolti tärkeitä kohdistusheittoja varsinaisia kisoja ajatellen kylläkin. Keskittyminen hengissäpysymiseen, auringossa kärvistelyyn sekä ruumiin turmelemiseen epäterveellisellä ruokailulla voi alkaa. Ja katseet jo kohti seuraavaa, virallista kisapäivää.
Kävelymatka bussipysäkille osoittautui kyseenalaisessa kunnossa olevalle mölkkyurheilijaryhmälle Via Dolorosaksi, sisältäen yhdet hävyttömän fyysiset ja ei-niin-tervetulleet mutta etenemisen kannalta välttämättömät porrastreenit. Reilun tunnin kävelymatkan jälkeen pääsimme bussipysäkille, ja kevyellä juoksulla vielä bussiinkin. Joka ikisen pienen kylän matkan varrella kiertävän linja-auton etanamainen lyllerrys Rakovnikin keskustaan kesti kuitenkin yllättävän kauan, ja kävelymatkaa kisapaikalle jäi pari kilometriä. Parhaassa kunnossa olevat apinat pistivät juoksuksi ja ehtivät helposti ilmoittamaan apinat mukaan palikkakarkeloihin ollen paikalla peräti hävyttömän aikaisin, jo kello 12:59. Me muut taapersimme perässä ja yhden huurteisen kautta suoraan pelille.
Kolmenkymmenen asteen lämpötila auringopaistaessa sinitaivaalta oli ehkä pohjoisen nisäkkäille liikaa, sillä hiki kyllä tuli mutta tuloksellisesti päivästä ei jäänyt juuri jälkeläisille kerrottavaa. Kosolti tärkeitä kohdistusheittoja varsinaisia kisoja ajatellen kylläkin. Keskittyminen hengissäpysymiseen, auringossa kärvistelyyn sekä ruumiin turmelemiseen epäterveellisellä ruokailulla voi alkaa. Ja katseet jo kohti seuraavaa, virallista kisapäivää.
Olimme saaneet sovittua muiden mölkvistien kanssa, että myös kodittomille apinoille olisi säälipaikat yhteiskuljetuksessa Prahasta Rakovnikiin lauantaina. Tämä oli kuin taivaan lahja, ettei kämpiltä tarvinnut vielä neljältä aamulla lähteä paikkaribussijahtiin. Väsynyt apinalauma oli kuin olikin ajoissa sovitussa paikassa klo 07:30, mistä bussi lähti kohti kisapaikkaa. Kävelymatka bussille kämpiltä meni vanhan kaupungin läpi, joten tuli turistisightseeingiä harrastettua samalla usean kilometrin verran.
Jos perjantaina oli ollut helteistä ja kuumaa, niin nyt ei sitten ollut sinne päinkään. Aamulla rapiat kymmenen astetta ja vilakka tuuli tuntuivat ylioptimistisesti pukeutuneesta Hakalan pennusta hintsusti turhan koleilta. Heittosuorituksiin aamun kankeus ja kohmeus ei kuitenkaan päässyt vaikuttamaan, vaan sekä Kaameet Apinat ykkönen että kaikkien järkytykseksi myös kakkonen heittivät ensimmäiset muutamat pelinsä loistavasti. Ykkönen varmisti jatkopaikkansa jo hyvissä ajoin. Kakkosapinoille sen sijaan tapahtui jotain, mitä toistaiseksi kukaan ei ole onnistunut kirjoitushetkeen mennessä täysin selvittämään. Jos ensimmäiset viisi peliä seitsemästä menivät kohtalaisen mukavasti (1 voitto, 4 tasapeliä), kuudes meni sitten niin rumasti riman alta ettei ikinä. Kukaan ei osunut mihinkään. Iski paniikki, epätoivo, depressio, ryhmäitsetuhoinen fiilis.
 |
| Kakkosapinat |
 |
| Ja ykkösen pojjaat |
Edellä mainitun katastrofin jälkeen vielä jouduimme hetken jännittämään jatkopelien kohtaloa, vaikka jokainen Kakkosapina sen sisimmässään tiesikin; olisi voinut munata joskus muulloinkin, jatkopaikalle voi sanoa SORONOOO ja ensi kertaan. Kiitoksia. Siinä analyysioluilla istuskeli kuusi pettynyttä, maansa ja mölkky-ylpeytensä myynyttä miestä. Ainoa lohtu oli kuunnella viereisestä pöydästä kuuluvaa valitusta siitä, kuinka joku toinenkin suomalaispoppoo oli pudonnut jatkosta. Ihanaa vertaiskärsimystä.
Kaameiden ykkösjoukkue heitti itsensä vielä lauantaina ensimmäiseltä kuolemanpelikierrokselta jatkoon, joten heidän osaltaan tie kohti mölkkytaivaita olisi sunnuntaina vielä auki. Siinä missä kakkosjoukkueen jampoilla kisajännitys pääsi jo purkautumaan lauantaina, porukan ykköstykkien oli aloitettava armoton psyykkaus sunnuntain kuolemanpelejä varten. Ennen Prahaan paluuta ja kisapsyykkauksen aloittamista katselimme vielä mölkyn mm-maaottelut, joissa Suomi voitti komean esityksen jälkeen Tsekin finaalissa puhtaalla pelin, erin kolme-muna.
Jos majoituskaupunkinamme olisi ollut mikä tahansa muu kuin Praha, olisin todennäköisesti lähtenyt sunnuntaina vielä Rakovnikiin. Koska voin helposti kuitenkin tunnustaa olevani äärimmäisen huono häviäjä, varustettuna nollatason pettymyksensietokyvyllä ja etenkin tällä reissulla matkapahoinvointikortilla, sekä ennen kaikkea järjettömän suurella pakkomielteellä maistella, haistella, katsella ja kuunnella yhtä unieni pääkaupungeista, päätin viettää sunnuntain Prahassa. Tähän toki ensin haistelin muiden kanssamatkaajien mielipiteitä. Yllätys yllätys, kellään ei ollut sitä vastaan mitään, että pääsisi Pastorista päiväksi eroon.
Kun muu seurue lähti muiden mölkkyfanaatikkojen kanssa kohti Rakovnikia, jäin viettämään seesteistä sunnuntaiaamuani kämpille. Keittelin kahvit, join ne rauhassa kuunnellen Spotifysta seesteisiä akustiikkaralleja, jaksoin jopa siivota suurimmat pullot ja roskat pois kuleksimasta - seuraavana päivänä loppusiivouksen paikka olisi kuitenkin ollut.
Prahassa oli aivan optimaalinen keli sunnuntaisamoilulle. Aurinko kyllä paistoi, mutta lämpötila pyöri siinä kahdenkymmenen plusasteen hujakoilla - muutaman kilometrin kävely ei siis vielä tappaisi hieman ylipainoista mölkkyatleettia. Päivän haahuilulle olin asettanut pari määränpäätä, joissa haluan käydä; St. Klaran viinitila sekä jokunen pienpanimoravintola paluumatkalla. Muuten vaeltelu sai olla sellaista, mistä eniten pidän; intuitiivista. Ei liikaa suunnitelmia. Mahdollisimman paljon joenrantaa ja puistoja, siinäpä ne tärkeimmät. Koska keskustan puoleinen Vltavan kävelykatu oli jo käynyt tutuksi, päätin painella heti aluksi sillan yli toiselle puolelle jokea ja lähteä lyllertämään kohti viinitilaa, jonne matkaa olisi noin seitsemän kilometrin verran. Ensimmäisestä vastaantulevasta kahvikojusta, jonka kyljessä luki kissankokoisin kirjaimin BEST COFFEE FROM ITALY, otin mukaan take away-tsufen.
Törmäsin puolivahingossa turistikaduilla poikettuani Franz Kafka-museoon, josta muistin lukeneeni paljon hyvää, mutta jonka olemassaolon olin tyystin unohtanut. Iloisen sattuman johdosta päätin antaa kohtalolle periksi, ja lopulta vietin tunnin-puolitoista kyseisen oman tiensä kulkijan mielenkiintoiseen, joskin ahdistavaankin elämään takaperoisesti tutustuen. Rasti ruutuun kohdassa: Pakolliset museokäynnit [x].
Jatkoin museolta kohti viinitilaa, ensin kavuten kevyen nousun Letná parkiin, josta oli erittäin mukiinmenevät näköalat Prahan vanhan kaupungin (Staré Mêsto) suuntaan sekä Vltava-joen varsille. Tunnin käveltyäni läpi suurlähetystökortteleiden sekä suuren puiston, joka vilisi rullaluistelijoita ja koiranulkoiluttajia, ja kun ei-aivan-elämänsä-kunnossa olevat jalkaparkani kirkuivat apua korkeuksista, saavuin viimein St. Klaran viinitilalle. En ollut juurikaan selvitellyt viinitilan detaljistoa sen tarkemmin, mutta ilokseni sain huomata sen olevan yksi osa Prahan kasvitieteellistä puutarhaa. Sisäänpääsymaksu oli muutaman euron luokkaa. Vietin pari seesteistä, hiljaista ja rauhoittavaa tuntia ensin juoden jokusen lasillisen paikallista roseeta, sitten pyöriskellen ympäriämpäri puutarhaa, jonne ihmiset olivat tulleet sunnuntaimakoilemaan nurmikolle, maalaamaan tauluja puutarhan kasvistosta ja muuten vain oleskelemaan. Monella oli puutarhassa pööpöillessään viinitilalta ostetut pullot ja lainatut viinilasit mukanaan. Istuin vielä lasilliselle ennen takaisin kaupunkiin suunnistamista, ja täytyy sanoa että aikamoisen mukavat näkymät oli katslella viinitilan terassiravintolan pöydästä ylitse Vltavan pienemmän haaran kohti kaupunkia. Mukavaa vastapainottelua muuten hektiselle reissulle, jossa vauhtia ja vaarallisia tilanteita oli ollut jo yksi jos toinenkin... Fiilistelyä häiritsi harmitus siitä, että sain juuri viestin apinakollegaltani, jossa kerrottiin ykkösjoukkueen pudonneen mölkkykarkeloista. Loppusijoituksena 13., mikä on toki huikea suoritus, mutta 2-0-johdon jälkeen kuolemanpelissä romahtaminen on aina julmaa hommaa. Ensi vuonna uutta yritystä sitten...
Painelin takaisin kaupunkiin. Farkkushortsit hankasivat mukavasti hiertymät sisäreisiini, joten näytin varmasti kävellessäni siltä, että olisi tullut reissujännäköntsä housuun. Mitäpä sitä kiistämään... Pysähdyin hetkeksi Stare Mestossa sen pääaukealle katselemaan ihmisvilinää, laskevan auringon maalatessa rakennuksiin keltaisen sävyjä. Etsin mukavan pienpanimopubin nimeltään Three roses. Viihdyin panimoravintolassa useamman tunnin, jo pelkästään sen takia, että tsekkilaagereihin sai mukavaa vaihtelua aivan loistavasta paikallisesta american pale alesta. Myös osa muusta apinaporukasta tuli Prahaan palattuaan istumaan iltaa pubiin, jossa vedettiin vielä kohtalaisen isot iltaburgerimätöt. Joku meistä erehtyi syömään gulassikeittoa ja kihisi annoskateudesta. Koko illan.
Koko illan koko apinalauma kirosi paskaa maailmaa sekä nihkeitä mölkkyjumalia, mutta ennen kaikkea Kaameiden apinoiden pääkoppien kyseenalaista kestävyyttä. Yksissä tuumin kuitenkin todettiin, että reissu oli vähintäänkin legendaarinen, vaikkei kisamenestystä tullutkaan - eikä juhlita Apinakukkulalla tänäkään vuonna.
Reissun ikävin osa oli totuttuun tapaan lähtöpäivän siivous- ja pakkausoperaatio. Hiki virtasi kuin vesi Vltavassa, kun koko lauma etsi tavaroiden pakkauksen ohessa toisia kämpän avaimia, jotka tietenkin olivat viimeisen yön kunniaksi kadonneet. Niitä ei tietenkään löytynyt, mutta asiasta selvittiin rahalla. Kukaan ei joutunut putkaan. Kaikki saivat elää. Hurraa. Tätä helpotusta juhlistettiin reissun viimeisellä aterialla, ennenkuin onnistuimme jollain käsittämättömällä tavalla löytämään tiemme lentokentälle julkisen liikenteen turvin. Lentokentällä oli sitten väsynyttä apinaa. Ja toki puolet lentokentän väestä oli puhdasta suomalaista mölkkyatleettia muutenkin. Siellä sitä sitten päiviteltiin, uskaltaako ensi vuonna lähteä ollenkaan. Luojan kiitos sinne on matkaa vielä noin kaksitoista kuukautta.
 |
| Mölkyn ykkösmaajoukkue |
Jos majoituskaupunkinamme olisi ollut mikä tahansa muu kuin Praha, olisin todennäköisesti lähtenyt sunnuntaina vielä Rakovnikiin. Koska voin helposti kuitenkin tunnustaa olevani äärimmäisen huono häviäjä, varustettuna nollatason pettymyksensietokyvyllä ja etenkin tällä reissulla matkapahoinvointikortilla, sekä ennen kaikkea järjettömän suurella pakkomielteellä maistella, haistella, katsella ja kuunnella yhtä unieni pääkaupungeista, päätin viettää sunnuntain Prahassa. Tähän toki ensin haistelin muiden kanssamatkaajien mielipiteitä. Yllätys yllätys, kellään ei ollut sitä vastaan mitään, että pääsisi Pastorista päiväksi eroon.
Kun muu seurue lähti muiden mölkkyfanaatikkojen kanssa kohti Rakovnikia, jäin viettämään seesteistä sunnuntaiaamuani kämpille. Keittelin kahvit, join ne rauhassa kuunnellen Spotifysta seesteisiä akustiikkaralleja, jaksoin jopa siivota suurimmat pullot ja roskat pois kuleksimasta - seuraavana päivänä loppusiivouksen paikka olisi kuitenkin ollut.
 |
| Sunnuntai. |
Prahassa oli aivan optimaalinen keli sunnuntaisamoilulle. Aurinko kyllä paistoi, mutta lämpötila pyöri siinä kahdenkymmenen plusasteen hujakoilla - muutaman kilometrin kävely ei siis vielä tappaisi hieman ylipainoista mölkkyatleettia. Päivän haahuilulle olin asettanut pari määränpäätä, joissa haluan käydä; St. Klaran viinitila sekä jokunen pienpanimoravintola paluumatkalla. Muuten vaeltelu sai olla sellaista, mistä eniten pidän; intuitiivista. Ei liikaa suunnitelmia. Mahdollisimman paljon joenrantaa ja puistoja, siinäpä ne tärkeimmät. Koska keskustan puoleinen Vltavan kävelykatu oli jo käynyt tutuksi, päätin painella heti aluksi sillan yli toiselle puolelle jokea ja lähteä lyllertämään kohti viinitilaa, jonne matkaa olisi noin seitsemän kilometrin verran. Ensimmäisestä vastaantulevasta kahvikojusta, jonka kyljessä luki kissankokoisin kirjaimin BEST COFFEE FROM ITALY, otin mukaan take away-tsufen.
Törmäsin puolivahingossa turistikaduilla poikettuani Franz Kafka-museoon, josta muistin lukeneeni paljon hyvää, mutta jonka olemassaolon olin tyystin unohtanut. Iloisen sattuman johdosta päätin antaa kohtalolle periksi, ja lopulta vietin tunnin-puolitoista kyseisen oman tiensä kulkijan mielenkiintoiseen, joskin ahdistavaankin elämään takaperoisesti tutustuen. Rasti ruutuun kohdassa: Pakolliset museokäynnit [x].
 |
| Franz Kafka |
Jatkoin museolta kohti viinitilaa, ensin kavuten kevyen nousun Letná parkiin, josta oli erittäin mukiinmenevät näköalat Prahan vanhan kaupungin (Staré Mêsto) suuntaan sekä Vltava-joen varsille. Tunnin käveltyäni läpi suurlähetystökortteleiden sekä suuren puiston, joka vilisi rullaluistelijoita ja koiranulkoiluttajia, ja kun ei-aivan-elämänsä-kunnossa olevat jalkaparkani kirkuivat apua korkeuksista, saavuin viimein St. Klaran viinitilalle. En ollut juurikaan selvitellyt viinitilan detaljistoa sen tarkemmin, mutta ilokseni sain huomata sen olevan yksi osa Prahan kasvitieteellistä puutarhaa. Sisäänpääsymaksu oli muutaman euron luokkaa. Vietin pari seesteistä, hiljaista ja rauhoittavaa tuntia ensin juoden jokusen lasillisen paikallista roseeta, sitten pyöriskellen ympäriämpäri puutarhaa, jonne ihmiset olivat tulleet sunnuntaimakoilemaan nurmikolle, maalaamaan tauluja puutarhan kasvistosta ja muuten vain oleskelemaan. Monella oli puutarhassa pööpöillessään viinitilalta ostetut pullot ja lainatut viinilasit mukanaan. Istuin vielä lasilliselle ennen takaisin kaupunkiin suunnistamista, ja täytyy sanoa että aikamoisen mukavat näkymät oli katslella viinitilan terassiravintolan pöydästä ylitse Vltavan pienemmän haaran kohti kaupunkia. Mukavaa vastapainottelua muuten hektiselle reissulle, jossa vauhtia ja vaarallisia tilanteita oli ollut jo yksi jos toinenkin... Fiilistelyä häiritsi harmitus siitä, että sain juuri viestin apinakollegaltani, jossa kerrottiin ykkösjoukkueen pudonneen mölkkykarkeloista. Loppusijoituksena 13., mikä on toki huikea suoritus, mutta 2-0-johdon jälkeen kuolemanpelissä romahtaminen on aina julmaa hommaa. Ensi vuonna uutta yritystä sitten...
Painelin takaisin kaupunkiin. Farkkushortsit hankasivat mukavasti hiertymät sisäreisiini, joten näytin varmasti kävellessäni siltä, että olisi tullut reissujännäköntsä housuun. Mitäpä sitä kiistämään... Pysähdyin hetkeksi Stare Mestossa sen pääaukealle katselemaan ihmisvilinää, laskevan auringon maalatessa rakennuksiin keltaisen sävyjä. Etsin mukavan pienpanimopubin nimeltään Three roses. Viihdyin panimoravintolassa useamman tunnin, jo pelkästään sen takia, että tsekkilaagereihin sai mukavaa vaihtelua aivan loistavasta paikallisesta american pale alesta. Myös osa muusta apinaporukasta tuli Prahaan palattuaan istumaan iltaa pubiin, jossa vedettiin vielä kohtalaisen isot iltaburgerimätöt. Joku meistä erehtyi syömään gulassikeittoa ja kihisi annoskateudesta. Koko illan.
 |
| Vilinää pääaukiolla |
 |
| Erittäin kiva pale ale |
Koko illan koko apinalauma kirosi paskaa maailmaa sekä nihkeitä mölkkyjumalia, mutta ennen kaikkea Kaameiden apinoiden pääkoppien kyseenalaista kestävyyttä. Yksissä tuumin kuitenkin todettiin, että reissu oli vähintäänkin legendaarinen, vaikkei kisamenestystä tullutkaan - eikä juhlita Apinakukkulalla tänäkään vuonna.
Reissun ikävin osa oli totuttuun tapaan lähtöpäivän siivous- ja pakkausoperaatio. Hiki virtasi kuin vesi Vltavassa, kun koko lauma etsi tavaroiden pakkauksen ohessa toisia kämpän avaimia, jotka tietenkin olivat viimeisen yön kunniaksi kadonneet. Niitä ei tietenkään löytynyt, mutta asiasta selvittiin rahalla. Kukaan ei joutunut putkaan. Kaikki saivat elää. Hurraa. Tätä helpotusta juhlistettiin reissun viimeisellä aterialla, ennenkuin onnistuimme jollain käsittämättömällä tavalla löytämään tiemme lentokentälle julkisen liikenteen turvin. Lentokentällä oli sitten väsynyttä apinaa. Ja toki puolet lentokentän väestä oli puhdasta suomalaista mölkkyatleettia muutenkin. Siellä sitä sitten päiviteltiin, uskaltaako ensi vuonna lähteä ollenkaan. Luojan kiitos sinne on matkaa vielä noin kaksitoista kuukautta.
 |
| Urheilijan reissun viimeinen ateria |
Tähtiin oli kirjoitettu, miten reissun lopetus menisi. Eikä se tietenkään voinut olla mitään muuta kuin se, että jokainen Apina kutsuttiin nimeltä kyllästyneen kuuloisen lentokenttävirkailijan toimesta lennolle kohti Helsinkiä. Sällit kun jonottivat tyytyväisinä väärällä portilla, koko muun lennolle osallistuvan porukan jo istuessa koneessa.
Siinäpä se.
Siinäpä se.
