tiistai 1. marraskuuta 2016

Kouvolasta itään

Alkuperäinen tarkoitus oli viettää tätä viikonloppua ystäväni luona Jyväskylässä. Majoitushankaluuksien takia kuitenkin luovuimme ajatuksesta ja päätimme lähteä käymään Pietarissa - asiasta oli useamman kerran ollut puhetta. Eihän hyviä vapaapäiviä sopinut heittää hukkaan kuin kiittämättömien lasten kouluruokaa. Sitä paitsi Lahdesta junalla Pietariin matkaan menisi alle kolme tuntia. Lokakuu ei ehkä ole se lämpöisiä mielikuvia herättävä ajankohta, mutta eipä ainakaan olisi huolta nenän palamisesta. Näillä mentäisiin.

Alkoi piinallisen tiukka viisuminhankintaoperaatio. Reilussa viikossa viisumin saaminen rakasta itänaapuria morottaakseen ei ole itsestään selvyys. Matkatoimistojen kautta se kuitenkin onnistui, ja kahta päivää ennen lähtöä kumpaisellakin oli viisumi passissaan. Suu vaahdoten perjantaita odottaen siis.

Allegro ujelsi lähteissään klo 07:07 perjantaiaamuna. Matka oli alussa. Kului tovi, ja juna pysähtyi. Ulkona oli edelleen pimeää. Katsoin ikkunasta ulos sateista maisemaa, betonilla betonin päälle rakennettua esikaupunkialuetta ja nanosekunnin ajan jo ehdin ajatella olevamme jossain Putinin selän takana sijaitsevan, köyhän venäläiskylän varikkopysäkillä. Näky osoittautui kuitenkin vain Kouvolaksi. Huokaisin. Helpotuksesta varmaankin.

Junassa maahantulokaavakkeet täytettyäni ja näytettyäni tarkastajatädille viisumini nukahdin. Heräsin toisesta maasta, onneksi samasta junasta. Heti Venäjän puolelle tultuamme maisema muuttui kohtalaisen radikaalisti. Ränsistynyttä omakotitaloa oli ripoteltu sinne tänne soiselle maalle. Infrastruktuuria ei tietenkään ollut nimeksikään, eikä yhtäkään ruokakauppaa, asfalttitietä, huoltoasemaa tai muita elon merkkejä näkynyt pitkään aikaan. Oli omakotitalokortteleita tai -ryhmittymiä, joista oli erittäin vaikea arvioida olivatko ne asuttuja vai hylättyjä. Oli paljon metsää, erittäin kitukasvuisen näköistä koivikkoa, jälleen muutamia rakennelmia siellä täällä. Taivas oli harmaa, se tiputti oletettavasti kohtalaisen kylmää vettä Äiti Venäjän piristykseksi. Mutta Allegro puski uskollisesti eteenpäin.

Ensimmäinen pysäkki Venäjän puolella oli Viipuri. En kuvailisi itseäni kovinkaan kansallismieliseksi, mutta valehtelisin jos väittäisin ettei Viipuri herättänyt mitään hämmennystä pienoisen pääni sisällä. Kaupunki oli vanhoine rakennuksineen toki kauniin näköinen, mutta varsinkin  junaradan toinen puoli oli esteettisesti kovin karua töllisteltävää. Oli kieltämättä hämmentävää, että oltiin alueella joka joskus on kuulunut osaksi Suomea. En tietenkään voinut olla leikkimättä ajatuksella, millainen kaupunki olisi jos se lukeutuisi vaikkapa suomalaiseksi opiskelijakaupungiksi. Mene ja tiedä. En päässyt kovinkaan pitkälle kuvitelmissani, kun juna jatkoi kulkuaan kohti Pietaria. Viipurista Pietariin tultaessa matkalla oli edelleen reilusti karua haja-asutusaluetta. Pietarin lähestyessä ah, niin suuret ja mahtavat Neuvostoliitto-malliset harmaat ja koruttomat kerrostalot ilmestyivät kuvaan enenevissä määrin.
Viipuri junan ikkunasta 

Pietarissa vihmoi Itämereltä vauhtinsa ottanut, raikas tuuli, kantaen muassaan ikävän suureksi paisuneita vesipisaroita. Asema vilisi stereotyyppivenäläisiä vartijaukkoja univormuissaan, elokuvista tutut karvalakit päässään. Kylteissä luki asioita kirjaimilla, joita en osannut tulkita. Kuka idiootti nekin on keksinyt, ajattelin. Lähdimme etsimään ulospääsyä ja armoitetun Google Mapsin avulla poistuimme suurelta juna-asemalta kutakuinkin oikeaan suuntaan. Venäjä hyppäsi silmille mahtipontisuutta uhkuvine rakennuksineen sekä suunnattoman harmauden siivittämänä. Välittömästi asemalta poistuttuamme kävimme karulla ja tyhjällä aukiolla tervehtimässä toveri Leniniä, joka suurta johtajuutta säteillen osoitteli oikealla kädellään kohti toispuoljokkee sijaitsevaa hostelliamme Traveller's Palacea. Ylitimme valtavan Nevan joen ja käpöttelimme hostellille. Tunkkaisen ilman omaavaan, ränsistyneeseen rappukäytävään astuttuamme mietimme molemmat varmasti mielessämme että mihinhän läävään se Hakalan äidin poika on tällä seurueensa johdattamassa. Onneksi hostellin oven takana maisema muuttui totaalisesti ja huoli haihtui. Saimme tsekattua itsemme sisään muutamaa tuntia aiemmin kuin olisi pitänyt.


Kello oli vasta jotain yhdentoista huitteissa, kun pääsimme jo aloittamaan kaupungin tutkimisen. Ruoan jälkeen, tietysti.
Koska päätös reissuun lähdöstä oli tehty vain paria viikkoa aikaisemmin, ja molemmat reissumiehet olivat tahoillaan kiireen leimaamia, suurempia sotasuunnitelmia Pietarin valloittamiseksi ei oltu mietitty. Perjantai meni hyvin pitkälti käyskennellessä ympäriinsä. Ensin tutkittiin hostellin lähiympäristöä, mistä päädyttiin mahtipontiselle Nevsky Prospektsille. Koska lokakuinen, jäinen vesi jota Venäjän taivas yllemme viskoi teki olomme varsin kylmäksi ja märäksi, paikoitellen ratkesimme lämmittämään itseämme katutason kuppiloihin. Tunnelma oli seesteinen ja ohikulkevia ihmisiä ja autoja tuli töllöteltyä antaumuksella. Sade ei perjantain aikana ottanut loppuakseen pieniä taukoja lukuunottamatta, ja aika meni pitkälti käpötellessä ympäri itänaapurin katuja. Kaduilla vilisi kalliita citymaastureita ja niiden seassa vanhoja kunnon Ladoja, jotka tunnetusti ovat lujaa laatua. Pääasiassa katujen varsia koristi prameat vanhat rakennukset, mutta alueittain oli helppo havaita neuvostoaikaisia, tylyn näköisiä betonilähiöitä. Komeiden muistomerkkien tai kirkkojen ympärillä saattoi olla ei-niin-majesteettiset rivit rapistunutta työläiskerrostaloa tai vaihtoehtoisesti hylättyjä rakennuksia. Kontrastia riittävästi ja enemmänkin. Kävelykilometrejä tuli perjantaina kiitettävästi.

Väriä betonihelvetin keskelle 


Ortodoksiselta hautausmaalta 

Totesimme, että 10 eurolla per nuppi per yö olimme löytäneet hinta-laatusuhteeltaan kiitettävän hostellin. Huone oli riittävän tilava, oma suihkuvessakompleksi siistimpi kuin monessa hotellissa, eikä parisänkykään meille vapaamielisille muodostunut ongelmaksi. Hostellin henkilökunta osoittautui ystävälliseksi, hostelli sijainniltaan loistavaksi ja aikamoisen edulliseksi. Punaisella seinällä lepäsi Tolstoin muotokuva ja yöpöydällä Anna Karenina. Kyllä kelpasi nukahtaa tyylikkäässä seurassa.
Ystäväni Karenina 


Lauantaina suuntasimme ensiksi kahville ja aamupalalle, minkä jälkeen katsomaan Nevsky Prospektsin varrella sijaitsevaa Moskovan rautatieasemaa (Moskovan suuntaan kulkevat kaukojunat lähtevät sieltä). Itselleni tuo kokemus oli jollain tasolla äärettömän hieno; ei pelkästään siksi että asema on suuri ja tyylikäs, mutta myös sen takia että suuri haaveeni Trans-Siperian junaradalla matkustamisesta lähtisi kutakuinkin juuri tuolta asemalta. Unelmat saivat juuri edes hieman konkretiaa pohjalleen. Asemalla seistessäni ja tuijotellessani seinällä olevaa suurta asemakaupunkikarttaa alkoi matkakuume nousta. Joskus olisi syvemmän Venäjän tutkimisen aika, mutta toistaiseksi rahkeet riittävät vain Pietariin.
Asemakaupunkeja

Pietarin Moskovan asema 

Päivän aikana ehdimme kierrellä monia kortteleita, nähdä Pietarin moskeijan, kulkea Neva-joen rantoja ja nautiskella hyvistä juomista ja ruokahommista.
Moskeijan mosaiikkikoristetta 

Lujaa laatua Lada



Kävimme pitämässä reilun tunnin välikuoleman hostellilla, minkä jälkeen oli aika kokeilla jotain suomalaisille rakasta paikalliseen tyyliin toteutettuna: saunaa eli banjaa. Kokemus oli ehdottomasti kävelyn ja vaivannäön väärti. Miesten yleinen, hieman paremman luokan saunakompleksi sisälsi useamman muutaman hengen pukuhuoneen, yhteisen oleskelutilan televisioineen sekä itse kylpytilan, jossa oli muutama suihku, pari lepopetiä, kylmävesialtaan, pienen uima-altaan sekä kaksi saunaa. Saunominen ja kylpeminen oli estottomampaa; kylpyhuoneen lepopedeillä levytettiin avoimen munasillaan, ja koivuvihdalla ympäri kroppaa hakatessa noustiin lauteilla estradille seisomaan eikä nössöilty. Myöskään saunakaverille tehtävässä kokovartalovastomisessa ei turhia kainosteltu. Niin uima- kuin kylmävesialtaassa uitettiin vehkeitä kuin katkarapuja pakastealtaassa. Vaikka allekirjoittanut itsekin poukkoilee ilman vaatteita liiankin usein ja kuuluu ehdottomasti siihen koulukuntaan, joka saunoo mieluummin ilman kylpykuteita, kokemus oli silti aluksi hämmentävä. Kai siihen liittyy suomalainen, hieman epävarma ja siveellinen automaatioarvoittaminen. Joka tapauksessa, banjailu oli ehdottoman siisti elämys ja taloudellisesti muutaman euron arvoinen.

Myös illallinen georgialaisessa ravintolassa jäi mieleen positiivisena. Sopivasti yrttejä, juustoa ja huikean hyvää leipää erittäin marjaisen punaviinin kanssa toimi oikein mukavasti. Saunan, ruuan ja viinin jälkeen oli olotila varsin raukea ja onnellinen.

Sunnuntaina ei ollut juuri aikaa pitää lepopäivää, mutta banjariettailun jäljiltä turmeltuneelle mielelle etsittiin rauhaa pitkin Pietaria. Ensin kuitenkin juotiin aamukahvit ja syötiin jotain pientä kaalipasteijan tyylistä, paikallista höttöä. Sitten metroon ja matkaan. Ensin buddhalaistemppelille kaupungin toiselle laidalle. Erittäin mielenkiintoinen kokemus, koska en koskaan ole vastaavassa vieraillut ja haaveena on ollut käydä kyseisen uskonto(- tai filosofia)kunnan pyhässä rakennuksessa. Temppeli oli osittain remontissa mutta se ei juuri häirinnyt. Pihalla oli kahdessa rivissä punaisia rukousmyllyjä, joita ihmiset kävivät pyörittämässä toivoen kuka mitäkin. Takapihalla oli rukouslippuja täynnä oleva katos, joka näytti värikkäine lappuineen kauniilta - vaikka taustan rumat kerrostalot hieman häiritsivätkin katsojaa. Sisällä oli harras tunnelma; kaunista musiikkia, hiljaisia ihmisiä, paljon punaista ja kultaista koristetta, Buddhan kuvia sekä alttari. Myös uhrilahjoja oli tuotu. Pohdittiin, liekö maito paras uhrilahja, kun niitä kuitenkin säilytetään huoneenlämmössä pöydällä. No, oli tai ei, maitoa sinne oli kosolti raijattu. Joka tapauksessa tuntui hyvältä käydä istumassa alas ja ihmettelemässä.


Jotta vaikuttavien kokemusten eläminen ei tuntuisi liian raskaalta, oli käytävä tankkaamassa kroppaa välillä. Suhteellisen edullinen intialainen ravintola lähellä Iisakin kirkkoa oli hyvä löytö. Ravintolassa ei ollut ketään muita, mutta ruoka oli hyvää. Sattui olemaan ravintolan synttäripäivä, joten alennustakin oli tarjolla. Tähdet kohdallaan. Vatsalaukut riisistä turvonneina lyllersimme Iisakin kirkolle. Kyseessä on valtava ortodoksinen pytinki, joka on yksi Pietarin suurimmista turistihoukuttumista. Ja olihan kirkko kieltämättä etenkin sisältä vaikuttava korkeine ja koristeellisine kattoholveineen. Porukkaa oli tolkuttomasti, mikä rikkoi pyhää ja harmonista tunnelmaa reilusti. Lippuun sisältyi myös sisäänpääsy kirkon tornin näköalatasanteelle. Pietari on kaupunkina hämmästyttävän tasainen, joten allekirjoittaneen oli korkeanpaikankammoaan uhmaten, kaiteista rystyset valkoisina puristaen, kavuta ylös tasanteelle, jotta kaupunkikokonaisuuden hahmottaminen helpottuisi hieman. Ylhäältä tornista näki todellakin paremmin. Tunne siitä, että Pietari on valtava kaupunki, vahvistui entisestään. Nyt oli pilvistä, mutta auringonpaisteessa kaupunki näyttäisi kupoleineen varmasti viehättävämmältä. En uskalla edes kuvitella, kuinka paljon turistisesongin aikaan kirkolla on väkeä.
Mielikuvien Venäjä; pilvinen ja harmaa 



Itselleni ehkä vaikuttavin sunnuntain kokemuksista oli Kirkko veren päällä alias Kristuksen ylösnousemuksen katedraali, aivan kaupungin keskustan hollilla. Viittaus vereen tulee kirkon sijainnista - se on rakennettu paikkaan, jossa Aleksanteri II aikanaan murhattiin. Kirkko on erittäin vaikuttava sekä ulkoa että sisältä. Ulkoapäin mahtipontisessa pytingissä on yhdeksän sipulikupolia, kukin oman kokoisensa ja -näköisensä. Löytyy sekä kullattua että emaloitua sipulia. Kirkon vieressä virtaa joki, jonka viertä kulkee kävelykatu. Sisältä pytinki on mielipuolisen hieno. Neliösentin mosaiikkipaloista on koristeltu kirkon seinät täyteen maalauksia, yhteensä 7000 neliömetrin verran. Joku joskus jaksanut näperrellä. Kameran sulkijat laulavat, ihmiset höpöttävät ja eteisessä myydään rihkamaa ikoneista rukousnauhoihin. Tyhjänä tämäkin kirkko olisi tottakai vaikuttavampi tapaus.
Ah, romantisch 

Kontrastia läheiseltä sisäpihalta 



Ilta oli kirkosta poistuessamme jo kohtalaisen pimeä. Päätimme lähteä vielä katsastamaan joen toisella puolella olevaa Kasvitieteellistä puutarhaa, mutta se on harmiksemme kiinni. Lähistöllä on kuitenkin mukavan näköinen kahvila, joten tankkaamme kahvit naamariin ennen paluuta keskustaan. Myös yhdet mielettömän hyvät red alet tuli maustettua. Lähistöllä on varmaan puolen kilometrin edestä nuorisoa jonottamassa konserttiin. Ilmeisesti nimekäs artisti soittamassa.

Illalla eteemme osui kuubalainen viihtyisän näköinen ravintola, jossa kävimme syömässä reissun viimeisen illallisen. Massut täynnä kasvishöystöä vielä parissa kuppilassa olusella lyömässä reissu pakettiin. Todettiin, että nähtävää ja kierreltävää jää kyllä useaksi kerraksi. Pietari oli yllättänyt ainakin minut prameudellaan ja rennolla ilmapiirillään. Kävellessämme kotiin vastaan tuli suomalainen nuorehko mies, joka kertoi asuvansa kaupungissa ja kehui kovasti Pietaria. Hänen mukaansa turvallisempi olo kävellä öisin kuin Suomessa. Muutenkin rento ilmapiiri ja mukava kaupunki asua. Tämä vain vahvisti positiivista kuvaani kaupungista, olkoonkin että tuo nuori mies ei olotilastaan päätellen välttämättä edes seuraavana päivänä muista tällaista keskustelua käyneensä.

Kuubalainen raflaamo 

Maanantaina palautimme hostellin avaimet ennen yhtätoista respaan ja kiitimme mukavasta majoitusmahdollisuudesta. Astuimme Pietarin kaduille. Luontoäiti tiputteli kevyitä lumihiutaleita harmauden keskelle, mikä sopi katukuvaan kauniina elementtinä. Pari tuntia pyörimistä ja hyörimistä, kuppi kahvia ja tuhti aamupala, lähtöoluet rautatieaseman köykäisessä lounasravintolassa. Ravintolan ikkunasta viimeiset tuijotukset kohti toveri Leniniä, joka edelleen seistä tönötti samassa paikassa aukiollaan, oikealla kädellään Neva-joen yli horisonttiin osoittaen. Ympyrä sulkeutuu. Kouvolan kautta takaisin himaan. Nälkää jäi. Takaisin on joskus tultava.

Venäjäneitsyys siis meni ja vihelsi mennessään. Yllättävän vähin kivun. Pidän Pietarissa siitä, että vanhoja rakennuksia on ympäri kaupunkia, loputtomiin asti katseltavaksi. Usein kun vanhat kaupungit ovat muutaman korttelin kokoisia alueita, joissa turisteja riittää ärsytykseen asti, Pietarissa sitä ongelmaa ei ole. Kierreltävää riittäisi varmasti viikoiksi. Tyylikkäiden vanhojen rakennusten vastapainoksi löytyy neuvostonostalgiaa kaipaaville kaupungin laitamilta rähjäisen harmaata kerrostaloa, joissa jokainen parveke on uniikki itsensä ja joiden seinistä on lohkeillut neliömetrien kokoisia palasia. Vaikka kyrilliset aakkoset eivät olisikaan hallussa, englannilla pärjää mainiosti. Kaupungista löytyy tuhansittain ravintoloita eli laatu- ja tyylivaihtelua on melkoisen paljon. Historiaa ja kulttuuria on ahneemmallekin kiertelijälle loppuun palamiseen asti tarjolla. Perinteikäs Zenit viihdyttää Venäjän futisliigassa ja Pietarin SKA on  KHL:n parhaita kiekkojoukkueita. Majoitusta on halvasta backpackerhostellista hulppeisiin luksushotelleihin, mihin kukakin tahtoo rentoutuneen tahi reissussa ryytyneen päänsä painaa.


Hupiukko


Peppuset ylös sohvalta, viisuminhankintaan ja junalipun ostoon siis!
Spasipa vai mikä se oli.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti