Kuumaa ja kosteeta

Tansania on siina mielessa ihmeellinen mesta, etta sen rajojen sisapuolelle mahtuva diversiteetti niin luonnon kuin ihmisten ja kulttuurinkin suhteen on suunnattoman kirjava. Tuhansien kukkuloiden Ruanda esimerkiksi on kauttaaltaan vehreaa ja sita kukkulaa ja laaksoa - toki kaikessa kauneudessaan. Ruandasta myos selkea enemmisto ihmisista on kristittyja, kuten myos Tansanian toisesta rajanaapurista Malawista. Tansanian rajojen sisaan mahtuu suurta, vehreaa kukkulaa, kuivaa savannia, koko mantereen kolme suurinta jarvea, joista Tanganyika Baikal-jarven perassa maailman toiseksi syvin, Afrikan suurin vuori Kilimanjaro seka yksi maailman tunnetuimmista kansallispuistoista - Serengeti. Kohtuukovia meriitteja joitain mainitakseni. Varikkaan historiaperintonsa vuoksi Tansaniaa kansoittaa verrattain kirjava seurakunta. Porukkaan mahtuu  paljon eri uskontoja; suurimpina kristinusko, islam ja heimouskonnot, mutta myos hindulaisuus ja esimerkiksi sikkhilaisyys nakyvat katukuvassa - etenkin rannikolla Dar es Salaamissa.

Vaikka tama on kolmas reissuni Tansaniassa, monimuotoisuus yllattaa joka Luojan kerta. Vahan niin kuin talvi yllattaa suomalaiset, hehheh, hiukan kulunut, tiedetaan. Moshista Dariin mentaessa muutokset vaan puskivat taas silmille ja kosteuden noustessa rannikolle mentaessa - voin kertoa - myos kohtalaisen paljon iholle. Massiiviset, ylvaat baobab-puut tekivat tilaa siroille, kauniille palmuille, punamultamaa vaihtui enemmalti vaaleampaan, kuiva ilma ja karu maa vaisti vehreaa kasvustoa, ja kuumaa, soijaapukkaavan kosteaa ilmaa. Moottoripyorien sijaan autojen valeissa puikkelehtivat tuktukit ja intialaisia oli yhtakkia melkein enemman kuin afrikkalaisia. Mika siisteinta, kaupungin valot heijastuivat Darin illassa vedenpinnasta, ja Intian valtameri ilmoitti olemassaolostaan. Rannikolla taas, huomaan ma.

Matelimme etanan vauhtia Darin iltaruuhkassa tunnin verran ennen paasya Lumumban alueelle, lahelle Safari Innia - rahjaista mutta kelpoa hostellia - jossa oli hyvin huoneita vapaina. Ja jossa muuten aamupalamehu on sellaista myrkkya oksat pois. Hyh. Muistan juoneeni sita edellisellakin Darin visiitilla. Josko sita ensi kerralla muistaisi kieltaytya kohteliaasti. No, se siita, vedettiin Darissa kahtena iltana aivan huikeita intialaisia ruokia. Etenkin Patel Brotherhood, jossa toisena iltana syotiin, on huikea paikka. Intialaisten veljeskuntaklubi, jonne klubiin kuuluvat paukkaavat iltaisin syomaan porukalla. Yhteisollinen, kiva ulkoilmarafla ja hyvaa ruokaakin paalle! Muuten tiistai-paiva meni kavellessa ja haistellessa suurkaupungin syketta ja meri-ilmaa, jota ei tosin voi missaan maarin kuvata raikkaaksi. Paidat olivat lapimarkia kohtalaisen nopeasti. Kaytiinpa haistelemassa helteessa lojuvia merenelavia kalamarkkinoillakin. Eipa ollut pukluaminen hirvean kaukana.

Koska valitettavasti juuri vauhtiin paastyamme marraskuu lahenee loppuaan, kahden Darissa vietetyn yon jalkeen siirryttiin Zanzibarille, joka taas on aivan eri maailmansa vaikka Tansanialle kuuluukin. Saatiin keskiviikkona liput aamulaivaan ja parin tunnin matka menikin kannella paistatellessa. Matkalla nakyi joitakin delfiineja ja fisuja ja ylidramaattiset britit olivat innoissaan. Vesi ei ollut mustaa vaikka aika oli, vaan turkoosia. Semmoista postikorttivetta, kyllahan me kaikki tiedetaan. Ja Stone Town rahjaisine arabialaisrakennuksineen naytti omalla ei-afrikkalaisella tavallaan kauniilta.

Paatimme lahtea heti turvatarkastusten ja byrokratioiden jalkeen saaren itapuolelle Pajen kylaan. Mukavuudenhaluisina eurooppalaisina isantina otimme taksin. Jumaa, vanhahko muslimiherrasmies, lahti heittamaan meita nelivaihteisella Toyotallaan. Luotto ylakertaan tuntui olevan kunnossa, silla Jumaa painatti moottori huutaen ja ikkunat huurussa kaatosateessa eteenpain valilla pyyhkien tuulilasia haaleanpunaisella kangasrievulla. Autossa istui kaksi kalpeaa suomalaista miesta, reissunsa ehtoopuolella, kuolemaa pelaten. Mutta: sade taukosi, valkeus tuli, ikkunoista alkoi nahda ulos ja pelko vaistyi. Ja paastiin perille Pajeeseen, Demani Lodgeen.

Demani on norjalais-zanzibarilainen budjettiresortti, jossa on huikeeta henkilokuntaa ja reppureissaajan ilolla vastaanottava ilmapiiri. Ja allas. Ja ranta hollilla. Ja mielettomat ruuat. Eilen torstaina oli BBQ-ilta; grillisafkaa niin paljon kuin napa vetaa, paikallinen reggae-bandi soittamassa, hyvaa porukkaa ja hyva meno. Ja mustekala oli taivaallista. Huhhuh!

Pari paivaa tata rannalla nautiskelua viela pitaisi jaksaa, ennen paria paivaa Stone Townissa. Meriterapia tekee hyvaa seka kovettuneille, kansaisille jaloilleni etta sielulle ja mielelle. Rauhoittavaa vain miettia. Astella rantavedessa, tuijottaa horisontissa olevia purjeveneita ja kanootteja holmistyneena luonnon voimasta ja suuruudesta. Tuntea, kun piskuisen Maan ulkopuolella vaikuttavat voimat alkavat vaikuttaa, ja meri, joka oli asken jalkojen alla, onkin jo kaukana. Ja holmistya lisaa.

Nautitaan.

Koti kaukana kotoa

Kaverit!

Tuntuu kodilta. Kolme kokonaista ja kolme neljannesvuotta on mennyt rivakkaan, ja kotiinpaluu rakkaaseen Moshiin tuntunut lahinna silta, ettei olisi pois ollutkaan, MUTTA onpa siistia olla silti kotona. En tieda, tajuaako tuosta mitaan, mutta ei sen valia. Hyva olla taalla. Sinansa hankala dilemma, kun joutuu Suomessa alkaa potea kakkoskoti-ikavaa.

Kigalista Tansaniaan tulo meni tiistaina paikallisella mittarilla melko mukavasti; lento Nairobista Kilimanjaro Airportille myohastyi konevian takia muutamalla tunnilla, mutta illaksi Moshiin ja se on tarkeinta. Meilla oli valilasku Bujumburassa, mista emme ennen koneeseen nousua olleet tietoisia. Samassa koneessa oli myos Kongosta palaava Burundin futismaajoukkue. Mietin, josko kavereilla olisi kayttoa Kortteliliigassa mutta totesin FC HiPan rekrykynnyksen astetta korkeammaksi.

Kaverini Msafiri eli Msaffe oli odottanut kentalla nelja tuntia ja oli edelleen vastassa meita. Oli varannut ja maksanut myos hostellihuoneen keskustasta yhdeksi yoksi. Tuossa tilavassa huoneessa, jossa on katosta narusta vetamalla tippuvat mosknuoriaerkot, vessan seinassa ilmanvaihtoaukko suoraan respaan (onnea respatytsyille), ja kylpparissa haisee home, olemme majoittuneet koko Moshi-patkaksi. Halpaa, siedettavaa ja hyvalla sijainnilla ylakaupungilla. Ihan Viidakkomummon pubin vieressa.

Kuten ajattelinkin, Moshissa aika on mennyt supernopeasti. On kayty kahviplantaasilla ja Materunin putouksilla, kavelty kaupungilla, nahty vanhoja tuttuja, kayty entisilla tyopaikoilla ja tehty paivareissu Tarangiren kansallispuistoon. Joka, ohimennen mainitakseni, on luonnoltaan kaunein kansallispuisto jossa olen kaynyt. Paljon baobab-puita, jumalattomasti elefantteja. Sen lisaksi on tutustuttu uusiin ihmisiin, vietetty pari mukavaa iltaa hyvassa illallisseurassa, uusia kasvoja, uusia tarinoita. Mahtavuutta!

Ensimmaisen Tansanian reissun tyopaikka, katulastenkeskus Msamaria oli edelleen yhta karu paikka kuin ennenkin. Lapsia oli mahtava nahda, ja etenkin paria niista, jotka olivat ennestaan tuttuja. Muistivat viela ja innolla tulivat halaamaan. Meinasi herkistaa.

Lauantaina kaytiin paikallisessa pubissa katsomassa El Clasico, joka ei pelillisesti tarjonnut hurjasti, mutta tukun hienoja maaleja.

Ystavat, on lohdullista, nostalgista ja kotoisaa, etta jotkut asiat eivat ota muuttuakseen. Samat pajaripaakatukauppiaat, samat Airtelin ja MTN:n prepaid-kojut, samat vartijat, tarjoilijat ja taksikuskit kuin ennenkin. Samat battrefolk-hengauspaikat, samat montut asfaltissa ja jalkakaytavilla, samat ihan yhta keskeneraiset rakennustyomaat kuin kolme vuotta sitten, ja sama kotoisa, afrikkalaisen pikkukaupungin seesteinen elamanrytmi kuin taalla aina. Ei kampalamaista syketta, vauhtia ja vaaratilanteita, vaan verkkaisesti kadet sivuilla heiluen kavelevat, iloisesti tervehtivat paikalliset,  katujen varsilla liian kovaa huutavat radiot, paukkuvat pakoputket ja katugrillissa paistuvat vartaat ja Zanzibar-pizzat valtaavat nako-, kuulo-, ja tuoksumaiseman. Tata on aidosti ollut ikava. Tiedan, etta jo pelkastaan Moshissa olemiseen, tuttujen nakemiseen, afrikkalaisen kaupunki-idyllin ahmimiseen saisin kulutettua aikaa kuukausitolkulla. Ja vaikka etukateen tottakai tiedostin, etta Moshi-kuherrus loppuisi liian lyhyeen, on haikeaa jatkaa matkaa. Talla kertaa se jatkuu huomenna kohti kaupallista paakaupunkia Dar Es Salaamia. Onneksi aina voi palata.

Kun tuosta nostalgiasta oli puhe, niin nostetaanpa nostalgista pahaa verta suoniini sylkeva aihe poydalle; suomalaisjohtoinen vapaaehtoisjarjesto AIT. Sama jarjesto jonka johtajan paksuun (ei silti riittavan) lompakkoon erehdyin itsekin roposiani laittamaan 2012.  Laittaa sylettamaan. Tapasimme nimittain muutaman suomalaisen opiskelijan, jotka kertoivat etta homma on johdon puolelta mennyt vielakin roskaisemmaksi. Paikalliset jarjeston tyontekijat (siivoojat, keittajat, vartijat etc.) tekevat hengen mukaisesti vapaaehtoistoita - palkkoja ei nimittain ole nakynyt ilmeisesti pitkiin aikoihin. Tyontekijat onneksi ovat itse alkaneet kapinoida vastaan ja olleet muun muassa lakossa. Rahasta ei ole homma kiinni, silla jokainen esimerkiksi Suomesta tuleva tyoharjoittelija nettoaa jarjestolle tonnikaupalla euroja. Kuvio muutenkin tuntuu kovin erikoiselta, kun jarjeston suomalaisjohtajalle rakennutetaan paraikaa Dar es Salaamiin uutta taloa.

Kyseisen jarjeston toimia on kyseenalaistettu aiemminkin; aiheesta oli juttua taannoin Hesarissa ja monet jarjeston kanssa tyoskennelleet (mukaanlukien itseni) ovat olleet asiasta yhteydessa viranomaisiin. Muutosta ei viela ole tapahtunut, mutta sita kohti tehdaan toita monen osapuolen osalta. Suuri harppaus eteenpain on paikallisten tyontekijoiden ymmarrys siita, ettei uuskolonialistinen sikailu voi jatkua entiseen malliin. On aivan kasittamattoman noloa tulla ja proystailla koyhyysrajan alapuolella elavien kustannuksella. Sinne menevat niiden vapaaehtoisten rahat, jotka vilpittomasti kuvittelivat tulleensa auttamaan paikallisia - suomalaisen juopotteluun ja linnanrakennukseen. Ja toisten kurjuudella itsensa palvomiseen. Menee tunteisiin. Mikas se oli se homma siita ahneen lopusta? Karma korjaa, sita niittaa mita kylvaa. Ja niin edelleen. Avautuminen loppu.

Sitten ei muuta kuin kimpsut mukaan, aamulla toistaiseksi viimeiset hengailut rakkaassa Afrikan kodissa, itkuparkuikavanyyhkyt asemalla ja hyppy luxurybussiin siirtomaaisantien elkein ykkosluokan paikoille. Kohti kuumaa, kosteaa rannikkoa!

Uujaajaajaa!

PS. Alkaa paasta reissun makuun

Ajatuksia Ruandasta

Otteita reissumuistiinpanoista Ruandasta:

Kigali, perjantai 13. paiva. Nyamatan kirkko.:

"Kermanvalkoinen Maria-patsas tuijottaa tiiliseinalta meita. Silla on paa vienosti kallellaan ja kammenet toisiaan vasten, peukalot kiinni rinnassa, sormenpaat osoittaa kohti taivasta. Marian takana ja vierella punainen tiiliseina on taynna luodinreikia. Ihmettelen, miten Maria on noin hyvassa hapessa eika ihan reikainen. Meita muita on kuusi; paikallinen opas, Juho, ma, ja aiti poikineen - vieraskirjasta selviaa - Jenkeista. Tunnelma on harras, toisaalta erittain ahdistava. Tekee mieli vihata, ihminen on paska elain.  Amerikkalainen nainen itkee. Opas ottaa sita kadesta. Puren hammasta, ei se itku kaukana ole. Meidan ja Marian valissa on muutaman rivin verran kirkonpenkkeja, niiden paalla vaatteita. Ne on otettu niiden 45 000 ihmisten paalta, jotka tahan Herran huoneeseen on tapettu. Kovia juttuja, kuvottaa. Kauniista kirkosta  saatu melkoinen helvetin esikartano aikaan. Vieraskirjaan nimi ja lyhyesti 'Never again.'"

Discover Rwanda Youth Hostelin pihapuutarhahassakka, lauantai 14.11.:

"Oli sairastelulla ja Kivu-reissun siirtymisella naemma tarkoituksensa, mita tassa on yritetty vakuutellakin itellemme. Istutaan puutarhatuoleilla, odotellaan soiton alkua. Check out kaynnissa, kajarit ratisee ja aani kiertaa, tarykalvot halkeaa kohta. Vasemmalla starttaillaan grillia, meidan ja bandin valissa palaa isoista puista kasattu nuotio. Rasittava jenkkilainen draamaqueen hakee huomiota eturivissa. Tarjosi se mulle Tuskerin eilen mutta ei se siita antirasittavaa tee. Bandin rastajaballa ei riita huumorintaju, kun check outin aikana joku paikallinen hassuttelija laulaa mikkiin piilossa terassilla. Meita naurattaa, hyva pila.

- - -

Bandi on soittanut jo hetken aikaa, onneksi miksaajan kellot soi sen verran etta ymmarsi laskea volyymia. Grillissa on jo vartaita, tilattiin pari varrasta vuohta, pari varrasta kanaa per naama. Yhtakkia sahkot katkeaa. Ollaan nuotion ja tahtitaivaan tarjoaman valon varassa. Bandi jatkaa kuin mitaan ei olisi tapahtunutkaan. Ilman mikkeja, tekniikkaa, kuorossa laulaen. Ehka yksi siisteimmista jutuista koskaan. Afrikkalainen, autenttinen leirituli, tanssivat muusikot. Sahkot palaavat takaisin, mutta hetki piirtyy syvalle. Kannatti jaada. Vartaat oli kaiken paalle TAIVAALLISIA."

Matkalla Kibuyesta Kigaliin, maanantai 16. paiva.:

"Istuttiin limsalla turhan kauan. Saatiin paikat pikkubussin tokavikarivista, istun sopivasti takarenkaan kohdalla, ikkunapaikalla, polvet suussa. Bussi tulee tayteen iloista ruandalaista. Lahdetaan aikataulun mukaisesti. Bussin radio on turhan kovalla. Laitan mp3-soittimen paalle ja napit korviin. Taitaa olla samat biisit viela soittimessa kuin viime Afrikan reissulla. Vahan kuin afrikkalaiseen menoon kuuluu, muutos on hidasta.

- - -

Ensimmainen jai kyydista pois, pappa keppinsa kanssa. Lahtee kiipeamaan punamultaista rinnetta kotiaan kohti. Rinteessa on todella paljon todella isoja eukalyptuspuita, mielettoman kaunista. Matka jatkuu. Tie kiemurtelee ylos, alas, oikealle ja vasemmalle, paljon on makea ja mutkaa. Harmittaa istua vasemmalla puolella autoa. Oikealla on koko ajan huikeampaa maisemaa. Mielettomia korkeuseroja, mielettoman jyrkkaa ja vehreaa kukkulaa. Kukkuloilla viljelmia, lehmia, asumuksia, kylia, jostain nousee savua. "The land of thousand hills", todellakin. Hienoimpia maisemia koskaan. Kiitollinen.

- - -

Tytto samassa rivissa aloittaa oksentamisen kasilaukkuunsa. Hyva laukku pilalle, harmittaa tyton puolesta. Edellisellakin matkalla yksi tytto oksensi bussin lattialle. Niin hienoja kuin maisemat ovatkin, tama ei ole matkapahoinvoivalle se kultaisin tie.

- - -

Avaan lisaa ikkunaa, ahmin Afrikkaa joka solullani, koko sielullani, kaikilla aisteillani. Kuuloaistiin sekoittuu myos Pariisin Kevatta soittimesta. Mietin, etta kaiken taman ymparilla olevan eteen Suuri Artisti on varmasti kayttanyt kaikkea luovuuttaan ja antanut siveltimen laulaa. Ja ihan huolella."

X X X X X X X X

Sellaista matkan varrelta. Kivu-jarvelle tehty pikavisiitti oli odotuksen ja vaivan arvoinen. Kauniit jarvimaisemat vuorineen, Kongon vuoret jossain kaukana horisontissa. Suuren, mystisen Kongon Demokraattisen Tasavallan. Lintujen laulu, sirkkojen siritys, rauhaa. Hyva irtiotto Kigalin sykkeesta.

Huomenna lentaen rakkaaseen Moshiin. Hakalan aidin poika on aivan napeissaan. Katsotaan onko mikaan muuttunut ja koukutetaan Orpana samalla Kilimanjaron alueen vilinaan :)

Baadaye marafiki <3

Nimim. Ruandaan rakastunut

Ruanda.

Ensiksi, avaapas Google ja hakusanaksi "Ruandan lippu". Niin mielellani kuin sen tahan olisin postannutkin, ja yritinkin, mutta kun eihan talla uudella pilipalipuhelimella mitaan voi tehda. Ja ehei, ei ole kayttajassa vika.

Okei, onhan siina kirkkaat varit, mutta mielestani Ruandan lippu on kaikessa afrikkalaisen tyylittomassa variloistossaan TODELLA siisti! Lippu on hyva symboli nykyiselle Ruandalle, ja kuulin sen vareista jonkin sortin tarinankin.

Ruandalla on vuonna 1962 tapahtuneen itsenaistymisensa  jalkeen ollut perinteinen panafrikkalaisvaritteinen lippu; punainen, vihrea, keltainen - tiedattehan te, Etiopia, Haile Selassie alias Ras Tafari, rastafarismi - mita naita nyt on. Keskella mustalla painettu R. Vuonna 1994 lipun ulkoasu koettiin tarpeelliseksi vaihtaa: se oli havaisty, poljettu, raiskattu sadan vuorokauden aikana yhdella murhatulla presidentilla (no, kahdella, koska samassa lentokoneessa meni myos naapurimaa Burundin pamppu), arviolta 800 000 - 1000 000:lla ammutulla tai kuoliaaksi viidakkoveitsin, lapioin tai kuokkain hakatulla, vaaran nakoisella ruandalaisella, sadoilla tuhansilla maansa pakosta jattaneilla, loputtomilla orvoilla ja yhta loputtomilla, julmilla, pitkaan manipuloiduilla entisilla ystavilla, perheenjasenilla, Jumalan miehilla ja kummisedilla, nykyisilla murhaajilla. En rupea Ruandan kansanmurhan tarinaa tassa kovin eksaktisti selventamaan, mutta ei tarvitse olla kummoinenkaan Sherlock todetakseen kolonialismilla olleen suuri vaikutus tapahtuneeseen. Kun viisas valkoinen mies tuli silloiselle Ruanda-Urundin alueelle, alkoi lyyti nimittain kirjoittaa! Kansalaiset jaettiin ryhmiin fyysisten, henkisten ja alyllisten lahjojen perusteella. Hoikat, hintelat, viisaat tulivat saksalaisten ja belgien mukaan Etiopian suunnalta. Raavaammat, leveanenaiset, alyllisesti vajaammat Kongon viidakoista. Kansalaisille tehtiin passit, joissa oli selonteko rodusta, jotta kohtelu olisi sen mukaista. Propagandaa toista rotua vastaan harjoitettiin, vihaa lietsottiin ja vuosikymmenten aikana kaytiin monta verista konfliktia, joissa kuoli kymmeniatuhansia ihmisia. Kaikki karjistyi kevaalla 1994 - ja lopun me tiedammekin, se on historiaa.

Miten maailma, kehittyneet lansimaat ja Yhdistyneet Kansakunnat reagoi Ruandan tilanteeseen tuolloin? Kieltamalla kansanmurhan, tietenkin. Kofi Annan herasi ensimmaisena pyytamaan anteeksi YK:n ja lansimaiden valinpitamatonta toimintaa ja myonsi ainoana, etta Ruanda jatettiin raukkamaisesti pulaan, kun suojaa eniten tarvittiin.

Kansalaisten elamanasenne on ihailtava; jokaisen ruandalaisen on hyvaksyttava tapahtunut, kunnioitettava uhreja ja elettava parantaakseen asioita ja yhdistaakseen ihmisia niin, ettei yksikaan kansanmurhan uhreista kuollut turhaan.

Kaiken jalkeen on uskomatonta huomata, milla tolalla maa on tana paivana. Surulla ja karsimyksella toteutettu uudelleenrakennus on tuottanut yhden kodikkaimmista ja kauneimmista paakaupungeista jossa olen koskaan kaynyt.

x x x x x x x

Askel Ugandasta Ruandan puolelle on paitsi jannittava, myos mykistava. Ennen puhettakaan viisumihommista meidat loikkarit, kuten muutkin rajanylitysta meinaavat, passitetaan pikakuumemittaukseen ebolan varalta. Ei ongelmaa, ei kai ebolaakaan, ja viisumiluukulle. Rajavirkailija kysyy muutaman kysymyksen ennakkoon netissa lahetetyn hakemuksen pohjalta, ja viisumin leima painetaan passiin melko kivuttomasti. Etenkin tama rajanylitys jostain syysta jannitti, mutta onneksi turhaan. Matka jatkuu.

Niin jatkuu myos kulttuurishokki. Missa ovat kaikki roskat? (Ymparistoasiat ovat muutenkin tarkeita; muovipussit on kielletty lailla, kaupoista saa paperi- ja kangaskasseja.) Missa kilometrien mittaiset esikaupunkialueet, kyparitta ja nelja paalla ajavat bodabodakuskit, missa tietyomaat, miksi tie on kuin nelostie Pohjolassa eika kuoppainen kylanraitti ja miksi, oi miksi taalla noudatetaan nopeusrajoituksia? Niinpa. Kovin hammastyttaa, kovin kummastuttaa pienta reissaajaa.

Tie rajalta paakaupunkiin Kigaliin kiemurtelee vuorten ja laaksojen valeissa, paljastaen tulijalle valtavat teeplantaasit ja upeat, vuorten rinteessa sijaitsevat kylat viljelyksineen. Nopeusrajoitus vaihtelee neljan- ja kuudenkymmenen valilla ja aurinko paistaa. Reissaajan kelpaa.

Kigali alkaa nakya laaksoina ja kukkuloina reilusti ennen sinne saapumista, ja hetken paasta nakyivat jo suuret hotelli- ja virastorakennukset ja teiden valeissa huolitellut viheralueet.

Emme loytaneet varaamaamme hostellia, ja turvauduimme back up-plaaniin, Discover Rwanda Youth Hosteliin, mika osoittautui hyvaksi valinnaksi. Hostelli on kodikas, henkilokunta ystavallista ja orientoitunutta luomaan matkaajalle kuvan siita, mita Ruandassa on tapahtunut. Ja toisaalta siita, mita maa on nykyaan.

Terveys tai siis epaterveys on ollut hieman meilla riesana. Takaloosterista on tullut vetta kuin saavista kaatamalla ja alkuviikosta oli kuumeen oireita. Molemmilla.
Vaikka sairastelu on muovannut suunnitelmia uuteen uskoon, olemme nauttineet niin paljon kuin voimat ovat antaneet myoten. Katsottu kaupunkia, lahikortteleita ja kayty Kansanmurhan museossa. Isoja juttuja.

Ainiin joo, parin ensimmaisen Kigali-paivan aikana meinasi menna vitivalkoiset kupolit huolella nurin, kun ei se viimeinenkaan pankkikortti enaa palvellut. Automaatit eivat sylkeneet hilloa. Lopulta Laura lahetti rahaa Western Unionin kautta, kiitos taas :)

Koska koko viikko on mennyt puolikuntoisena, myos reittivalintoja joudutaan rukkamaan johonkin suuntaan. Siksi en viela hehkuta, mita seuraavana vuorossa.

Hakuna matata. Heh, ehka ensi kerralla kevyempaa hommaa...

x x x x x x x

Niin, ja niista Ruandan lipun vareista: sininen symboloi onnea ja rauhaa, keltainen taloudellista nousua ja vihrea Ruandan yhtenaisen kansan toivoa. Ylakulmassa oleva aurinko kuvaa tietoa, koulutusta ja valistusta. Elementit, joista on hyva rakentaa eteenpain.

This is Africa

Hei kaikenkarvaiset ja karvattomat ystavani. Ja ne, jotka ette ole ystaviani. Rauhaa.

Taman postauksen piti tulla Jo viime tiistaina. Tassa postauksessa piti olla myos ne kaksi suomenkielen kirjainta, joissa on pisteet a:n ja o:n ylapuolella. Toisin kuitenkin kavi, siita kohta lisaa.

Alkuun jatan sen osan tekstia, jota aloitin omalla puhelimellani, jossa oli suomalainen nappaimisto. Ja ei, emme ole enaa Kampalassa.

Tervehdys Sarvikuonojen mantereelta. Tarkemmin Ugandan pääkaupungista Kampalasta, jossa tulee tällä hetkellä taivaan kyyneltä kuin sieltä surullisen kuuluisan Estherin surullisen kuuluisasta tarakasta. Perillä siis ollaan, mutta ensimmäiseen etappiin mahtuikin kommellusta jos jonkinmoista.

Helsinki-Vantaan lentokentällä reissutoverini Juho yritti nostaa rahaa, jotta voitaisiin vaihtaa euroja dollareiksi, jotta saataisiin viisumit, jotta päästäisiin Ugandaan. No, Electronhan oli jäänyt eläkkeelle juuri edellisenä päivänä, eikä pankista ollut uutta korttia kuulunut. Onneksi oli toinen kortti matkassa. Electron katki, uusi kortti automaattiin ja rahat ulos. Ensimmäinen vastoinkäyminen, josta selvittiin.

Lento kohti Istanbulia lähti luonnollisesti myöhässä, mutta jatkolennolle ehdittiin. Oikeastaan lennot sujuivat ilman sen suurempia sähläyksiä. Narautettiinpa mieslentoemo koneen saniteettitiloista röökiltäkin.

Afrikka hämmensi yön pimeydessä jo lentokoneesta tuijotellessa. Siinä missä Istanbulin tai muun eurooppalaisen suurkaupungin rajat ja muodot on valopolluution avulla helppo hahmottaa ilmasta käsin, Afrikan kaupungit näyttävät hämmentävän paljon kotimaiselta hautausmaalta syysiltana. Yksittäiset valot näkyvät pimeässä, ilmoittaen ihmisten olemassaolosta, mutta näyttämättä juurikaan kaupungeilta.

Mitä lähemmäs Ruandaa lensimme, sitä upeampaa ja mahtipontisempaa oli myös Äiti Luonnon järjestämä luonnonilotulitus; horisontissa paukkui ukkonen ja salamat valaisivat Kivu-järveä ympäröivät vuoret.

---------

Kigalista lento Entebbeen kesti tunnin verran. Reissaajat meinasivat olla unettoman vuorokauden jaljilta melkoisen pohnaisia, joten laukkuhihnalla odottaminen vain kuullaksemme rinkkojen makaavan Istanbulissa ei ollut se mieluisin yllatys. Kentan toimistosta kerrottiin etta ne kuitenkin tulisivat seuraavana paivana Kampalan hotellille asti. Helpotti. Pikkureput selkaan ja taksijonoon.

Afrikka pamahti kasvoille daladalassa matkalla Entebbesta Kampalaan. Aamuhamarassa tienreunoja kulkevat ihmiset, tiella afrikkalaisen epaorganisoidusti ajavat fillarit, mopot ja autot saivat aivot uudelleenheraamaan elamaan. Usvaisen Victoria-jarven ylle nouseva aamuaurinko ja tayteen ahdetussa daladalassa soiva reggae saivat reissufiiliksen kohoamaan ja ihon kananlihalle. Afrikka. AFRIKKA!

Aika Kampalassa meni nopeasti ja siihen kahteen paivaan mahtui myos paljon paskaa. Kampalan ytimesta hotellille loytaminen ilman tiekyltteja ja hyvia neuvoja osoittautui melko haastavaksi. Loydettiin.

Toinen paiva huipentui omasta ajattelemattomuudestani johtuneeseen puhelimen ryostoon, ja mukana meni myos Visa-kortti. Lyhyesti; otin vaarassa paikassa vaaraan aikaan videota istuvan presidentti Musevenin kannattajajoukosta, kun puhelin lahti kadesta. Yritin juosta jo elintasoa keranneen massuni kanssa peraan, mutta toinen yhta reilu kaveri kaatoi mzungun kaistojen valissa olleelle nurmialueelle. Kiitos hei.

Itaisen Afrikan ensimmainen pienpanimo tuli kokeiltua. Saksalaisomistuksessa olevalla Yasibi beer gardenilla olisi paljon opittavaa, etenkin humaloinnissa ja hapotuksessa.

Kampala oli erittain rauhaton visiittimme ajan. Lahestyvat presidentinvaalit nakyivat kaikkialla. Lahdettyamme Kampalasta vastaan tuli kahdenkymmenenneljan YK:n panssarivaunun kuljetus, mika kertoo tilanteesta oleellisen. Oli hyva aika lahtea rauhoittumaan.

Vietimme Kabalen kaupungissa yon ennen siirtymista Bunyonyi-jarvelle. Kabalessa ilta meni bilista ( ei tasku-) pelaillessa ja kaupungissa iskeneen sahkokatkon takia tahtitaivasta makustellessa.

Bunyonyi-jarvi on ehdottomasti kauneimpia koskaan nakemiani paikkoja. Laittaisin kuvia, mutta se ei nyt oikein onnistu. Laitan myohemmin. Lyhyesti: itaisen Afrikan toiseksi syvin jarvi, upeine rinteineen ja niissa olevine kylineen. Paljon lintujen laulua, sirkkojen siritysta ja mahtavan rauhallista. Iltasin tahtitaivasta ja punkkua bungalowissa nauttien, paivisin pitkia kavelyja pitkin kukkuloiden  rinteita. Tuollaisella neljan tunnin vaelluksella saatiin seuraksi meita seuraamaan lahtenyt kylakoira Fido. Fido seurasi meita ensimmaisesta kylasta majoitukselle asti. Fido olisi jaanyt, mutta koimme tehtavaksemme palauttaa se kotiin. Kun Fido hyppasi kanootista kotikylansa rannalle ja alkoi ravata rinnetta ylos, huomasimme olleemme kerrankin oikeassa.

Viikon sisaan on tapahtunut paljon, mutta kaikkea en talla uudella lelupuhelimellani jaksa kirjoittaa. Tasta eteenpain lyhyempia ja toivottavasti parempia postauksia.

Terveisia Ruandasta, tarkemmin sen paakaupungista Kigalista, jonne saavuimme tanaan ja jonka automaateista emme saa hilloa ulos. This is Africa!

Palataan...

PS. Kiitos vaimo isosta avusta liittymien sulkemisen ja muun hassakan kanssa. Nakupenda sana!