Maailmanpyörässä Mandalayssa ja muita jorinoita

Hilirimpsishei!  Kirjoitan tätä jokilaivan keulassa, matkalla Mandalaysta Baganiin. Laivamatka on kestänyt reilun tunnin, ja idästä vauhdilla nouseva aurinko alkaa pikkuhiljaa sulattaa aamukohmeisia matkustajia. Koska matka kestää pitkälti koko päivän, ajattelin käyttää sen hyödyksi ja jorista alkaneen reissun joutavia kuulumisia.

Ennen itse Myanmarin puolen seikkailuista kertomista on pakko fiilistellä Finnairin A350-konetta. Matkan seuraamista oli todella miellyttävä seurata, kun leffojen töllistelyn lisäksi oli mahdollisuus katsella lentoreittiä ja tutkia kaikkia Finnairin lentokohteita. Night View-ominaisuudella pystyi katsomaan satelliittikuvasta, missä päin palloa paistoi mollukka ja missä oli pimeää. Koska itään päin lennettiin, Hakalan poika oli innoissaan kuin pikkupoika hattarakioskilla, kun jännityksellä seurasi vuoroin ruutua, vuoroin ikkunaa, odottaen milloin Iso Arska pöllähtää pimeyden seasta tuoden valon tyhjälle taivaalle. Lennolla ei luonnollisesti saanut nukuttua sekuntiakaan, joten auringon ilmestyminen piristi jonkin verran. Oli muuten myös hyvät pöperöt Finskillä! Yhtään kyyläämättä voin kertoa että Anna Abreu nukkui oikein hyvin ja katsoi pari leffaa lennon aikana.

Lentojen välissä meillä oli aikaa kolme tuntia Bangkokin lentokentällä. Sesonkiaika oli yllättäen pölläyttänyt paikalle muutaman muunkin turren Pohjolasta ja muista Telluksen kolkista, joten varsinaisesti luppoaikaa ei ollut. Modernin, yhden levottoman kokoisen terminaalin seiniltä morjesteli useiden hindujumalten vakavat kasvot. Aasialainen uskonnon välitön läsnäolo teki kontrastia modernille ja erittäin hektiselle kentälle. 

Rajabyrokratia sujui hyvinkin sutjakasti, samoin rinkkojen haku hihnalta. Ihmiset vaikuttivat ystävällisiltä. Jonot Bangkok Airwaysin check-in-tiskeille olivat melkoiset, mutta niistäkin selvittiin niin, että ennen aasianpurkkiin ahtautumista oli aikaa käydä vessassa ja ostamassa juomista. Loungeen ei ehditty, vaikka sinnekin olisi lupa ollut mennä. Bangkok Airwaysin kone oli Finskiin verrattuna huomattavasti pienempi, mutta oikein hyvä lyhyen matkan kone. Nukahdin jo nousun aikana, ja heräsin uunoturhapuromaisesti juuri silloin, kun ruoka oli nenän edessä. Kasviscurrya ja riisiä sekä salaattia. Oikein hyvä setti. Vieressäni istui Michiganista kotoisin oleva isohko mies, joka oli työskennellyt YK:n projekteissa Myanmarissa lähes kymmenen vuotta. Tarinaa riitti niin Myanmarista kuin ukkelin suomalaisesta ex-vaimosta. Puheista olisi voinut päätellä ex-vaimon olleen suuremmankin luokan elämänilonpilaaja, suorastaan rikollinen, sen verran katkeraa oli tilitys. Ääni oli tasaisen paksu, ja jossain vaiheessa nukahdin taas. Heräsin, kun  oltiinkin jo tekemässä laskua.

Mandalayn kenttä oli huomattavasti pienempää sorttia. Koneesta viisumihässäkän kautta hihnalle ei mennyt varmasti varttia kauempaa. Hihnalta rinkat mukaan ja vessan kautta automaatille. Ahdistavan isot seteliniput taskuissa ja repussa kohti ulko-ovia, jossa olikin takseja odottamassa.

Taksissa ratti oli oikealla puolella. Mietittiin, minkä suuntainen liikenne mahtoi olla. Huomattiin nopeasti, että oikeaa kaistaa täällä ajetaan tai ainakin pitäisi ajaa. Turvavöitä ei ollut. Vauhtikaan ei onneksi ollut älytön. Aloin hahmottaa, miksi Myanmarissa lyhyeen automatkaankin voi mennä kohtalaisen pitkä aika. Tiet eivät ole parhaassa mahdollisessa kunnossa, olen tosin nähnyt huonompiakin, mutta liikenne on kohtalaisen epäorganisoitua ja siksi hidasta. Myös hidastetöyssyjä löytyy. Teiden reunustat muistuttivat paljolti itäafrikkalaisia tienpientareita prepaid-liittymäkojuineen ja muovituoliravintoloineen. Eroa tekivät joka puolella hohtavat, pääasiassa kultapintaiset stupat ja pagodat - paikalliset buddhatemppelit. Mitä lähemmäs kaupunkialuetta päästiin, sitä vilkkaammaksi liikenne kävi. Yritin olla nukahtamatta, mutta matka hotellille meni aivan lentotuubassa pilkkien.

Koska Hakalan pariskunta oli hotellille saapuessaan aivan kanttuvei, päätös vetää tunnin-puolentoista päikkärit ei osoittautunut ollenkaan huonoksi. Ehdittiin vielä valoisan aikaan ulos. Aluksi näytti siltä, että koko Mandalayssa oloajan tulisimme kävelemään saman kadun samaa puolta, päästä toiseen; niin täydeltä ja kaoottiselta fillareista, skoottereista, riksoista, autoista ja busseista koostuva ajoneuvojen epäharmoninen orkesteri näytti. Kadun ylittäminen näytti ensisilmäyksellä takuuvarmalta itsemurhalta, joka sinänsä olisi kalliiden lentojen ja hotellivarausten haaskaamista tässä vaiheessa reissua. Liikenne kuitenkin hellitti eteenpäin katua kävellessä ja tien ylittämisestä tuli mahdollista. Koska liikennesäännöt olivat täyttä hepreaa, tarkkana oli oltava. Myöhemmin tajusimme, että hotellimme sijaitsee itseasiassa aivan kaupungin ytimessä, missä liikennettä tietysti on enemmän. 

Löysimme mukavannäköisen paikallisravintolan, missä oli mustavalkotelevisio ja vihreät Myanmar-olutbrändiä kannattelevat muovituolit. Myanmar-olut maistui etelän oluelta. Raikas, helppo. Ja ruoka oli mielettömän hyvää. Paikalliset miehet joivat Mandalay-rommia, polttivat paikallisia sikareita ja nauroivat syömäpuikkojen kanssa sohlaaville länkkäreille. Aikamme istuskeltuamme päätimme tehdä pitkäntähtäimen viisaan ratkaisun ja mennä hotellille nukkumaan.

Kahdentoista tunnin unien jälkeen oli hyvä herätä aamiaiselle, ja yhdeksän aikaan jo olimme ulkona virkein mielin. Suuria suunnitelmia emme olleet Mandalayn osalle tehneet, mutta kävellessämme päätimme käydä vilkaisemassa Mandalayn Palatsia. Palatsialue sijaitsee kohtalaisen keskellä kaupunkia ja sitä kiertää korkeat muurit sekä kymmeniä metrejä leveä vallihauta. Vallihauta on neliön mallinen, ja jokainen sen suora on noin kahden kilometrin mittainen. Isohko maamerkki siis. Palatsialue itsessään on ollut kuninkaallisten käytössä ennen kuin japanilaispeijoonit tulivat ja valtasivat maan toisessa maailmansodassa. Alue käsittää kymmeniä upeita rakennuksia, joista harva enää on alkuperäisessä asussaan. Paikallisesta kellotornista näkee mukavasti koko tienoon, jolloin alueen hahmottamisesta tulee helpompaa. Alueella on edelleen koulutus- ja armeijatoimintaa.

Pyörimme palatsialueella reilun tunnin, kunnes päätimme jatkaa matkaa ja lähteä karkuun jatkuvasti yhteiskuvia himoitsevia aasialaisturisteja.

Kävellä tykitimme keskustasta Irrawaddy-joen rantaan ja etsimme samalla lounaspaikkaa. Joenrannan asutus oli melkoista hökkeliä, kaiken roskan ja saasteen keskellä. Vastapainoksi kadun toisella puolella Mandalayn parhaiksi luokiteltuja hotelleja. Kävimme lounaalla Ayerwaddy River View Hotellissa. Hyvät ruoat, joskin melkoisen hinnakkaat. Matkalla takaisin hotellille näimme vilaukselta maailmanpyörän ja selkeästi paikallisen huvipuiston ja sovimme, että jos aikaa on, tullaan katsastamaan se tarkemmin myöhemmin. Nyt oli päivän kuumin hetki ja aika painua hotellille ottamaan lepiä.

Päikkäreiden jälkeen suuntasimme yhteen Mandalayn suurimmista turistihoukuttimista Mandalay Hillille auringonlaskua töllistelemään. Olimme kuvitelleet, että kipuaminen tapahtuisi rinteillä meneviä polkuja pitkin, mutta sen sijaan alhaalla olevilla porteilla käskettiin ottamaan kengät pois ja jättämään ne sinne. Kivuttaisiin paljain jaloin, koko matkan kattavia rappusia. Portaat kiemurtelivat ohi hienojen patsaiden ja alttareiden, mutta niitä ei ollut aika jäädä pällistelemään. Olimme myöhässä auringon aikataulusta, ja jos emme puolijuoksisi, emme auringonlaskua näkisi ollenkaan. Viimeisestä rappustreenistä olikin Hakalan pojalla jo tovi vierähtänyt. Urheilusuoritukseen keskittymistä häiritsi mukaan lyöttäytynyt paikallismunkki, joka halusi harjoitella englannin kielen taitoaan ja tarvitsi juttuseuraa. Laura onneksi hoiti valtaosan keskustelusta, niin itse pystyin keskittymään hengittämiseen ja tajuissa pysymiseen.

Taju meinasi lähteä, mutta vasta siinä vaiheessa kun olimme jo ylhäällä. Olin kyllä tietoinen että muitakin kaupungin tuijottaminen mäeltä auringonlaskun aikaan kiinnostaa, mutta turistien määrä veti silti sanattomaksi. Ei sillä, että meitä turreja olisi ollut lähellekään yhtä paljon kuin oikeasti turistirysissä, mutta kun katukuvassa ei juuri turisteja näkynyt, määrä hämmästytti. Aitiopaikat terassin kaiteen vierestä olivat täynnä, joten näkyä oli töllötettävä muiden takaa. Lienee turhuutta sanoa, mutta sanon silti; olihan se auringonlasku melkoisen komea näky. Selfiekeppiensä kanssa huitovat japanilaiset hieman latistivat tunnelmaa, mutta siihen pitäisi jo alkaa tottua. Aurinko ehti jo painua mailleen tehden tähdille tilaa, kun pääsimme alas mäeltä. Hakalan pojan pohkeet olivat kuin lopun aikojen treenin jäljiltä ja energiataso matalalla. Ruokaa oli saatava!  Otimme taksin, jaoimme sen yhden aussipariskunnan kanssa ja suuntasimme intialaiseen raflaan, joka oli aivan hotellimme hollilla. Naama täyteen vegecurrya ja hotellille näkemään kauniita unia.

Torstaiaamuna herätyskello soi kello viisreikäreikä. Kenen mielestä lomalla pitäisi muka nukkua? Edellisiltana tilaamamme taksi oli hotellin edessä puoli kuudelta. Kohteena ehkä Myanmarin yksi suurimpia turistirysiä,  Amarapurassa sijaitseva U Beinin silta. Kyseessä on kuusi metriä korkea ja reilun kilometrin mittainen puusilta, joka on auringonnousun aikaan erityisen suosittu turistien keskuudessa. Sitä on helppo ymmärtää; auringon noustessa horisontissa siltaa ylittävien buddhamunkkien sekä verkkoja virittävien kalastajamiesten siluetit tekevät näystä todella postikorttimaisen. Järjestelmäkameroiden sulkimet laulavat ja hifistelevien japsituristien helikopterikamerat säikyttelevät järven yllä lenteleviä lintuja. Aasialaiset haluavat yhteisselfieitä. Kävelemme sillan päästä päähän ja pörräämme hetken Amarapurassa katsellen temppeleitä ja kadun elämää. Viiden tunnin visiitin jälkeen päätämme, että lähdemme Mandalayhin syömään. Paikalliset pöperöt vedetään huiviin ja mennään päivälepille kämpille.

Peilikuva

Alkuillasta käytiin tsekkaamassa paikallinen Jade-kivitori. Markkina-alueella pyöri paikallisia kuin ensolaisia ilmaisilla Esson kahveilla. Osa pelasi koronaa, kun taas toiset tutkivat jade-kiviä taskulamppujen kanssa. Myös kiven hiontaa harjoitettiin, ja sen kyllä kuuli. Kivistä tehtyjä koruja oli myös kaupan. Emme ostaneet. Haistelimme hetken markkinahumua ja lähdimme litomaan. Nyt kohteenamme oli Mahamuni-temppeli, joka on paikallisille buddhisteille erittäin pyhä paikka. Kyseessä on alueen suurin temppeli, joka on Myanmarin toiseksi vierailluin pagoda ja yli kaksi sataa vuotta vanha. Pyöriessämme kaiken sen kullanhohdon keskellä länkkärinuukailijalla kävi pari kertaa mielessä, mitä kaikkea rakentamiseen käytetyillä varoilla olisi voinut tehdä. Sama näkökulma juolahtaa mieleen aina suurten uskonnollisten rakennusten luona käydessä. Toki temppeliä pidetään yhtenä tärkeimmistä pytingeistä koko maassa,  joten kai sen arvo buddhalaisille on rahassa mittaamaton. Ja onhan alue mielettömän komea, siitä ei tarvitse kiistellä.

Koronahommia markkinoilla 

Hyppäsimme pick-up-auton lavalle temppelialueelta poistuttuamme ja pyysimme heittämään meidät joenrannan hollilla sijaitsevaan City Parkin huvipuistoon, toivoen että se vielä olisi auki. Kello oli viisi. Saavuimme perille, ja portilta sanottiin että kuudelta pistävät puljun kiinni. Ostimme pääsyliput, 1000 kyatia eli noin seitsemänkymmentä senttiä per nuppi. Ei paha. Huvipuiston maailmanpyörä näkyi jo kauas. Se ei näyttänyt liikkuvan. Se herätti minussa helpotusreaktion, koska olimme sopineet menevämme maailmanpyörään mikäli se on mahdollista. 

Korkeanpaikankammoisena ajatus kouristeli sisuskaluja, vaikka ylhäältä avautuvat takuuvarmasti upeat näkymät toki kiinnostivat. Kävelimme puiston ympäri kohti toisessa päässä sijaitsevaa maailmanpyörää. Pitkään näytti siltä, ettei siellä liikettä ollut eikä liioin ketään laittamassa laitetta päälle. Lähemmäksi tultuamme jouduin kuitenkin valmistautumaan henkisesti, sillä paikalla oli kuin olikin laitteen pyörittäjä, joka ilomielin otti meidät vastaan. Maksoimme 1000 kyatin liput ja kiipesimme häkkioviseen koppiin. Olimme ainoat matkustajat pyörässä, joka pyöri tuskallisen hitaasti. Kun pääsimme selkeästi ylemmäs, en uskaltanut liikuttaa juuri mitään ruumiinosistani. Sen verran suuta, että pyysin Lauraa ottamaan kamerani ja räpsimään sillä kuvia. Korkeanpaikannössykällä oli jännäkakan housuun valahtaminen lähellä. Maisemat sen sijaan olivat upeat, auringon laskiessa Ayerwaddy-joen taakse horisonttiin. Jossain alapuolella koirat haukkuivat leikkiessään. Laura nauroi pelolleni ja otti kuvia. Yritin olla miettimättä, miltä tuntuisi kun koko helahoito rymähtäisi alas. Kymmenen minuutin jälkeen piina päättyi. Maa jalkojen alla tuntui oikeastaan aika mukavalta. Vaikka korkeat paikat eivät varsinaisesti mukavuusalueelleni mahdukaan, kyseessä oli varmasti kaupungin parhaat auringonlaskumaisemat. Eikä ihan joka päivä tule mahdollisuutta hypätä Myanmarissa maailmanpyörään. Lopulta olin siis oikein tyytyväinen. Käytiin vetäisemässä hyvät ruuat Green Elephant-ravintelissa naamariin, jonka jälkeen parin kilometrin ruoansulatuslenkki hotellille, ja unten maille. Pakkaukset vielä piti tehdä, sillä aamulla taksi tulisi kuudelta hakemaan. Jokilaiva kohti Baganin temppelirauniokaupunkia lähtisi liikkeelle seitsemältä. Laitoin sormia ristiin, ettei tarvitsisi matkapahoinvoinnista kärsiä.

En itse asiassa saanut tätä tekstiä valmiiksi jokilaivassa. Kuuma keli ja ilmeisesti ruokamyrkytys veivät voimat, minkä seurauksena kirjoitin jorinat loppuun vasta seuraavan päivän iltana Baganista, Golden Rose Guesthousesta. Jonka seinät on varmasti paperia, niin hyvin kuuluu kaikki äänet kadulta sisälle. Mutta ilmastointi pelaa! Katsotaan, mitä Baganilla on meille tarjota...

Uusi aluevaltaus

Höpsispöpsis pimpelipompeli vaan kaikille lanttulaatikon, rosollin, kinkun ja punkun turvottamille.

Herran vuosi 2016 alkaisi pikkuhiljaa olemaan paketissa. Jotain se paketti kuitenkin vielä huutaa. Kaikennäköistä, -makuista, -kuuloista ja -hajuista on vuoden settiin mahtunut, mutta kuin hamppunaruksi paketin ympärille sopii vielä yksi reissu. Tällä kertaa Euroopan ulkopuolelle. Vaimon kanssa!

Jo ennen viime vuoden Afrikan reissua olin kipuillut matkakohteen kanssa pitkän pätkän. Afrikka kiehtoo ja koukuttaa, mutta muutakin olisi ja paljon. Kuin myös tälle reissulle lähtö on tuottanut valinnanvaikeuksia. Aluksi oli tarkoitus lähteä Kuubaan, mutta jäätävä turistiryntäys lämpenevien jenkkisuhteiden myötä sumensi kiinnostuskiikareista linssit. Katsotaan, onko herra Trumpin ulkopolitiikalla vaikutuksia lähitulevaisuudessa suhteessa Kuubaan. Toinen varteenotettava vaihtoehto oli tehdä lenkki Thaimaassa, Laosissa ja Kamputseassa - voidaanhan sitä pitää jonkinlaisena nykyajan reppureissaajien pyhiinvaellusalueena. Siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi kiinnostus sinnekin suuntaan laski jonkin verran. Turismin piikkisesonki on huipussaan vuodenvaihteessa, ja toisaalta kolmessa viikossa voisi tulla vain vihaiseksi suhteessa kaikkeen, mitä haluaisi nähdä.

Aasia on kiinnostanut meikämannea reissukohteena jo kohtalaisen kauan. Intia, Bhutan, Nepali, edellämainitut Kaakkois-aasian maat, Japani... Reissupuutteessa nettiä ja kirjoja selanneena on tullut todettua, että nähtävää olisi jos jonkinmoista. Hintatasokaan ei valtaosassa Aasiaa varsinaisesti päätä huimaa. Uskonnot ja filosofiat, jotka Aasiassa ovat monessa mielessä hyvin erilaisia kuin Pohjolassa, kiinnostavat. Etenkin kaakkois-aasialaisista ihmisistä olen kuullut vain hyvää. Lisäksi kelit ovat vuodenvaihteessa parhaimmillaan. Näistä syistä matkakohteeksi valikoitui maa, joka on herättänyt kiinnostukseni muutamia vuosia sitten. Ei Intia, ei Kiina, ei Thaimaa, vaan jotain sieltä väliltä; Myanmar eli paremmin ehkä Suomessa tunnettu Burma.

Myanmar sijaitsee Bangladeshin, Intian, Kiinan, Laosin ja Thaimaan puristuksissa. Läntistä osaa valtiosta naapuroi Bengalinlahti. Maa on kiinnostava monesta syystä. Ensimmäinen on varmasti se, että siitä ei puhuta yhtä arkipäiväisesti kuin esimerkiksi naapurista Thaimaasta. Toinen on sen poliittinen tilanne; Myanmaria on vuosikymmenten ajan hallinnut sotilasjuntta, jota vastaan kapinoineet ja työskennelleet kansalaiset ovat saaneet saavikaupalla sitä kuuluisaa paskaa niskaan.  Tunnetuimpana tietysti Aung San Suu Kyi, joka on elämästään istunut parikymmentä vuotta juntan langettamassa kotiarestissa. Itseasiassa valtion nimi Myanmar on myös vaihdettu juntan toimesta - kysymättä kansalta mitään, tietenkin. Tökeröhkön vaihdon takia moni länsimainen valtio kieltäytyy kutsumasta maata Myanmariksi vaan käyttää edelleen Burma-nimitystä. Niin tai näin, viime vuosina ennen lähes suljettu valtio on alkanut avautua maailmalle ja sitä kautta tietenkin turismille. Sananvapautta on höllätty, vaikkei se todellakaan edelleenkään voida sananvapaudeksi sen varsinaisessa merkityksessä kutsua. Turismi on hurjassa kasvussa, koska nähtävää on paljon. Itäpuolen naapureihin verrattuna väkijoukot ovat huomattavasti pienempiä ja autenttista eloa pitäisi olla nähtävissä ja koettavissa. Lukemani mukaan myanmarilaisia pidetään maailman ystävällisimpänä kansana. Kolme viikkoa auringosta energiaa imien, ja sen käyttämistä paikallisten nähtävyyksien tuijottamiseen ei oikeastaan kuulosta lainkaan harmilliselta.

Katsotaan, mitä kolme viikkoa tuo tullessaan. Temppeleitä, aurinkoa ja rantaa ainakin. Ruoalta ei kuulema pidä odottaa thaimaalaisen, intialaisen tai vietnamilaisen keittiön kulinaarinautintoja. Jännityksellä ja terveellä kuolemanpelolla kohti ruokaelämyksiä, siis.

Pakkaamiset saatiin aamulla kuntoon. Koira anoppilaan hoitoon ja talo kaverin hoteisiin. Rinkat kantoon, eikä uskollista Dumle-lippistäkään voinut jättää rannalle ruikuttamaan. Lauran siskon kyydillä kohti Helsinki-Vantaata. Tulimme Dubaihin suuntaavan ystäväpariskunnan kanssa samalla kyydillä kentälle. Oli muuten kentällä porukkaa! Aikaa Helsinki-Vantaalla oli yli kaksi tuntia, mutta se meni yllättävän nopeasti ja kivuttomasti. Aina vain hämmästyttää, kummastuttaa tuo japanilaisturistien määrä. Ja nuo heidän hengityssuojaimet. Okei, lentokentän saniteettitiloihin mentäessä se sallittakoon. Mutta silti!

Ensin lento Bangkokiin, ja sieltä huomenna puolenpäivän aikaan Mandalayhin Myanmariin. Viisumit pitäisi olla kunnossa. Tämä uusi Finnairin ilmalaiva on kohtalaisen tilava ja tyylikäs. Anna Abreu istuu parin penkkirivin päässä, keikkataukoa pukkaa ja Thaimaa kutsuu.

Palataan Myanmarista asiaan!

Kouvolasta itään

Alkuperäinen tarkoitus oli viettää tätä viikonloppua ystäväni luona Jyväskylässä. Majoitushankaluuksien takia kuitenkin luovuimme ajatuksesta ja päätimme lähteä käymään Pietarissa - asiasta oli useamman kerran ollut puhetta. Eihän hyviä vapaapäiviä sopinut heittää hukkaan kuin kiittämättömien lasten kouluruokaa. Sitä paitsi Lahdesta junalla Pietariin matkaan menisi alle kolme tuntia. Lokakuu ei ehkä ole se lämpöisiä mielikuvia herättävä ajankohta, mutta eipä ainakaan olisi huolta nenän palamisesta. Näillä mentäisiin.

Alkoi piinallisen tiukka viisuminhankintaoperaatio. Reilussa viikossa viisumin saaminen rakasta itänaapuria morottaakseen ei ole itsestään selvyys. Matkatoimistojen kautta se kuitenkin onnistui, ja kahta päivää ennen lähtöä kumpaisellakin oli viisumi passissaan. Suu vaahdoten perjantaita odottaen siis.

Allegro ujelsi lähteissään klo 07:07 perjantaiaamuna. Matka oli alussa. Kului tovi, ja juna pysähtyi. Ulkona oli edelleen pimeää. Katsoin ikkunasta ulos sateista maisemaa, betonilla betonin päälle rakennettua esikaupunkialuetta ja nanosekunnin ajan jo ehdin ajatella olevamme jossain Putinin selän takana sijaitsevan, köyhän venäläiskylän varikkopysäkillä. Näky osoittautui kuitenkin vain Kouvolaksi. Huokaisin. Helpotuksesta varmaankin.

Junassa maahantulokaavakkeet täytettyäni ja näytettyäni tarkastajatädille viisumini nukahdin. Heräsin toisesta maasta, onneksi samasta junasta. Heti Venäjän puolelle tultuamme maisema muuttui kohtalaisen radikaalisti. Ränsistynyttä omakotitaloa oli ripoteltu sinne tänne soiselle maalle. Infrastruktuuria ei tietenkään ollut nimeksikään, eikä yhtäkään ruokakauppaa, asfalttitietä, huoltoasemaa tai muita elon merkkejä näkynyt pitkään aikaan. Oli omakotitalokortteleita tai -ryhmittymiä, joista oli erittäin vaikea arvioida olivatko ne asuttuja vai hylättyjä. Oli paljon metsää, erittäin kitukasvuisen näköistä koivikkoa, jälleen muutamia rakennelmia siellä täällä. Taivas oli harmaa, se tiputti oletettavasti kohtalaisen kylmää vettä Äiti Venäjän piristykseksi. Mutta Allegro puski uskollisesti eteenpäin.

Ensimmäinen pysäkki Venäjän puolella oli Viipuri. En kuvailisi itseäni kovinkaan kansallismieliseksi, mutta valehtelisin jos väittäisin ettei Viipuri herättänyt mitään hämmennystä pienoisen pääni sisällä. Kaupunki oli vanhoine rakennuksineen toki kauniin näköinen, mutta varsinkin  junaradan toinen puoli oli esteettisesti kovin karua töllisteltävää. Oli kieltämättä hämmentävää, että oltiin alueella joka joskus on kuulunut osaksi Suomea. En tietenkään voinut olla leikkimättä ajatuksella, millainen kaupunki olisi jos se lukeutuisi vaikkapa suomalaiseksi opiskelijakaupungiksi. Mene ja tiedä. En päässyt kovinkaan pitkälle kuvitelmissani, kun juna jatkoi kulkuaan kohti Pietaria. Viipurista Pietariin tultaessa matkalla oli edelleen reilusti karua haja-asutusaluetta. Pietarin lähestyessä ah, niin suuret ja mahtavat Neuvostoliitto-malliset harmaat ja koruttomat kerrostalot ilmestyivät kuvaan enenevissä määrin.

Viipuri junan ikkunasta 

Pietarissa vihmoi Itämereltä vauhtinsa ottanut, raikas tuuli, kantaen muassaan ikävän suureksi paisuneita vesipisaroita. Asema vilisi stereotyyppivenäläisiä vartijaukkoja univormuissaan, elokuvista tutut karvalakit päässään. Kylteissä luki asioita kirjaimilla, joita en osannut tulkita. Kuka idiootti nekin on keksinyt, ajattelin. Lähdimme etsimään ulospääsyä ja armoitetun Google Mapsin avulla poistuimme suurelta juna-asemalta kutakuinkin oikeaan suuntaan. Venäjä hyppäsi silmille mahtipontisuutta uhkuvine rakennuksineen sekä suunnattoman harmauden siivittämänä. Välittömästi asemalta poistuttuamme kävimme karulla ja tyhjällä aukiolla tervehtimässä toveri Leniniä, joka suurta johtajuutta säteillen osoitteli oikealla kädellään kohti toispuoljokkee sijaitsevaa hostelliamme Traveller's Palacea. Ylitimme valtavan Nevan joen ja käpöttelimme hostellille. Tunkkaisen ilman omaavaan, ränsistyneeseen rappukäytävään astuttuamme mietimme molemmat varmasti mielessämme että mihinhän läävään se Hakalan äidin poika on tällä seurueensa johdattamassa. Onneksi hostellin oven takana maisema muuttui totaalisesti ja huoli haihtui. Saimme tsekattua itsemme sisään muutamaa tuntia aiemmin kuin olisi pitänyt.

Kello oli vasta jotain yhdentoista huitteissa, kun pääsimme jo aloittamaan kaupungin tutkimisen. Ruoan jälkeen, tietysti.

Koska päätös reissuun lähdöstä oli tehty vain paria viikkoa aikaisemmin, ja molemmat reissumiehet olivat tahoillaan kiireen leimaamia, suurempia sotasuunnitelmia Pietarin valloittamiseksi ei oltu mietitty. Perjantai meni hyvin pitkälti käyskennellessä ympäriinsä. Ensin tutkittiin hostellin lähiympäristöä, mistä päädyttiin mahtipontiselle Nevsky Prospektsille. Koska lokakuinen, jäinen vesi jota Venäjän taivas yllemme viskoi teki olomme varsin kylmäksi ja märäksi, paikoitellen ratkesimme lämmittämään itseämme katutason kuppiloihin. Tunnelma oli seesteinen ja ohikulkevia ihmisiä ja autoja tuli töllöteltyä antaumuksella. Sade ei perjantain aikana ottanut loppuakseen pieniä taukoja lukuunottamatta, ja aika meni pitkälti käpötellessä ympäri itänaapurin katuja. Kaduilla vilisi kalliita citymaastureita ja niiden seassa vanhoja kunnon Ladoja, jotka tunnetusti ovat lujaa laatua. Pääasiassa katujen varsia koristi prameat vanhat rakennukset, mutta alueittain oli helppo havaita neuvostoaikaisia, tylyn näköisiä betonilähiöitä. Komeiden muistomerkkien tai kirkkojen ympärillä saattoi olla ei-niin-majesteettiset rivit rapistunutta työläiskerrostaloa tai vaihtoehtoisesti hylättyjä rakennuksia. Kontrastia riittävästi ja enemmänkin. Kävelykilometrejä tuli perjantaina kiitettävästi.

Väriä betonihelvetin keskelle 

Ortodoksiselta hautausmaalta 

Totesimme, että 10 eurolla per nuppi per yö olimme löytäneet hinta-laatusuhteeltaan kiitettävän hostellin. Huone oli riittävän tilava, oma suihkuvessakompleksi siistimpi kuin monessa hotellissa, eikä parisänkykään meille vapaamielisille muodostunut ongelmaksi. Hostellin henkilökunta osoittautui ystävälliseksi, hostelli sijainniltaan loistavaksi ja aikamoisen edulliseksi. Punaisella seinällä lepäsi Tolstoin muotokuva ja yöpöydällä Anna Karenina. Kyllä kelpasi nukahtaa tyylikkäässä seurassa.

Ystäväni Karenina 

Lauantaina suuntasimme ensiksi kahville ja aamupalalle, minkä jälkeen katsomaan Nevsky Prospektsin varrella sijaitsevaa Moskovan rautatieasemaa (Moskovan suuntaan kulkevat kaukojunat lähtevät sieltä). Itselleni tuo kokemus oli jollain tasolla äärettömän hieno; ei pelkästään siksi että asema on suuri ja tyylikäs, mutta myös sen takia että suuri haaveeni Trans-Siperian junaradalla matkustamisesta lähtisi kutakuinkin juuri tuolta asemalta. Unelmat saivat juuri edes hieman konkretiaa pohjalleen. Asemalla seistessäni ja tuijotellessani seinällä olevaa suurta asemakaupunkikarttaa alkoi matkakuume nousta. Joskus olisi syvemmän Venäjän tutkimisen aika, mutta toistaiseksi rahkeet riittävät vain Pietariin.

Asemakaupunkeja

Pietarin Moskovan asema 

Päivän aikana ehdimme kierrellä monia kortteleita, nähdä Pietarin moskeijan, kulkea Neva-joen rantoja ja nautiskella hyvistä juomista ja ruokahommista.

Moskeijan mosaiikkikoristetta 

Lujaa laatua Lada

Kävimme pitämässä reilun tunnin välikuoleman hostellilla, minkä jälkeen oli aika kokeilla jotain suomalaisille rakasta paikalliseen tyyliin toteutettuna: saunaa eli banjaa. Kokemus oli ehdottomasti kävelyn ja vaivannäön väärti. Miesten yleinen, hieman paremman luokan saunakompleksi sisälsi useamman muutaman hengen pukuhuoneen, yhteisen oleskelutilan televisioineen sekä itse kylpytilan, jossa oli muutama suihku, pari lepopetiä, kylmävesialtaan, pienen uima-altaan sekä kaksi saunaa. Saunominen ja kylpeminen oli estottomampaa; kylpyhuoneen lepopedeillä levytettiin avoimen munasillaan, ja koivuvihdalla ympäri kroppaa hakatessa noustiin lauteilla estradille seisomaan eikä nössöilty. Myöskään saunakaverille tehtävässä kokovartalovastomisessa ei turhia kainosteltu. Niin uima- kuin kylmävesialtaassa uitettiin vehkeitä kuin katkarapuja pakastealtaassa. Vaikka allekirjoittanut itsekin poukkoilee ilman vaatteita liiankin usein ja kuuluu ehdottomasti siihen koulukuntaan, joka saunoo mieluummin ilman kylpykuteita, kokemus oli silti aluksi hämmentävä. Kai siihen liittyy suomalainen, hieman epävarma ja siveellinen automaatioarvoittaminen. Joka tapauksessa, banjailu oli ehdottoman siisti elämys ja taloudellisesti muutaman euron arvoinen.

Myös illallinen georgialaisessa ravintolassa jäi mieleen positiivisena. Sopivasti yrttejä, juustoa ja huikean hyvää leipää erittäin marjaisen punaviinin kanssa toimi oikein mukavasti. Saunan, ruuan ja viinin jälkeen oli olotila varsin raukea ja onnellinen.

Sunnuntaina ei ollut juuri aikaa pitää lepopäivää, mutta banjariettailun jäljiltä turmeltuneelle mielelle etsittiin rauhaa pitkin Pietaria. Ensin kuitenkin juotiin aamukahvit ja syötiin jotain pientä kaalipasteijan tyylistä, paikallista höttöä. Sitten metroon ja matkaan. Ensin buddhalaistemppelille kaupungin toiselle laidalle. Erittäin mielenkiintoinen kokemus, koska en koskaan ole vastaavassa vieraillut ja haaveena on ollut käydä kyseisen uskonto(- tai filosofia)kunnan pyhässä rakennuksessa. Temppeli oli osittain remontissa mutta se ei juuri häirinnyt. Pihalla oli kahdessa rivissä punaisia rukousmyllyjä, joita ihmiset kävivät pyörittämässä toivoen kuka mitäkin. Takapihalla oli rukouslippuja täynnä oleva katos, joka näytti värikkäine lappuineen kauniilta - vaikka taustan rumat kerrostalot hieman häiritsivätkin katsojaa. Sisällä oli harras tunnelma; kaunista musiikkia, hiljaisia ihmisiä, paljon punaista ja kultaista koristetta, Buddhan kuvia sekä alttari. Myös uhrilahjoja oli tuotu. Pohdittiin, liekö maito paras uhrilahja, kun niitä kuitenkin säilytetään huoneenlämmössä pöydällä. No, oli tai ei, maitoa sinne oli kosolti raijattu. Joka tapauksessa tuntui hyvältä käydä istumassa alas ja ihmettelemässä.

Jotta vaikuttavien kokemusten eläminen ei tuntuisi liian raskaalta, oli käytävä tankkaamassa kroppaa välillä. Suhteellisen edullinen intialainen ravintola lähellä Iisakin kirkkoa oli hyvä löytö. Ravintolassa ei ollut ketään muita, mutta ruoka oli hyvää. Sattui olemaan ravintolan synttäripäivä, joten alennustakin oli tarjolla. Tähdet kohdallaan. Vatsalaukut riisistä turvonneina lyllersimme Iisakin kirkolle. Kyseessä on valtava ortodoksinen pytinki, joka on yksi Pietarin suurimmista turistihoukuttumista. Ja olihan kirkko kieltämättä etenkin sisältä vaikuttava korkeine ja koristeellisine kattoholveineen. Porukkaa oli tolkuttomasti, mikä rikkoi pyhää ja harmonista tunnelmaa reilusti. Lippuun sisältyi myös sisäänpääsy kirkon tornin näköalatasanteelle. Pietari on kaupunkina hämmästyttävän tasainen, joten allekirjoittaneen oli korkeanpaikankammoaan uhmaten, kaiteista rystyset valkoisina puristaen, kavuta ylös tasanteelle, jotta kaupunkikokonaisuuden hahmottaminen helpottuisi hieman. Ylhäältä tornista näki todellakin paremmin. Tunne siitä, että Pietari on valtava kaupunki, vahvistui entisestään. Nyt oli pilvistä, mutta auringonpaisteessa kaupunki näyttäisi kupoleineen varmasti viehättävämmältä. En uskalla edes kuvitella, kuinka paljon turistisesongin aikaan kirkolla on väkeä.

Mielikuvien Venäjä; pilvinen ja harmaa 

Itselleni ehkä vaikuttavin sunnuntain kokemuksista oli Kirkko veren päällä alias Kristuksen ylösnousemuksen katedraali, aivan kaupungin keskustan hollilla. Viittaus vereen tulee kirkon sijainnista - se on rakennettu paikkaan, jossa Aleksanteri II aikanaan murhattiin. Kirkko on erittäin vaikuttava sekä ulkoa että sisältä. Ulkoapäin mahtipontisessa pytingissä on yhdeksän sipulikupolia, kukin oman kokoisensa ja -näköisensä. Löytyy sekä kullattua että emaloitua sipulia. Kirkon vieressä virtaa joki, jonka viertä kulkee kävelykatu. Sisältä pytinki on mielipuolisen hieno. Neliösentin mosaiikkipaloista on koristeltu kirkon seinät täyteen maalauksia, yhteensä 7000 neliömetrin verran. Joku joskus jaksanut näperrellä. Kameran sulkijat laulavat, ihmiset höpöttävät ja eteisessä myydään rihkamaa ikoneista rukousnauhoihin. Tyhjänä tämäkin kirkko olisi tottakai vaikuttavampi tapaus.

Ah, romantisch 

Kontrastia läheiseltä sisäpihalta 

Ilta oli kirkosta poistuessamme jo kohtalaisen pimeä. Päätimme lähteä vielä katsastamaan joen toisella puolella olevaa Kasvitieteellistä puutarhaa, mutta se on harmiksemme kiinni. Lähistöllä on kuitenkin mukavan näköinen kahvila, joten tankkaamme kahvit naamariin ennen paluuta keskustaan. Myös yhdet mielettömän hyvät red alet tuli maustettua. Lähistöllä on varmaan puolen kilometrin edestä nuorisoa jonottamassa konserttiin. Ilmeisesti nimekäs artisti soittamassa.

Illalla eteemme osui kuubalainen viihtyisän näköinen ravintola, jossa kävimme syömässä reissun viimeisen illallisen. Massut täynnä kasvishöystöä vielä parissa kuppilassa olusella lyömässä reissu pakettiin. Todettiin, että nähtävää ja kierreltävää jää kyllä useaksi kerraksi. Pietari oli yllättänyt ainakin minut prameudellaan ja rennolla ilmapiirillään. Kävellessämme kotiin vastaan tuli suomalainen nuorehko mies, joka kertoi asuvansa kaupungissa ja kehui kovasti Pietaria. Hänen mukaansa turvallisempi olo kävellä öisin kuin Suomessa. Muutenkin rento ilmapiiri ja mukava kaupunki asua. Tämä vain vahvisti positiivista kuvaani kaupungista, olkoonkin että tuo nuori mies ei olotilastaan päätellen välttämättä edes seuraavana päivänä muista tällaista keskustelua käyneensä.

Kuubalainen raflaamo 

Maanantaina palautimme hostellin avaimet ennen yhtätoista respaan ja kiitimme mukavasta majoitusmahdollisuudesta. Astuimme Pietarin kaduille. Luontoäiti tiputteli kevyitä lumihiutaleita harmauden keskelle, mikä sopi katukuvaan kauniina elementtinä. Pari tuntia pyörimistä ja hyörimistä, kuppi kahvia ja tuhti aamupala, lähtöoluet rautatieaseman köykäisessä lounasravintolassa. Ravintolan ikkunasta viimeiset tuijotukset kohti toveri Leniniä, joka edelleen seistä tönötti samassa paikassa aukiollaan, oikealla kädellään Neva-joen yli horisonttiin osoittaen. Ympyrä sulkeutuu. Kouvolan kautta takaisin himaan. Nälkää jäi. Takaisin on joskus tultava.

Venäjäneitsyys siis meni ja vihelsi mennessään. Yllättävän vähin kivun. Pidän Pietarissa siitä, että vanhoja rakennuksia on ympäri kaupunkia, loputtomiin asti katseltavaksi. Usein kun vanhat kaupungit ovat muutaman korttelin kokoisia alueita, joissa turisteja riittää ärsytykseen asti, Pietarissa sitä ongelmaa ei ole. Kierreltävää riittäisi varmasti viikoiksi. Tyylikkäiden vanhojen rakennusten vastapainoksi löytyy neuvostonostalgiaa kaipaaville kaupungin laitamilta rähjäisen harmaata kerrostaloa, joissa jokainen parveke on uniikki itsensä ja joiden seinistä on lohkeillut neliömetrien kokoisia palasia. Vaikka kyrilliset aakkoset eivät olisikaan hallussa, englannilla pärjää mainiosti. Kaupungista löytyy tuhansittain ravintoloita eli laatu- ja tyylivaihtelua on melkoisen paljon. Historiaa ja kulttuuria on ahneemmallekin kiertelijälle loppuun palamiseen asti tarjolla. Perinteikäs Zenit viihdyttää Venäjän futisliigassa ja Pietarin SKA on  KHL:n parhaita kiekkojoukkueita. Majoitusta on halvasta backpackerhostellista hulppeisiin luksushotelleihin, mihin kukakin tahtoo rentoutuneen tahi reissussa ryytyneen päänsä painaa.

Hupiukko

Peppuset ylös sohvalta, viisuminhankintaan ja junalipun ostoon siis!

Spasipa vai mikä se oli.