Reissussa ryytyneen väsynyt konkluusio

Rakas päiväkirja,

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Tämän pikapaon viimeinen etappi oli Riika, jonne suuntasimme Vilnasta bussilla pitkin Suurta ja mahtavaa Via Balticaa. Mahtipontinen nimi, mutta tie itsessään ei niinkään. Vähän kuin ajelisi vanhaa helsingintietä Lahdesta Mäntsälään, paitsi että joka puolella on kattohaikaroita, suomalaisia turistibusseja ja paikoin näkyy meri.

Viikon sisään tuli rykäistyä niin järkyttävä määrä kilometrejä niin bussissa istuen kuin kävellenkin, että alkoi homma jo hapottaa. Riiassa paukut olivat sen verran loppu, että emme kauheasti enää jaksaneet paikkoihin perehtyä. Muutama loistava kuppila kylläkin, joissa yhdessäkään ei ollut ulkopuolella mitään viitteitä siitä, mitä oven takaa löytyisi. Lievätkö laittomia vai luottavatko yksinkertaisesti siihen että sana kiirii. Tiedä häntä. Kovin introvertti tunnelma mestoissa kuitenkin oli.

Varasimme bussin Riiasta Etelä-Helsinkiin elikkäs Tallinnaan sunnuntaiksi. Lauantaina päätimme vielä käydä Jurmalassa, mikä oli hyvä rauhoitus loppureissulle. Jurmalaa kutsutaan Latvian Rivieraksi, eikä varmasti suotta. Hiekkarannat olivat melkoisen pitkät ja ranta-aktiviteetteja kesälle varmasti riittää. Purkukunnossa olevien, vanhojen neuvostotalojen viereen pykätyt uudet hotellit skeittiparkkeineen, pääkadun varrella olevat ravintolat ja kasino sekä tietenkin upea hiekkaranta vetävät varmasti sikamaisen paljon turisteja paikalle kesäisin. Enpä haluaisi koskaan Jurmalassa käydä heinäkuussa, mutta eihän koskaan tiedä...

Junalla Jurmalaan 

Ennen turismikauden alkua ranta oli kuitenkin hiljainen joitakin ihmisiä lukuunottamatta. Naurulokit ja merilokin poikaset etsivät silmä kovana sapuskaa. Auringon viimeistä edeltävät säteet näyttäytyivät pilvien välistä, ja pohjoisesta tuuli kiusasi niin kylmästi kuin vielä ennen kesää vain kykeni.

Suuri, hiljainen ystäväiseni

Aurinko laskee isojen mökkien taa 

Meri oli yhtä mystinen kuin sen kuuluukin olla. Ei raivoava, mutta ei tyynikään. Ei rauhallinen mutta niin rauhoittava. Hyinen, silti puoleensa vetävä. Suuri, mahtava meri. Sellainen toveri, kenelle voi huutaa naama punaisena kaikesta mikä harmittaa, ja tämä vain jatkaa aalloilla nyökyttelyään ja kuuntelee. Jokaisen reissun päätteeksi pitäisi päästä sen luokse, tyhjentämään pääkoppa ennen kotiin lähtöä. Puhdistamaan ilmaa.

Sitten romantisoinnista ja väsyneen ukon länkytyksestä vielä reissutopiciin. Tämä Puolan ja Baltian tunnustelumatka on ollut ehkä erikoisin reissuni koskaan. Erikoinen siksi, että suunnitelmia etenemisen suhteen ei juuri ollut, ei tarkkaa aikataulua eikä toisaalta paljoakaan taustatyötä paikoista joissa vierailtiin. Tarkoituksena ei ollut tutustua paikkoihin tai oppia tuntemaan niitä, vaan pintaraapaisulla katsoa, mitä mielenkiintoista missäkin voisi olla, pitävätkö ennakko-oletukset paikkaansa ja onko jotain niin kiinnostavaa, että jossain näistä paikoista voisi lähteä käymään ajan kanssa. Budjetti oli melkoisen pieni ja tavaraa repullinen mukana. Ei siis mitään mahdollisuutta lähteä esimerkiksi patikoimaan luontoon tai muuta vastaavaa.

Edellä kuvatun tyyppinen matkailu on paitsi kiireistä, myös erittäin kuluttavaa. Kaupunkien ahmiminen nopeassa ajassa, bussien varaaminen ja niillä pitkien matkojen tekeminen, majoituksen etsiminen ja ympäristön tarkkailu vie totisesti voimia. Siitä huolimatta tämä reissu oli erittäin hauska ja äärimmäisen mielenkiintoinen niin kauan kuin sitä kesti.

 

Ja koska reissumiestä vaisto vie, on tärkeää kuunnella itseään, milloin paukut alkavat olla vähissä. Kun kotiinpaluu alkaa jatkuvasti olla mielessä, sitä ei tarkoituksella kannata pitkittää. Aivot ovat saaneet arjesta poikkeavaa ajateltavaa, silmät ovat nähneet mitä kotona ei näe, korvat kuulleet konsonanttiliturgiaa tarpeeksi saadakseen suomen kielen kuulostamaan hyvältä. Lomaksi sitä ei voi kutsua, mutta matka tutusta ja turvallisesta jonkun toisen tuttuun ja turvalliseen antaa paitsi taukoa, myös perspektiiviä.

Ennen kaikkea se rikastaa sellaisilla muistoilla, joita voi hyisen marraskuisen loskamyrskyn keskellä silmät kiinni ajatella ja oivaltaa, että ihmisen elämä on oikeastaan aika mukavaa.

Laivamatkalla Tallinnasta Helsinkiin peräkannella istui kaksi melkoisen ryytynyttä, väsynyttä mutta iloista reissaajaa. Siinä merta tuijotellessaan, tsekkiläiset virvokkeet tovereinaan he yhdessä voivat todeta, että oli se taas kerran aika siistiä hommaa.

Ensi kertaan. En tiedä varmaksi, mutta jos luoja ja tiliote suovat, se sijoittunee paikkaan, jossa tähtitaivas on kirkkaampi kuin muualla, jossa savimajat ja savannit ovat todellisuutta ja jonne kovasti jo kaipailen.

Hipsteriluolia, kukkuloita ja tasavaltoja

Jos Puolan nimi ei äkkiseltään herättänyt järin vahvoja tuntemuksia juuri mihinkään suuntaan, niin mites tuo Liettua sitten? Noup. Vilna ja Kaunas ovat kyllä nimeltä tunnistettavissa ja ehkä jopa karttaan sijoitettavissa, mutta siinähän se sisäänrakennettu Liettua-info olikin. Jotenkin Liettuankin vaan saa mielikuvissaan Viroon liitettyä, ei voi minkään.

Vilna tarjosi toistaiseksi herkullisimman reissukulinaarisen yllärin tämän reissun aikana. Varsovaan verrattuna Vilna on huomattavasti kompaktimpi kaupunki, ja siten myös kotoisampi. Pilvenpiirtäjät ja kerrostalon kokoiset Calvin Kleinin tai Louis Vuittonin mainokset eivät pilaa kaupunkimaisemaa eikä seikkailijat tarvitse ostaa metrokorttia päästäkseen sisälle kaupunkiin. Vilna muistuttaa sikäli Barcelonaa, että siellä on vanhan kaupungin, lukuisien kirkkojen ja kapeiden katujen lisäksi paljon aukioita patsaineen ja rasittavine puluineen, joita saa pelätä jatkuvasti. Kaupungissa riittää myös joenrantaa, puistoja ja upeat näkymät kaupungin ylle tarjoavia kukkuloita. Jopa, ja nimenomaan, näin poikaporukassa hyvinkin romanttinen kokemus.

romantisch! 

Indeed.

Uutta ja rumaa Vilnaa

Kiinnostavin yksittäinen alue Vilnassa on ehdottomasti Užupis. Nimensä mukaisesti sen erottaa Vilnan vanhasta kaupungista joki. Užupis on muutaman korttelin kokoinen kaupunginosa, joka vuonna 1997 julistautui omaksi tasavallakseen erottaen itsensä Liettuan valtiosta. Aluetta varmaankin voisi kutsua köyhän miehen Christianiaksi, vaikka Užupis onkin tasavalta ja Tanskassa sijaitseva Christiania vapaakaupunki. Užupis ei myöskään ole samassa mittakaavassa hippien pyhiinvaelluskohde. Užupiksen tasavallalla on oma presidentti, hallitus ja perustuslaki.

Užupiksen ja Vilnan raja 

Perustuslaki ja joku turistitomppeli 

Myös oma parin tusinan armeija löytyy sekä oma lippu ja ilmeisesti myös valuutta. Me tosin pärjättiin eurolla. Alue on ollut suosittu taiteilijoiden parissa (mm. Tasavallan Presidentti on runoniekka), ja se vetää puoleensa myös matkailijoita. Myös me majoitumme kyseisellä alueella yhden yön ajan. Alueella on muutamia kahviloita, ravintoloita ja erilaisia taiteen muotoja tarjoavia paikkoja, sekä alueen oma lukio muiden muassa. Vanhat rakennukset ja tyylikäs ränsistyminen ovat omaleimaisen paikan rosoisen romanttista tyyliä. Kun kesäillat ovat kauneimmillaan, voin kuvitella jokirannan olevan hyvinkin romanttinen ja inspiroiva paikka.

Kokemuksena Užupis oli innostava, ja tällaisen alueen syntyminen toki osoittaa jonkin asteista kollektiivista mielenlujuutta, jota mielestäni ei voi kuin arvostaa. Täytyy toivoa, ettei aluetta tulla pilaamaan ulkopuolelta tuleville turismibisneksillä. Toisaalta yhteisö tuntuu tiiviiltä ja siksi kyseinen skenaario epätodennäköiseltä. Ainakin toistaiseksi. Ei muuta siis kuin idearikkaita kuuppia yhteen ja tasavaltoja perustamaan.

Vilnassa on toki muutakin mielenkiintoista. Paikalliset eturintamakuppilat ovat omalla, erilaisella tyylillään hyvinkin hurmaavia. Erilaisia tiloja, joihin välttämättä Suomessa ei ravintolaa saisi perustaa, on muokattu rakennuksen tyyliä kunnioittaen hipsteriluoliksi. Myös henkilökunta ilman ainuttakaan poikkeusta on ollut rentoa porukkaa. Löytyy backpackerhostelleja, skeittihallia ja laitonta punkklubia. Ja luonto on kaunista, ei siitä mihinkään pääse. On jokea, puistoa, vähän isompaa jokea, kukkulaa ja isompaa kukkulaa. Ja todella siisti kauppahalli. Hakalan pojalla meinaa vain aina olla tekemistä tuon oksennusrefleksin kanssa kauppahallien liha- ja kalaosastoilla. On lehmänkieltä ja maksaa ja päätä ja silmää ja kaikkea ihanaa.

Rähjänen futisstadion 

Kesäkuukausina Vilna puhjennee kukkaan ja silloin siitä todennäköisesti saa enemmälti irti kuin nyt.

Kun Vilnaan luvattiin niin sateista keliä tuleville päiville, me lähdettiin jo eteenpäin. Latviaan nääs.

Positiivisesti puolalainen

Puola on Saksan huonompi, köyhempi ja varsinkin roppakaupalla rumempi pikkuveli. Puolassa on Auschwitzin keskitysleiri, pari maailmanlaajuisesti tasokasta jalkapalloilijaa, yksi keskinkertainen ex-formulakuski ja yksi erittäin kovan luokan entinen mäkihyppääjä, jolla on erittäin puolalaisen näköiset viikset ja satavarmasti maailman aerodynaamisin nenä.

Puolassa ajetaan 80-luvun nelivaihteisella, ruosteläjä-Skodalla jäätävää ylinopeutta ja jalankulkijoita väistämättä. Puolassa on neuvostoaikaisia, betoninvärisiä, vasemmalla kädellä rakennettuja kerrostaloja, joissa asuu onnetonta ja köyhää kulkijaa. Puolassa juodaan votkaa ja lasolia ja syödään punajuurta ja kaalia. Kieli on täysin oma lukunsa; konsonanttien peräkkäin asettelua saksalaisella intonaatiolla ja loppuun vokaali. Prtskvrno. Tai jotain. Yleisin ammatti on taskuvaras ja oppi saadaan elämänkoulusta. Koska Puola on, Luojan kiitos, maailmankaikkeuden parhaan olutmaan yläkerran naapuri, sieltä saa parempaa olutta kuin Suomesta. Ainakin halvalla. Puolaa hallitsee presidentti. Tai kuningas. Vai Putin? No joku kuitenkin. Ja paavi Johannes Paavali II oli puolalainen ja kova jäbä.

No saatoin tietenkin ihan himppasen kärjistää, mutta edellämainittujen kaltaisia tietoja, luuloja ja stereotypioita itselläni ainakin oli Puolaa koskien. Ei Puola nyt vaan ole sellainen maa, joka olisi koskaan sytyttänyt tutkimaan sitä nimeä pidemmälle. Ei sieltä juuri mitään uutisoida paitsi ex-paavin hautajaisia ja siinähän ne tärkeimmät. Auschwitzin hommat toki suurpiirteittäin tiedetään ja isot menetykset, mutta sellaista se on ja siitä on aikaa ja kun ei nyt vaan ole inspiroinut ottaa selkoa.

Reissukohteena Puola oli hyvinkin pitkälti ennalta ajateltuna sellainen "käydään kattomassa ku halvalla pääsee"-tyyppinen juttu. Ei suuria tunteita tai odotuksia, todennäköisesti aika rähjäistä ja ryöttästä, mutta hyvä seura ja hyvät oluet joten hauskaa voi tulla.

Väärin, osittain. Tähän mennessä Puola on yllättänyt reissaajan ja hyvinkin positiivisessa mielessä. Täytyy nyt korostaa, että perstuntuma on muodostunut hurjalla kolmen, neljän päivän kokemuksella. Mitä tulee köyhyyteen, Suomessa ajetaan kyllä pihtaillen (itse kärkiesimerkkinä) 90-luvun rämäautoilla, mutta ainakaan Gdanskissa tai Varsovassa ei ole moisia rotiskoja osunut tielle kuin harvoin. Toki voi olla niinkin, että kun tuloerot ovat suuret niin köyhällä kansanosalla ei ole varaa pitää kulkupeliä ollenkaan. Talot ovat paikoittain toki ränsistyneitä ja juuri sellaisia, mitä etukäteen ajattelinkin, mutta on niitä upeita vanhoja rakennuksiakin vaan paljon. Oluet ovat olleet lähes poikkeuksetta todella hyviä - niin alet, pilsit kuin lageritkin. Samanlaista omintakeista ruokakulttuuria Puolassa ei ole kuin esimerkiksi eteläisessä Euroopassa. Käytännössä tämä on tarkoittanut valitettavan paljon pizzaa ja hamppareita, mitkä nekin toki ovat oikein hyviä näläntappajia. Ja paikallinen katusnacki zapiekanka oli namia.

Ekat paikalliset. Voittaa Karjalan! 

Yksi isoimmista ärsytystä aiheuttavista asioista Puolassa on ollut lontoonkielisen informaation puute. Kävelykilometrejä on sen takia tullut melkoisesti lisää, mikä kiireessä on tietysti ärsyttänyt mutta toisaalta mahdollistanut semmoisilla alueilla kuljeskelun minne ei mitään tarkoituksenmukaista asiaa olisi ollut. Ja yksi isoimmista positiivisen hämmästyksen aiheista on juontanut juurensa infon puutteesta; puolalaiset ovat näyttäneet avuliaan ja vilpittömän puolensa, kun pari pöljää skandinaavijeppeä ovat olleet vähän hukassa. Matkailun pieniä suuria iloja!

Puolalaiset vaikuttavat olevan ihan hulluja futisfanaatikkoja. Paikallismatsin jälkeen poliisiautojen määrä stadionin liepeillä ja joukkueiden bussien saattoväkenä on varmasti kymmenkertainen Päijät-hämeen poliisiautojen yhteislukumäärään verrattuna. Huhhuh. Siistiä että futiskulttuuria on täällä!  Miksei meillä vaan...

Jos nyt lyhyehkösti käydään reissun alkupäätä läpi, niin vaikeuksilta ei olla vältytty. Ensimmäinen tenkkapoo tuli Gdanskin majoituksen kanssa, mikä siis oltiin buukattu etukäteen kämpänetsimisressiä välttääksemme. Ja se se vasta ressasikin, voisi sanoa ettei ihan lähtenyt. Meidän hostellin piti meidän käsityksen mukaan sijaita keskustan tuntumassa, mutta tunnin pyörimisen ja kartan selailun jälkeen kysyimme Scandic-hotellin respamammalta apua vain todetaksemme, ettei tosiaan aiota mennä kahdeksan kilometriä keskustasta sijaitsevaan hostelliin majoittumaan. Eikä menty. Mentiin keskustassa sijaitsevaan 3city hostelliin, mikä osoittautui hyväksi valinnaksi vaikka paikka vilisi enemmän jaa vähemmän kännisiä, enemmän ja vähemmän rassaavia hollantilaisia.

Päätettiin, että jatketaan jo sunnuntaina kohti Varsovaa. Aluksi meinattiin ostaa junaliput, mutta ne osoittautuivat suhteessa niin paljon bussilippuja kalliimmiksi että päädyttiin bussivaihtoehtoon. Lippujen ostaminen oli vähän hankalaa mutta siitä selvittiin. Aikatauluttaminen meni sikäli vähän tiukille, että bussin lähtöaika oli asemalta kello 13:30. Halusimme kuitenkin kavuta vanhassa kaupungissa sijaitsevan kirkon torniin, ja sunnuntaina se aukesi vasta kello 13:00. Hakalan pojan etureidet ovat jo useamman vuoden olleet kuin sementtiä, mutta kirkontornijuoksun jälkeen niille olisi voinut antaa eläkepaperit ja kiittää palveluksista. Siihen loppuverryttelyksi jäätävällä kiireellä kilometrin pikakävelyetappi bussille ja kiitos, näkemiin. Varsovassa omin jaloin bussista nouseminen oli oma lukunsa sekin.

En ikimaailmassa olisi uskonut Varsovaa niin suureksi ja toisaalta niin moniulotteiseksi kaupungiksi. On pilvenpiirtäjää ja on ränsistyneitä punatiilikerrostaloja, on modernisti siistiä virastokorttelia ja toisaalta graffitien ja muun katutaiteen täyttämiä, Kallio-tyyppisiä alueita mukavine pikkupubeineen. On upporikasta ja ennen kaikkea rutiköyhää. Vastakohtia, kontrastia. Jokseenkin hämmentävää, että uutta rakennetaan mutta vanhaa ei korjata. Upouuden kerrostalon vieressä oleva vanhempi, täysin asumiskelvoton talo on jätetty lahoamaan. Maassa maan tavalla. En ikimaailmassa myöskään olisi uskonut, miten maa voi silmänkantamattomiin olla noin tasaista. Ja miten noin tasaisella voi tuulla niin kovalla kädellä jatkuvasti.

Varsovassa asusteltiin muutaman minuutin metromatkan päässä keskustasta. Päädyimme hankkimaan liput, joilla voi suhata julkisen liikenteen vehkeitä käyttäen niin paljon kuin sielu sietää. Metrolla ja ratikalla tulikin posoteltua pitkin poikin. Toisaalta kävelyä muutamaan päivään mahtui ihan järjettömän paljon sitäkin. Tiistai-iltana päästiin taas pikakävelemään. Oltiin koko iltapäivä kävely ensin Pragan alueella ja sitten toisella puolella jokea ja istuttu muutamassa aivan huikeassa kuppilassa. Puoliltaöin meni viimeinen metro kämpille ja lähdettiin tepastelemaan vanhan kaupungin läpi kohti metroa. Olimme puoli kahdentoista aikaan nousemassa juuri metroon, kun tajuttiin että Aleksin reppua ei ole enää mukana. Sitten tosiaan samaa reittiä takaisin koko ajan pikku jännitys seurana, että näinköhän se hipsterikuppila missä viimeisimpänä istuttiin, on enää auki. Onneksi oli ja jälleennäkemisen riemu oli rajaton.

Aiemmin samana iltana kävi se perinteinen, Aleksi oli muutaman askelen edellä metroon noustessa ja ovi ehti mennä kiinni nenäni edestä. Siinä sitten vilkuteltiin nenäliinan kanssa... Enemmän ehkä kyllä nauratti kuin itketti.

Käytiin nykytaiteen museossa elikkäs paikallisessa Kiasmassa. Se oli Ilmainen ja hyvä niin. Siellä käynti suorastaan pakotti miettimään, mikä on taidetta. Moni voisi sanoa, että valtaosa tuon museon ainakin tämän näyttelyn tarjonnasta oli ihan täyttä paskaa, mutta mene ja tiedä. Ainakin maailmassa on vielä meitä sairaita ja hyvä niin. 

Jatkon suhteen meillä oli kaksi vaihtoehtoa; joko lähdetään syvemmälle Puolaan ja käväistään Krakovassa, tai jatketaan reissureitin mukaisesti Liettuaan ja sen pääkaupunkiin Vilnaan. Päädyttiin jälkimmäiseen. Keskiviikkona eli eilen aamulla kello 06:05 hypättiin bussiin. Nyt herättiin siis jo Vilnasta, mistä enemmälti seuraavassa tekstissä. Kunhan ehtii vähän katsella ympärilleen. Vaikuttaa äärimmäisen hyvältä! Puolasta jäi pintaraapaisulla erittäin mukava kuva.

Tää vähän venähti. Pahoittelut siitä. Tiivistäminen ei ole koskaan ollut meikän leipälaji. TÄNX! Palataan astialle.

Hipsteriluola 

Huikeeta katutaidetta hei 

Ek nro. 1

Rakas päiväkirja,

Tätä reissua on odotettu kuin kuuta nousevaa. Siitäkin huolimatta, että oikeastaan koko matkan idea lähti hyvin spontaanisti. Aleksi soitti viime vuoden lopulla ja sanoi, että löysi halpoja lentoja Turusta Gdanskiin, Puolaan. "Ostanko?"

Ja ostihan se, sovittiin vain lähtöpäivä niin että Albulla on mahdollisuus ottaa koulusta vapaata - minullakin oli muutama kuukausi aikaa sumplia asiat työpaikalla niin, että saisin vapaata reissuun. Paluulentoja ei ostettu, eikä paluupäivä ole vieläkään täysin selvillä. Suunnitelmissa on kuitenkin mennä maitse Suomeen Liettuan, Latvian ja Viron kautta. Mitään tarkempaa ei vielä ole tiedossa, kassemmallaan syssymmällä...

Perjantaina iltapäivällä sanoin heihei vaimolle ja Onnibusneitsyydelle ja hyppäsin punamustaan linjuriin määränpäänä Turku. Aleksi teki samoin jo aiemmin aamulla. Ilta ehdittiin fiilistellä tulevaa reissua ilman koneeseenehtimispaniikkia, mikä oli ratkaisuna varsin toimiva.

Turkuahan kutsutaan Suomen rektaalinapiksi, mutta minun on noustava vastarintaan ja sanottava että Turku on ehkä Suomenmaan siistein yliopistokaupunki. Todella hienoja rakennuksia (ei tosin täällä Ylioppilaskylän opiskelijalähiössä), Aurajoki ja meri!  Etenkin nyt kun iso Arska mollottaa taivaalta, kauneus moninkertaistuu.

Sitä paitsi Turussa tuntuu aivan kuin olisi ulkomailla. Etäisyys Turkuun kaikkialta paitsi Raumalta on järkyttävä, ja paikalliset alkuasukkaat puhuvat kieltä jota tavallinen suomalainen ei ymmärrä. Varsin reissufiilistä kohottavia seikkoja! Sitä ei voi pilata edes TPS tai HK-areena (nätti halli mutta kyllä Elysee oli jokseenkin vähemmän luotaantyöntävä nimi kiekkopyhätölle).

Tällä hetkellä olemme Turun "lentokentällä". Lainausmerkit siksi ettei täällä ole lentokentän ykkösvaatimusta eli Starbucksia. Sen sijaan saniteettitilat olivat oikein nautinnolliset ja siistit. Muuten tämä meidän budjettimatkailu otti pikkaisen kolhuja lähtöselvityksessä. Meillä nimittäin oli tulostettuna lennonvarausvahvistus. Tiskillä kävi ilmi, että vahvistussähköpostissa oli pieni linkki Wizz Airin sivuille, josta olisi pitänyt tulostaa matkalippu erikseen. Koska me emme kyseistä operaatiota olleet suorittaneet, meidän oli maksettava 35€skoa lippua kohti, jotta tiskillä poninhäntäkimmo sai tekaistua 20 sekunnissa molemmille manuaalisesti. Veikkaisin, että pienlentoyhtiöt vetävät ihan hyvin lippuhintoihin katetta tällä. Meidän lippujen hinnat triplaantuivat tämän tärkeän seikan takia. KIIIITTOOOOOOOOOS!

Nyt kuitenkin koneen nokka uusia pettymyksiä. Arska paistaa ja reissufiilis katossa kommelluksista huolimatta huolimatta. Toivottavasti Wizz Airin henkilökunnalla on lääkitys kohdallaan.

Palataanpa Puolasta. Tähän pitäisi nyt lisätä jotain näkemiin tai muuta shaibaa puolaksi, mutten osaa. Sori. Pivo. Nie.

Ps. Täytyy sanoa, että nyt on nostalgiaa ilmassa. Meidän viimeisestä, yli vuorokauden yhteisestä reissusta, on aikaa nelisen vuotta. Virossa käytiin viime vuonna ja se päättyi sillä lailla että lopunviimein ajettiin Helsingistä Heinolaan ilman auton etuikkunaa. Jos mahdollista, tällä kertaa reissussa on kaksi vieläkin ryytyneempää, seikkailunjanoista jantteria. Sellainen kutina on, että tästä tulee jotain mikä ei heti unohdu.

Prologi

"Tärkeintä on matka, ei määränpää."

Klisee. Tiedetään, jepjep. Mutta passaa tähän kuin nenä pyllyyn, joten suon itselleni vapauden kliseillä.

En ole koskaan ollut sellainen snaipperi, joka pystyy tähtäämään kovinkaan pitkälle. Jyvä meinaa olla hakusessa vaikka kuinka yrittäisi. Tosin en tiedä, olenko koskaan halunnutkaan katsoa niin kauas tavoitellakseni jotain suurta ja mahtavaa päämäärää. Ja onko sillä määränpäällä niin merkitystäkään, jos matkalle mahtuu tarpeeksi kiintopisteitä ja etappeja, joilta ei oikeastaan odottanut mitään mutta kuitenkin sai jotain - usein todella paljon. Miksi siis jättää tarttumatta tilaisuuteen, joka voi mahdollistaa pienen irtioton, lyhyen eskapistisen hypyn oman mikromaailman ulkopuolelle, pienen mutta mahdollisesti hyvinkin merkittävän seikkailun matkan varrelle?

Niinpä.

Vuosien varrella olen onnekseni päässyt katsastelemaan tätä piskuista palleroista Heinolan ja Suomenkin ulkopuolelle. Ja saanut järkyttäviä kiksejä siitä diversiteetistä mitä eri paikoilla on ollut tarjota; luontoa, arkkitehtuuria, ihmisiä, eläimiä, kulttuuria, kulttuuria, kulttuuria. Tylyn kaupungin perämetsiköissä kasvaneelle puunhalaajalle kaupungin halki virtaava joki, viidakon keskellä pauhaava vesiputous tai vanhat herrasmiehet pelaamassa tammea viikunapuun alla ovat tarjonneet varsin kutkuttavia elämyksiä. Ja usein juuri niistä kokemuksista ja nautinnoista ainakin itse saan jaksamista arjen harmaaseen utuun. Vihaan tätä termiä, mutta sanon silti että reissaaminen voi olla VOIMAANNUTTAVAA.

Ennen kuin aloitin kirjoittamaan Sarvikuonojen maasta blogikirjoituksia, kirjoitin reissuista itselleni joko perinteisesti kynällä vihkoon reissupäiväkirjaa tai sitten tietokoneelle muistiota; olosuhteista tietysti riippuen. Olen kuitenkin huomannut, että en osaa todellakaan pitää tallessa niitä reissuvihkoja. Koneella olleet muistiotkin taitavat jo leijua jossain bittiavaruudessa, ulottumattomissani. Ymmärsin, että blogi on siinä mielessä äärettömän hyvä purkukanava, että voin sysätä vastuun tekstien säilyttämisestä Googlelle. Salasana google-tililleni toki on muistettava. Mikä parasta, enää ei tarvitse kantaa läppäriä mukana.

Useamman vuoden pystyin välttämään älykkään puhelimen ja monen muun elämää luotaan työntävän avaruusteknologisen vimpaimen hankkimista - olinhan olevinani periaatteen mies. Tai no, poika. Poika joka ei tahtonut kantaa taskussaan mötikkää, joka tiesi prikulleen missä päin tellusta tallustelin ilman että itselläni oli siitä mitään käryä, ja joka muisti vaimoni puhelinnumeron, syntymäajan, et cetera, varmemmin kuin minä itse.

Tuo avaruusajan ulkopuolella ja tässä todellisuudessa pysyttely loppui, kun vanha Doro sanoi sopimuksensa irti ja selkäranka katkesi; oli tullut aika lopettaa pihtaaminen ja menettää avaruuspuhelinneitsyys. Älypuhelin sai tulla. Kyllä nyt on ihanaa ja auvoista, kun saa joka Luojan hetki pelätä, ettei kapula mennyt avainten kanssa samaan taskuun, ettei sen ah, niin hauras pinta halkea.

Itseni myymällä ja periaatteistani luopumalla ostin helpohkon tien bloggaamiseen. Nyt ulkomailla reissatessa ei tarvitse enää etsiä nettikahviloita, varata tunnin aikaa ja penkoa repusta järkkäriä piuhoineen, jotta kuvat saa ladattua koneen kautta Bloggeriin. Etenkin muutaman päivän reissuilla tuo aika olisi tuntunut täydeltä ajanhaaskaukselta, vaikka kirjoittaa ja kuvata tykkäänkin. Mobiiliversiona tämä Blogger-applikaatio on sysipaska, joskin putkiaivoilleni juuri riittävän yksinkertainen, joten sillä mennään.

Nyt, kun bloggaaminen ei rajoitu tuntiin nettikahvilassa, kokemusten jakaminen kaukaa kotoa tuntuu helpommalta ja luontevammalta. Pitkän päivän jälkeen voi löhötä hostellin sängyllä ja postata muutaman kuvan, rustata jotain maailmoja syleilevää, painaa "julkaise" ja käydä nukkumaan.

Olenpahan siis meinaillut ruveta jakamaan reissukokemuksia tänne - lähinnä itseäni varten, mutta jos joku jaksaa olla virtuaalihengessä mukana, niin omapahan on mielenterveytensä. Roikuhan mukana, tai ole roikkumatta.

Ps. Kosketusnäytöllä kirjoittaminen tuottaa näiden nakkien kanssa on himppasen hankalaa, joten kirjoitusvirheitä tulee varmasti. Älköön yksikään sielu siitä mieltänsä pahoittako.

Pps. Neitsytmatka on lähellä. Halvalla. Ja lähelle. Ja legendaarisessa seurassa.

Ne perinteiset, aina mukana. Miksi vaihtaa harjaa, kun ei hampaatkaan vaihdu. Toivottavasti.