Lämmöllä muistaen

Rakkaat kanssaeläjät, ihmisrotutoverit.

Taas on aika kääntää sitä tylsän kliseistä sivua. Sain nauttia täysin siemauksin toistaiseksi viimeisistä Afrikka-päivistäni. Ne sisälsivät valoa ja lämpöä, punaista nahkaa, suolavettä nenässä ja suussa, antibiootteja, snorklausta kauniilla koralliriutalla, aivan järkyttävän hyviä ruokia (pääasiassa mereneläviä, mustekalaa ennen kaikkea), mielenkiintoisia ja hauskoja kohtaamisia ihmisten kanssa, sekä Afrikkaa, Afrikkaa ja Afrikkaa. Nenällä, silmillä, korvilla, varsinkin iholla. Ja hiuksissa.

Ekat väläykset Stone Townista

Jos reissukiikareissanne on kompakti ranta-kaupunki-kulttuurilomamatkakohde, voin lämpimästi suositella siihen tarkoitukseen Zanzibaria (kirjoitan sen edelleen z:lla, koska Sansibar on jotenkin liian laimea kuvatakseen niin hienoa saarta). Kerron miksi. OBS! Vaikka Zanzibarilla tarkoitetaan useasta saaresta koostuvaa kokonaisuutta, tässä blogissa tarkoitan sillä lähinnä saariston pääsaarta Ungujaa. Ugh.

Ensinnäkin; kauneudesta. Zanzibar on kaunis, eloisa, melkoisen kirjava saari. Saarta kehystävät sokaisevan valkoiset hiekkarannat, joita huuhtoo Intian Valtameren lämpimät aallot. Saari sopii rantalomakohteena monenlaisellekin matkailijalle; Pohjois-Zanzibarilta löytyvät railakkaat full moon-partyt bileperseille, hieman etelämpää Pongwesta saa reippahasti luksusyksityisyyttä, ja saaren itäpuolella on tarjolla niin lungia backpacker lodgea, leijalautailukeskusta, kuin koko perheen viihtyisiä resortteja uima-altaineen ja hienoine fasiliteetteineen. Snorklaus- ja sukellusreissuja järjestetään ympäri saarta. Koralliriutoilla hissukseen uiskentelu lasit päässä on varma tapa paitsi saada selkänsä palamaan, myös rakastua värikkääseen vedenalaiseen maailmaan. Tähtitaivas etenkin täysikuun aikaan on vähäisestä valosta johtuen käsittämättömän kaunis, eikä auringonnousua katsomaan herännyt matkaajakaan todennäköisesti pety näkemästään. Vuoroveden voima yllättää joka kerta, laskuveden aikaan vesi pakenee käsittämättömän kauas horisonttiin. En muista moista nähneeni missään muualla. Minä salamarakastuin jälleen kerran nousu- ja laskuveden rytmikkääseen vaihteluun, kirkkaan turkoosiin meriveteen, valkoisella hiekalla mieletöntä vauhtia kipittäviin rapuihin, rantaviivassa huojuviin palmuihin, laskuveden paljastamiin leväviljelmiin, koralliriutoilla uiskenteleviin värikkäisiin kaloihin, kirkkaan punaisiin meritähtiin, pilvien takaa nousevaan aamuaurinkoon, paikallisten seesteiseen elämäntyyliin ja ystävällisyyteen, sekä tietenkin paikalliseen ruokaan.

Toiseksi; kulttuurista. Zanzibarilainen sukupuu koostuu juurista, jotka ylettyvät Afrikan lisäksi Arabian niemimaalle, Portugaliin, Intiaan ja Britanniaan. Britit jättivät jälkensä Zanzibarin historiaan maailman lyhyimmällä sodalla, joka kesti vajaat neljäkymmentä minuuttia, haavoittaen yhden brittisotilaan ja tappaen viisisataa paikallista asukkia. Arabian suunnalta saari on saanut perinnökseen upeaa arkkitehtuuria, valtauskontonsa islamin ja mukavan mausteisen säväyksen ruokakulinaristien makuhermoja hellimään. Stone Town, eli Zanzibar Townin vanhakaupunki on Unescon maailmanperintökohde ja äärimmäisen kaunis arabiarkkitehtuurinen alue pienine kujineen. Saaren historiaan liittyvät vahvasti myös sulttaanit ja merirosvot. Zanzibar on ollut tärkeä keskus niin mauste- kuin orjakaupankin suhteen; saarelta arvioidaan lähteneen maailmalle satoja tuhansia orjia. Enemmistö saaren asukkaista on tätä nykyä afrikkalaisia, mutta perintönä saarelle on jäänyt myös huomattavan suuri arabipopulaatio. Arabit ovat yleistettynä Zanzibarilla niitä, joiden kippoihin nallekarkit ovat ropisseet paremmin kuin afrikkalaisten. Vähintäänkin merkittävänä osasyynä tähän voidaan pitää brittiläistä siirtomaapolitiikkaa, joka suosi arabeja enemmän kuin afrikkalaisia ja antoi heille valtuudet hallinnollisiin tehtäviin. Saarelta löytyy myös muutaman vuosisadan takaisia, silloisten Omanin sulttaanien kylpylöitä, jotka ovat osoitus siitä että on sitä ennenkin osattu. Toisaalta, etenkin saaren keskiosista löytyy perinteisiä afrikkalaiskyliä, jotka voisivat yhtä hyvin olla Manner-Tansaniassa. Pieneen saareen mahtuu paljon nähtävää ja koettavaa, joskin kasvavalla turismilla - kuten aina - on varjopuolensakin.

Katukuvaa ja opposition viirejä

Zanzibar on suurten muutosten äärellä, murrosvaiheessa. Lokakuiset vaalit menivät päin peräloosteria - annettujen määrä oli suurempi kuin äänioikeutettujen. Kansan luotto hallitukseen on viime vuosina romahtanut muutenkin, ja vaalivilppi on oiva osoitus hallintoelinten korruptoituneisuudesta. Politiikka jakaa kansan kahtia; niihin, joiden elintaso on kohdillaan, jotka ovat tyytyväisiä, jotka kannattavat nykyistä hallitusta. Ja niihin, joiden etuja ainakaan omasta mielestään hallitus ei aja, ja jotka haluavat muutosta. Stone Townin kaduilla oli melko paljolti juuri uudistusta vaativan puolueen lippuja. Vaalipäivänä Stone Townissa oli ollut myös pieniä väkivaltaisuuksia. Myös turismi jakaa kansaa, hyvinkin paljon. Talous kasvaa kohisten, mutta mikä on sen todellinen hinta? Saaresta on pikkuhiljaa kasvamassa massaturismin keskus; paikallinen Las Palmas. Kasvavaa turismia voidaan katsoa useasta eri näkökulmasta. Zanzibar on loistava esimerkki tapauksesta, jossa matkaajan vastuulla on pohtia oman matkansa tarkoitusperiä, mutta myös sen vaikutusta matkustettavaan kohteeseen - olkoonkin niin, että vaikutus on olematon tai marginaalinen. Zanzibarin tapauksessa puhutaan usean kulttuurin, usean eri ideologian, monien eri prioriteettien ja toisaalta sukupolvien törmäyskurssista. Siitä, kun taistelukentällä on samanaikaisesti Allah ja Kuningas Mammona. Kun tuttu ja turvallinen saa vastaansa uuden ja kiehtovan, kun traditio painii bisneksen kanssa, ja kun pieni, tiivis, kotoisa sekä suuri, avoin ja arvaamaton ovat napit vastakkain. Vaurastuminen on, totta Mooses, hyvä asia. Se lisää kilpailukykyä, nostaa keskimääräistä elintasoa, mahdollisesti pönkittää turvallisuuden- ja onnellisuudentunteita. Ja siitä voivat ainakin yrittää hyötyä kaikki paikalliset niin halutessaan; hakea töihin hotellin ravintolaan, viedä turisteja snorklaamaan, toimia oppaana Stone Townissa, kaupustella turisteille koruja, tauluja tai pähkinöitä, grillata mustekalaa Forodhanin yöruokatorilla tai ajaa vaikkapa taksia. Periaatteen tasolla mahdollisuuksia työllistyä kasvavan turismin takia on paljonkin. Ollaan kuitenkin ison kynnyksen äärellä; kenen tarpeita vastaavaksi saarta halutaan rakentaa? Halutaanko tehdä työtä, joka palvelee turistia ja josta saa rahaa, mutta massiivisesti toteutettuna sen panoksena on elintavan muutos, kulttuurin muutos, ympäristön muutos, yhteisöllisen identiteetin muutos - muutos, joka on orientoitunut palvelemaan turistia eikä kantaväestöä. Massaturismin dilemma - taloudellinen kehitys vai kulttuurin, ympäristön, elintavan vaaliminen - on "väärin" mennessään pilannut monta mielenkiintoista ja kulttuuririkasta matkakohdetta. Ja vaikka kehityskaaren kulkua ei ole Zanzibarinkaan osalta vaikea arvata, sillä viime kädessä raha puhuu, tällä hetkellä sieltä voi saada huikeita kokemuksia ja kohtaamisia paikallisten ihmisten parissa. Ja majoittumalla paikallisella työvoimalla pyörivissä hostelleissa, hotelleissa, lodgeissa tai guesthouseissa, syömällä paikallisravintoloissa, käymällä paikalliskaupoissa hotellin kioskin sijaan, käyttämällä paikallisia kulkuvälineitä, miten tahansa tukemalla paikallista elämäntapaa jokaisella matkaajalla on mahdollisuus ainakin yrittää hidastaa paikallisen elämäntavan ja kulttuurin kuolemaa - tai muutosta, miten kukin haluaa asian ilmaista. No, se siitä paasauksesta, mutta isoja juttuja eniveis.

Auringonnousu

Viimeiset päivät saarella menivät kohtalaisen haipakkaa vauhtia ja kotiinpaluu alkoi olla mielessä jo turhankin usein. Lauantaiaamuna noustiin katsomaan auringonnousua. Viiden jälkeen ylös ja hiiviskellen lodgen porteista ulos, tien yli ja rannalle. Vaikka taivaanrannassa oli melko tuhtikin pilvirykelmä, auringonnousun näkeminen oli sen arvoista. Aurinko kehysti pilvet punaisin reunuksin ja loi säteensä joka välistä, mistä tilan löysi. Vesi oli korkeimmillaan, ja aallot hakkasivat portaisiin joilla istuimme pällistelemässä. Aivan mielettömän kaunista, eikä äänimaisemaa täyttänyt mikään häly tai ääni meren pauhua ja kameran sulkijaa lukuunottamatta. Hauska yksityiskohta aamuun liittyen; kun hiiviskelimme Demani Lodgen porteista ulos, vartijan kopissa soi herätyskello. Ketään ei näkynyt missään. Viivyimme rannalla melkein tunnin verran ja tullessamme takaisin, herätyskello soi edelleen, eikä edelleenkään ketään missään. Olisi tarvittu vartijan vartijaa.

Herkkuva herkkuva

Sunnuntaina, ennen Stone Towniin lähtöä suuntasimme snorklausretkelle Safari Bluelle. Suunnitelma oli selvä; olimme sopineet oppaan, Hadjin, kanssa saavamme privaattireissun. Olisimme opas poislukien kahdestaan, jolloin voisimme itse päättää milloin lähtisimme mereltä takaisin saarelle ja olisimme ennen pimeän tuloa Stone Townissa. No, senhän tiesi heti rannalle satamaan päästyämme, miten hommassa käy. Meidän lisäksi venekyytiä odotteli useita kymmeniä turisteja palaneine nenukkeineen ja Hakuna Matata-turistihattuineen. Purjeveneessä, jolla lähdimme matkaan, oli lopulta reilut kymmenen valkoihoista snorklaajaa. Porukka osoittautui mukavaksi, vaikka alkujärkytyksestä toipumiseen meni pienoinen tovi. Snorklaamisen ja upeiden merimaisemien lisäksi kohokohtia päivässä olivat ensinnäkin huikea meren antimista kasattu lounas koralliriutan lähellä olevalla saarella; mustekalaa, kalaa, ranskalaisia, riisiä ja mielettömän hyviä rapuja. Yksi parhaista safkoista koko reissun aikana. Toiseksi paluumatka rantaan mentiin perinteisesti purjehtimalla eikä moottorin avulla, kuten tulomatkalla. Purjeveneilyssä paikatulla purjeella varustetulla puuveneellä, kun aurinko paistaa ja Intian valtameren vaahtopäät hakkaa puisiin laitoihin kastellen matkustajat samalla, siinä vaan on jotain, joka sytyttää. Tykkäsin. Stone Towniin päästyämme saimme huoneen Pyramid Hotelista, jonka tiesin edulliseksi ja varsin toimivaksi vaihtoehdoksi, ja jonka omistaja oli leppoinen pappa, jonka kanssa oli hauska höpötellä matkustamisesta ja elämästä ylipäätään. Stone Townissa kävimme katselemassa paikallista Forodhani Night Food Gardenia, joka on hauska ja yhteisöllinen yöruokatori. Tarjolla kaikennäköistä pöperöä, mitä grillistä vaan voi toivoa - ennen kaikkea meren eläviä. Toiseksi viimeinen loppuilta meni katsellessa Norwich-Arsenal-peliä hotellin omistajan kanssa ja jutellen elämästä. Ja rahaahan emme saaneet mistään, kun kaupungin automaatit olivat pois käytöstä. Piti toivoa, josko sitä maanantaina jostain saisi. Muuten oltaisiin vaihteeksi melko heikoilla hangilla.

Ja onneksi sitä rahaa maanantaiaamuna saatiin, kun Barclaysin automaatti oli käyty korjaamassa. Maanantain oli tarkoitus olla rento, viimeinen päivä; istuskella terassilla, juoda inkiväärilimpparia, katsella ihmisten elämää, imeä valoa ja lämpöä ja yrittää mahdollisimman paljon olla ajattelematta lähestyvää arkeenpaluuta. No, koko maanantai aamusta lähtien oli tietenkin melkoista juoksemista tuliaismausteiden, postikorttien, pankkiautomaattien, auringonlaskujen perässä ja palveluitaan tyrkyttäviä, pilvessä olevia kaupustelijoita ja pilipalioppaita karkuun. Illalla istuskeltiin katsomassa auringonlaskua Mercury's:issa lyöden reissua pakettiin. Katsottiin, kun terassin vieressä rannalla paikalliset pelailivat jalkapalloa auringon laskiessa. Melkoinen idylli. Mieleeni tuli flashback viime reissulta, kun istuin täsmälleen samalla paikalla, ja sain rannalta futispallon naamaani kesken ruokailun. Tällä kertaa en saanut. Mukavassa ravintolassa istumiseen ja reissun muistelemiseen ja makustelemiseen oli hyvä päättää viimeinen ilta ennen pakkaamisia. Ehdittiinpä hetki torkahtaakin ennen klo 03.00 soivaa herätyskelloa.

Mikä reissun päällä olemisessa on aina yksi kohokohdista, on erilaisten ihmisten, vanhojen ja uusien tuttujen, kohtaaminen. Jotkut niistä vain piirtyvät verkkokalvoille niin, että ne muistaa pitkään. Kigalin taksikuski Samuel, joka oli mahtavan pyyteettömällä ja rehellisellä tavalla uskonmies, jonka iloiset silmät loistivat uskoa, toivoa ja rakkautta. Lake Bunyonyilla uutta, paikallisin voimin rakennettavaa hostellia värkkäävä Wilson, entinen rehtori, joka näytti hämmästyttävän paljon gorillalta ja hoki vinot hampaat virneessä jatkuvalla syötöllä "yes, please". Samaisella järvellä majaileva hra Livingstone, joka ontui jalkaansa ja tahtoi saada meistä yhteiskuvat sekä jakaa sähköpostiosoitteensa. Vanha ystäväni Msafiri, joka uhrasi huomattavan paljon aikaansa auttaakseen meitä helpottamaan arkiasioiden järjestämisiä, ja jonka hyvästeleminen oli jälleen kerran melko haikeaa. Suomalaiset tytöt, joiden kanssa sai viettää rutiineista poikkeavan illan ja jakaa kokemuksia reissun päältä ja AIT-järjestöstä. Demani Lodgen rastapäätarjoilija, jolla oli mieletön huumorintaju, syväluotaavat puheet ihmisyydestä, joka lemahti pilveltä ja oli kuin luotu siihen, mitä työkseen teki. Moshilainen taksikuski Salmin, joka nojaili taksiinsa bussiaseman kupeessa tismalleen samassa paikassa, kuin aina ennenkin. Somalitaustainen, mutta Kanadassa, Ranskassa ja Itävallassa elänyt Osman, joka puhui Simo Häyhästä ja Urho Kekkosesta, fanitti Varg Vikernesiä, pukeutui mustaan viittaan, tykkäsi pelata CS:ää, oli tullut pyörittämään isänsä resorttia Pajeeseen ja oli mielettömän mukava, joskin hieman pelottava, laiha ja pitkä mies. Paluulentokoneessa suomalainen valokuvaaja, joka oli palaamassa 15. Kenian reissultaan, oli työskennellyt luterilaisen kirkon leivissä Zairessa 1990-luvun alkupuolella, asunut Arushassa ja oli yhtälailla rakastunut Afrikan eksoottisuuteen, yhteisöllisyyteen ja rennompaan elämäntapaan. Mikael Persbrandt, yksi lempinäyttelijöistäni, jolla on jäätävän rumia tatuointeja ja johon törmättiin sattumalta Stone Townissa, kun hänen vaimonsa kysyi, olemmeko me suomalaisia. Ja tottakai, Msamarian katulasten keskuksessa edelleen asuva Gilbert, joka käveli reippaasti hymy korvissa halaamaan, joka näytti vuosien jälkeen aivan samalta kirkkaine silmineen ja virne naamallaan, kävi jo seitsemättä luokkaa, puhui hyvää englantia, oli häikäisevän taitava jalkapallossa, ja jota en unohda koskaan.

Kuten ennen tämän Afrikan reissun starttia totesin, olen kipuillut reissukohteen tiimoilta; Afrikkaa, vai jotain muuta. Ja voin luvata, että nyt, kun istun omalla pöytäkoneellani kotona, kun seinään nojaavasta hääkuvasta heijastuu harmaa taivas ja lehdettömät puut, homma tulevaisuudessa ei varsinaisesti helpotu. Jokin siinä vaan vetää, ei voi minkään.

Sisäinen aurinkokeräimeni imi itseensä kuukauden aikana kaiken lämmön ja valon, minkä vain kerättyä sai. Muistot on tallennettuina mielen sopukoihin ja rintaan, osan olen kirjoittanut paperille. Ensimmäinen auringonnousu maanantaina 1.11., kun aurinko nousi Victoria-järven ylle usvan takaa valaisten töihinsä kiirehtivät ihmiset, kun daladalassa soi afrikkalainen reggae ja kun seikkailu oli alkamassa massiivisen kaaoksen ja härdellin keskeltä. Suuret baobabit, upeat norsulaumat, Lake Bunyonyilla vietetyn ensimmäisen illan kirkas tähtitaivas, Zanzibarilla nähty kaunis auringonnousu, itsepaahdetun ja valmistetun kahvin tuoksu Urun kylässä, tuttujen katujen tallaaminen kauniissa Moshissa, upeat mäkiset maisemat Ruandassa, pysäyttävät kansanmurhan muistomerkit Kigalissa, Pajen valkoisella hiekalla kipittävät valkoiset ravut, vuorovesi, valkoiset purjeet turkoosin veden yllä. Viimeisen aamun upea auringonnousu lentokoneesta Zanzibarilla, jonka jälkeen reissun kruununa Afrikan korkein vuori lumihuippuineen ylhtäältä käsin nähtynä. Ilo, valo, lämpö.

Kili

Vaimot olivat vastassa Helsinki-Vantaan kentällä. Sandaalit ja shortsit olivat ehkä hieman alipukeutumista joulukuiseen Suomeen, mutta niillä mentiin. Lentosukat otin varmuuden vuoksi pois sandaaleista, ihan kaikkea ei sentään suvaita. Kovasti kasvaneen, juuri heränneen koiranpennun ilovingut, kun pääsin eteisestä sisään. Ei se kokonaisuus huonolta tunnu täälläkään, vaikka olisihan sitä hetken vielä pärjännyt lämmössäkin.

Akut on hetkeksi täytetty, aurinkokenno ladattu tappiinsa, mikä helpottaa arkisemman matkan tekoa pitkän ja pimeän kaamoksen yli täällä Pohjolassa. Olkoonkin niin, että se tapahtuu lainatulla valolla. 

Kuumaa ja kosteeta

Tansania on siina mielessa ihmeellinen mesta, etta sen rajojen sisapuolelle mahtuva diversiteetti niin luonnon kuin ihmisten ja kulttuurinkin suhteen on suunnattoman kirjava. Tuhansien kukkuloiden Ruanda esimerkiksi on kauttaaltaan vehreaa ja sita kukkulaa ja laaksoa - toki kaikessa kauneudessaan. Ruandasta myos selkea enemmisto ihmisista on kristittyja, kuten myos Tansanian toisesta rajanaapurista Malawista. Tansanian rajojen sisaan mahtuu suurta, vehreaa kukkulaa, kuivaa savannia, koko mantereen kolme suurinta jarvea, joista Tanganyika Baikal-jarven perassa maailman toiseksi syvin, Afrikan suurin vuori Kilimanjaro seka yksi maailman tunnetuimmista kansallispuistoista - Serengeti. Kohtuukovia meriitteja joitain mainitakseni. Varikkaan historiaperintonsa vuoksi Tansaniaa kansoittaa verrattain kirjava seurakunta. Porukkaan mahtuu  paljon eri uskontoja; suurimpina kristinusko, islam ja heimouskonnot, mutta myos hindulaisuus ja esimerkiksi sikkhilaisyys nakyvat katukuvassa - etenkin rannikolla Dar es Salaamissa.

Vaikka tama on kolmas reissuni Tansaniassa, monimuotoisuus yllattaa joka Luojan kerta. Vahan niin kuin talvi yllattaa suomalaiset, hehheh, hiukan kulunut, tiedetaan. Moshista Dariin mentaessa muutokset vaan puskivat taas silmille ja kosteuden noustessa rannikolle mentaessa - voin kertoa - myos kohtalaisen paljon iholle. Massiiviset, ylvaat baobab-puut tekivat tilaa siroille, kauniille palmuille, punamultamaa vaihtui enemmalti vaaleampaan, kuiva ilma ja karu maa vaisti vehreaa kasvustoa, ja kuumaa, soijaapukkaavan kosteaa ilmaa. Moottoripyorien sijaan autojen valeissa puikkelehtivat tuktukit ja intialaisia oli yhtakkia melkein enemman kuin afrikkalaisia. Mika siisteinta, kaupungin valot heijastuivat Darin illassa vedenpinnasta, ja Intian valtameri ilmoitti olemassaolostaan. Rannikolla taas, huomaan ma.

Matelimme etanan vauhtia Darin iltaruuhkassa tunnin verran ennen paasya Lumumban alueelle, lahelle Safari Innia - rahjaista mutta kelpoa hostellia - jossa oli hyvin huoneita vapaina. Ja jossa muuten aamupalamehu on sellaista myrkkya oksat pois. Hyh. Muistan juoneeni sita edellisellakin Darin visiitilla. Josko sita ensi kerralla muistaisi kieltaytya kohteliaasti. No, se siita, vedettiin Darissa kahtena iltana aivan huikeita intialaisia ruokia. Etenkin Patel Brotherhood, jossa toisena iltana syotiin, on huikea paikka. Intialaisten veljeskuntaklubi, jonne klubiin kuuluvat paukkaavat iltaisin syomaan porukalla. Yhteisollinen, kiva ulkoilmarafla ja hyvaa ruokaakin paalle! Muuten tiistai-paiva meni kavellessa ja haistellessa suurkaupungin syketta ja meri-ilmaa, jota ei tosin voi missaan maarin kuvata raikkaaksi. Paidat olivat lapimarkia kohtalaisen nopeasti. Kaytiinpa haistelemassa helteessa lojuvia merenelavia kalamarkkinoillakin. Eipa ollut pukluaminen hirvean kaukana.

Koska valitettavasti juuri vauhtiin paastyamme marraskuu lahenee loppuaan, kahden Darissa vietetyn yon jalkeen siirryttiin Zanzibarille, joka taas on aivan eri maailmansa vaikka Tansanialle kuuluukin. Saatiin keskiviikkona liput aamulaivaan ja parin tunnin matka menikin kannella paistatellessa. Matkalla nakyi joitakin delfiineja ja fisuja ja ylidramaattiset britit olivat innoissaan. Vesi ei ollut mustaa vaikka aika oli, vaan turkoosia. Semmoista postikorttivetta, kyllahan me kaikki tiedetaan. Ja Stone Town rahjaisine arabialaisrakennuksineen naytti omalla ei-afrikkalaisella tavallaan kauniilta.

Paatimme lahtea heti turvatarkastusten ja byrokratioiden jalkeen saaren itapuolelle Pajen kylaan. Mukavuudenhaluisina eurooppalaisina isantina otimme taksin. Jumaa, vanhahko muslimiherrasmies, lahti heittamaan meita nelivaihteisella Toyotallaan. Luotto ylakertaan tuntui olevan kunnossa, silla Jumaa painatti moottori huutaen ja ikkunat huurussa kaatosateessa eteenpain valilla pyyhkien tuulilasia haaleanpunaisella kangasrievulla. Autossa istui kaksi kalpeaa suomalaista miesta, reissunsa ehtoopuolella, kuolemaa pelaten. Mutta: sade taukosi, valkeus tuli, ikkunoista alkoi nahda ulos ja pelko vaistyi. Ja paastiin perille Pajeeseen, Demani Lodgeen.

Demani on norjalais-zanzibarilainen budjettiresortti, jossa on huikeeta henkilokuntaa ja reppureissaajan ilolla vastaanottava ilmapiiri. Ja allas. Ja ranta hollilla. Ja mielettomat ruuat. Eilen torstaina oli BBQ-ilta; grillisafkaa niin paljon kuin napa vetaa, paikallinen reggae-bandi soittamassa, hyvaa porukkaa ja hyva meno. Ja mustekala oli taivaallista. Huhhuh!

Pari paivaa tata rannalla nautiskelua viela pitaisi jaksaa, ennen paria paivaa Stone Townissa. Meriterapia tekee hyvaa seka kovettuneille, kansaisille jaloilleni etta sielulle ja mielelle. Rauhoittavaa vain miettia. Astella rantavedessa, tuijottaa horisontissa olevia purjeveneita ja kanootteja holmistyneena luonnon voimasta ja suuruudesta. Tuntea, kun piskuisen Maan ulkopuolella vaikuttavat voimat alkavat vaikuttaa, ja meri, joka oli asken jalkojen alla, onkin jo kaukana. Ja holmistya lisaa.

Nautitaan.

Koti kaukana kotoa

Kaverit!

Tuntuu kodilta. Kolme kokonaista ja kolme neljannesvuotta on mennyt rivakkaan, ja kotiinpaluu rakkaaseen Moshiin tuntunut lahinna silta, ettei olisi pois ollutkaan, MUTTA onpa siistia olla silti kotona. En tieda, tajuaako tuosta mitaan, mutta ei sen valia. Hyva olla taalla. Sinansa hankala dilemma, kun joutuu Suomessa alkaa potea kakkoskoti-ikavaa.

Kigalista Tansaniaan tulo meni tiistaina paikallisella mittarilla melko mukavasti; lento Nairobista Kilimanjaro Airportille myohastyi konevian takia muutamalla tunnilla, mutta illaksi Moshiin ja se on tarkeinta. Meilla oli valilasku Bujumburassa, mista emme ennen koneeseen nousua olleet tietoisia. Samassa koneessa oli myos Kongosta palaava Burundin futismaajoukkue. Mietin, josko kavereilla olisi kayttoa Kortteliliigassa mutta totesin FC HiPan rekrykynnyksen astetta korkeammaksi.

Kaverini Msafiri eli Msaffe oli odottanut kentalla nelja tuntia ja oli edelleen vastassa meita. Oli varannut ja maksanut myos hostellihuoneen keskustasta yhdeksi yoksi. Tuossa tilavassa huoneessa, jossa on katosta narusta vetamalla tippuvat mosknuoriaerkot, vessan seinassa ilmanvaihtoaukko suoraan respaan (onnea respatytsyille), ja kylpparissa haisee home, olemme majoittuneet koko Moshi-patkaksi. Halpaa, siedettavaa ja hyvalla sijainnilla ylakaupungilla. Ihan Viidakkomummon pubin vieressa.

Kuten ajattelinkin, Moshissa aika on mennyt supernopeasti. On kayty kahviplantaasilla ja Materunin putouksilla, kavelty kaupungilla, nahty vanhoja tuttuja, kayty entisilla tyopaikoilla ja tehty paivareissu Tarangiren kansallispuistoon. Joka, ohimennen mainitakseni, on luonnoltaan kaunein kansallispuisto jossa olen kaynyt. Paljon baobab-puita, jumalattomasti elefantteja. Sen lisaksi on tutustuttu uusiin ihmisiin, vietetty pari mukavaa iltaa hyvassa illallisseurassa, uusia kasvoja, uusia tarinoita. Mahtavuutta!

Ensimmaisen Tansanian reissun tyopaikka, katulastenkeskus Msamaria oli edelleen yhta karu paikka kuin ennenkin. Lapsia oli mahtava nahda, ja etenkin paria niista, jotka olivat ennestaan tuttuja. Muistivat viela ja innolla tulivat halaamaan. Meinasi herkistaa.

Lauantaina kaytiin paikallisessa pubissa katsomassa El Clasico, joka ei pelillisesti tarjonnut hurjasti, mutta tukun hienoja maaleja.

Ystavat, on lohdullista, nostalgista ja kotoisaa, etta jotkut asiat eivat ota muuttuakseen. Samat pajaripaakatukauppiaat, samat Airtelin ja MTN:n prepaid-kojut, samat vartijat, tarjoilijat ja taksikuskit kuin ennenkin. Samat battrefolk-hengauspaikat, samat montut asfaltissa ja jalkakaytavilla, samat ihan yhta keskeneraiset rakennustyomaat kuin kolme vuotta sitten, ja sama kotoisa, afrikkalaisen pikkukaupungin seesteinen elamanrytmi kuin taalla aina. Ei kampalamaista syketta, vauhtia ja vaaratilanteita, vaan verkkaisesti kadet sivuilla heiluen kavelevat, iloisesti tervehtivat paikalliset,  katujen varsilla liian kovaa huutavat radiot, paukkuvat pakoputket ja katugrillissa paistuvat vartaat ja Zanzibar-pizzat valtaavat nako-, kuulo-, ja tuoksumaiseman. Tata on aidosti ollut ikava. Tiedan, etta jo pelkastaan Moshissa olemiseen, tuttujen nakemiseen, afrikkalaisen kaupunki-idyllin ahmimiseen saisin kulutettua aikaa kuukausitolkulla. Ja vaikka etukateen tottakai tiedostin, etta Moshi-kuherrus loppuisi liian lyhyeen, on haikeaa jatkaa matkaa. Talla kertaa se jatkuu huomenna kohti kaupallista paakaupunkia Dar Es Salaamia. Onneksi aina voi palata.

Kun tuosta nostalgiasta oli puhe, niin nostetaanpa nostalgista pahaa verta suoniini sylkeva aihe poydalle; suomalaisjohtoinen vapaaehtoisjarjesto AIT. Sama jarjesto jonka johtajan paksuun (ei silti riittavan) lompakkoon erehdyin itsekin roposiani laittamaan 2012.  Laittaa sylettamaan. Tapasimme nimittain muutaman suomalaisen opiskelijan, jotka kertoivat etta homma on johdon puolelta mennyt vielakin roskaisemmaksi. Paikalliset jarjeston tyontekijat (siivoojat, keittajat, vartijat etc.) tekevat hengen mukaisesti vapaaehtoistoita - palkkoja ei nimittain ole nakynyt ilmeisesti pitkiin aikoihin. Tyontekijat onneksi ovat itse alkaneet kapinoida vastaan ja olleet muun muassa lakossa. Rahasta ei ole homma kiinni, silla jokainen esimerkiksi Suomesta tuleva tyoharjoittelija nettoaa jarjestolle tonnikaupalla euroja. Kuvio muutenkin tuntuu kovin erikoiselta, kun jarjeston suomalaisjohtajalle rakennutetaan paraikaa Dar es Salaamiin uutta taloa.

Kyseisen jarjeston toimia on kyseenalaistettu aiemminkin; aiheesta oli juttua taannoin Hesarissa ja monet jarjeston kanssa tyoskennelleet (mukaanlukien itseni) ovat olleet asiasta yhteydessa viranomaisiin. Muutosta ei viela ole tapahtunut, mutta sita kohti tehdaan toita monen osapuolen osalta. Suuri harppaus eteenpain on paikallisten tyontekijoiden ymmarrys siita, ettei uuskolonialistinen sikailu voi jatkua entiseen malliin. On aivan kasittamattoman noloa tulla ja proystailla koyhyysrajan alapuolella elavien kustannuksella. Sinne menevat niiden vapaaehtoisten rahat, jotka vilpittomasti kuvittelivat tulleensa auttamaan paikallisia - suomalaisen juopotteluun ja linnanrakennukseen. Ja toisten kurjuudella itsensa palvomiseen. Menee tunteisiin. Mikas se oli se homma siita ahneen lopusta? Karma korjaa, sita niittaa mita kylvaa. Ja niin edelleen. Avautuminen loppu.

Sitten ei muuta kuin kimpsut mukaan, aamulla toistaiseksi viimeiset hengailut rakkaassa Afrikan kodissa, itkuparkuikavanyyhkyt asemalla ja hyppy luxurybussiin siirtomaaisantien elkein ykkosluokan paikoille. Kohti kuumaa, kosteaa rannikkoa!

Uujaajaajaa!

PS. Alkaa paasta reissun makuun

Ajatuksia Ruandasta

Otteita reissumuistiinpanoista Ruandasta:

Kigali, perjantai 13. paiva. Nyamatan kirkko.:

"Kermanvalkoinen Maria-patsas tuijottaa tiiliseinalta meita. Silla on paa vienosti kallellaan ja kammenet toisiaan vasten, peukalot kiinni rinnassa, sormenpaat osoittaa kohti taivasta. Marian takana ja vierella punainen tiiliseina on taynna luodinreikia. Ihmettelen, miten Maria on noin hyvassa hapessa eika ihan reikainen. Meita muita on kuusi; paikallinen opas, Juho, ma, ja aiti poikineen - vieraskirjasta selviaa - Jenkeista. Tunnelma on harras, toisaalta erittain ahdistava. Tekee mieli vihata, ihminen on paska elain.  Amerikkalainen nainen itkee. Opas ottaa sita kadesta. Puren hammasta, ei se itku kaukana ole. Meidan ja Marian valissa on muutaman rivin verran kirkonpenkkeja, niiden paalla vaatteita. Ne on otettu niiden 45 000 ihmisten paalta, jotka tahan Herran huoneeseen on tapettu. Kovia juttuja, kuvottaa. Kauniista kirkosta  saatu melkoinen helvetin esikartano aikaan. Vieraskirjaan nimi ja lyhyesti 'Never again.'"

Discover Rwanda Youth Hostelin pihapuutarhahassakka, lauantai 14.11.:

"Oli sairastelulla ja Kivu-reissun siirtymisella naemma tarkoituksensa, mita tassa on yritetty vakuutellakin itellemme. Istutaan puutarhatuoleilla, odotellaan soiton alkua. Check out kaynnissa, kajarit ratisee ja aani kiertaa, tarykalvot halkeaa kohta. Vasemmalla starttaillaan grillia, meidan ja bandin valissa palaa isoista puista kasattu nuotio. Rasittava jenkkilainen draamaqueen hakee huomiota eturivissa. Tarjosi se mulle Tuskerin eilen mutta ei se siita antirasittavaa tee. Bandin rastajaballa ei riita huumorintaju, kun check outin aikana joku paikallinen hassuttelija laulaa mikkiin piilossa terassilla. Meita naurattaa, hyva pila.

- - -

Bandi on soittanut jo hetken aikaa, onneksi miksaajan kellot soi sen verran etta ymmarsi laskea volyymia. Grillissa on jo vartaita, tilattiin pari varrasta vuohta, pari varrasta kanaa per naama. Yhtakkia sahkot katkeaa. Ollaan nuotion ja tahtitaivaan tarjoaman valon varassa. Bandi jatkaa kuin mitaan ei olisi tapahtunutkaan. Ilman mikkeja, tekniikkaa, kuorossa laulaen. Ehka yksi siisteimmista jutuista koskaan. Afrikkalainen, autenttinen leirituli, tanssivat muusikot. Sahkot palaavat takaisin, mutta hetki piirtyy syvalle. Kannatti jaada. Vartaat oli kaiken paalle TAIVAALLISIA."

Matkalla Kibuyesta Kigaliin, maanantai 16. paiva.:

"Istuttiin limsalla turhan kauan. Saatiin paikat pikkubussin tokavikarivista, istun sopivasti takarenkaan kohdalla, ikkunapaikalla, polvet suussa. Bussi tulee tayteen iloista ruandalaista. Lahdetaan aikataulun mukaisesti. Bussin radio on turhan kovalla. Laitan mp3-soittimen paalle ja napit korviin. Taitaa olla samat biisit viela soittimessa kuin viime Afrikan reissulla. Vahan kuin afrikkalaiseen menoon kuuluu, muutos on hidasta.

- - -

Ensimmainen jai kyydista pois, pappa keppinsa kanssa. Lahtee kiipeamaan punamultaista rinnetta kotiaan kohti. Rinteessa on todella paljon todella isoja eukalyptuspuita, mielettoman kaunista. Matka jatkuu. Tie kiemurtelee ylos, alas, oikealle ja vasemmalle, paljon on makea ja mutkaa. Harmittaa istua vasemmalla puolella autoa. Oikealla on koko ajan huikeampaa maisemaa. Mielettomia korkeuseroja, mielettoman jyrkkaa ja vehreaa kukkulaa. Kukkuloilla viljelmia, lehmia, asumuksia, kylia, jostain nousee savua. "The land of thousand hills", todellakin. Hienoimpia maisemia koskaan. Kiitollinen.

- - -

Tytto samassa rivissa aloittaa oksentamisen kasilaukkuunsa. Hyva laukku pilalle, harmittaa tyton puolesta. Edellisellakin matkalla yksi tytto oksensi bussin lattialle. Niin hienoja kuin maisemat ovatkin, tama ei ole matkapahoinvoivalle se kultaisin tie.

- - -

Avaan lisaa ikkunaa, ahmin Afrikkaa joka solullani, koko sielullani, kaikilla aisteillani. Kuuloaistiin sekoittuu myos Pariisin Kevatta soittimesta. Mietin, etta kaiken taman ymparilla olevan eteen Suuri Artisti on varmasti kayttanyt kaikkea luovuuttaan ja antanut siveltimen laulaa. Ja ihan huolella."

X X X X X X X X

Sellaista matkan varrelta. Kivu-jarvelle tehty pikavisiitti oli odotuksen ja vaivan arvoinen. Kauniit jarvimaisemat vuorineen, Kongon vuoret jossain kaukana horisontissa. Suuren, mystisen Kongon Demokraattisen Tasavallan. Lintujen laulu, sirkkojen siritys, rauhaa. Hyva irtiotto Kigalin sykkeesta.

Huomenna lentaen rakkaaseen Moshiin. Hakalan aidin poika on aivan napeissaan. Katsotaan onko mikaan muuttunut ja koukutetaan Orpana samalla Kilimanjaron alueen vilinaan :)

Baadaye marafiki <3

Nimim. Ruandaan rakastunut

Ruanda.

Ensiksi, avaapas Google ja hakusanaksi "Ruandan lippu". Niin mielellani kuin sen tahan olisin postannutkin, ja yritinkin, mutta kun eihan talla uudella pilipalipuhelimella mitaan voi tehda. Ja ehei, ei ole kayttajassa vika.

Okei, onhan siina kirkkaat varit, mutta mielestani Ruandan lippu on kaikessa afrikkalaisen tyylittomassa variloistossaan TODELLA siisti! Lippu on hyva symboli nykyiselle Ruandalle, ja kuulin sen vareista jonkin sortin tarinankin.

Ruandalla on vuonna 1962 tapahtuneen itsenaistymisensa  jalkeen ollut perinteinen panafrikkalaisvaritteinen lippu; punainen, vihrea, keltainen - tiedattehan te, Etiopia, Haile Selassie alias Ras Tafari, rastafarismi - mita naita nyt on. Keskella mustalla painettu R. Vuonna 1994 lipun ulkoasu koettiin tarpeelliseksi vaihtaa: se oli havaisty, poljettu, raiskattu sadan vuorokauden aikana yhdella murhatulla presidentilla (no, kahdella, koska samassa lentokoneessa meni myos naapurimaa Burundin pamppu), arviolta 800 000 - 1000 000:lla ammutulla tai kuoliaaksi viidakkoveitsin, lapioin tai kuokkain hakatulla, vaaran nakoisella ruandalaisella, sadoilla tuhansilla maansa pakosta jattaneilla, loputtomilla orvoilla ja yhta loputtomilla, julmilla, pitkaan manipuloiduilla entisilla ystavilla, perheenjasenilla, Jumalan miehilla ja kummisedilla, nykyisilla murhaajilla. En rupea Ruandan kansanmurhan tarinaa tassa kovin eksaktisti selventamaan, mutta ei tarvitse olla kummoinenkaan Sherlock todetakseen kolonialismilla olleen suuri vaikutus tapahtuneeseen. Kun viisas valkoinen mies tuli silloiselle Ruanda-Urundin alueelle, alkoi lyyti nimittain kirjoittaa! Kansalaiset jaettiin ryhmiin fyysisten, henkisten ja alyllisten lahjojen perusteella. Hoikat, hintelat, viisaat tulivat saksalaisten ja belgien mukaan Etiopian suunnalta. Raavaammat, leveanenaiset, alyllisesti vajaammat Kongon viidakoista. Kansalaisille tehtiin passit, joissa oli selonteko rodusta, jotta kohtelu olisi sen mukaista. Propagandaa toista rotua vastaan harjoitettiin, vihaa lietsottiin ja vuosikymmenten aikana kaytiin monta verista konfliktia, joissa kuoli kymmeniatuhansia ihmisia. Kaikki karjistyi kevaalla 1994 - ja lopun me tiedammekin, se on historiaa.

Miten maailma, kehittyneet lansimaat ja Yhdistyneet Kansakunnat reagoi Ruandan tilanteeseen tuolloin? Kieltamalla kansanmurhan, tietenkin. Kofi Annan herasi ensimmaisena pyytamaan anteeksi YK:n ja lansimaiden valinpitamatonta toimintaa ja myonsi ainoana, etta Ruanda jatettiin raukkamaisesti pulaan, kun suojaa eniten tarvittiin.

Kansalaisten elamanasenne on ihailtava; jokaisen ruandalaisen on hyvaksyttava tapahtunut, kunnioitettava uhreja ja elettava parantaakseen asioita ja yhdistaakseen ihmisia niin, ettei yksikaan kansanmurhan uhreista kuollut turhaan.

Kaiken jalkeen on uskomatonta huomata, milla tolalla maa on tana paivana. Surulla ja karsimyksella toteutettu uudelleenrakennus on tuottanut yhden kodikkaimmista ja kauneimmista paakaupungeista jossa olen koskaan kaynyt.

x x x x x x x

Askel Ugandasta Ruandan puolelle on paitsi jannittava, myos mykistava. Ennen puhettakaan viisumihommista meidat loikkarit, kuten muutkin rajanylitysta meinaavat, passitetaan pikakuumemittaukseen ebolan varalta. Ei ongelmaa, ei kai ebolaakaan, ja viisumiluukulle. Rajavirkailija kysyy muutaman kysymyksen ennakkoon netissa lahetetyn hakemuksen pohjalta, ja viisumin leima painetaan passiin melko kivuttomasti. Etenkin tama rajanylitys jostain syysta jannitti, mutta onneksi turhaan. Matka jatkuu.

Niin jatkuu myos kulttuurishokki. Missa ovat kaikki roskat? (Ymparistoasiat ovat muutenkin tarkeita; muovipussit on kielletty lailla, kaupoista saa paperi- ja kangaskasseja.) Missa kilometrien mittaiset esikaupunkialueet, kyparitta ja nelja paalla ajavat bodabodakuskit, missa tietyomaat, miksi tie on kuin nelostie Pohjolassa eika kuoppainen kylanraitti ja miksi, oi miksi taalla noudatetaan nopeusrajoituksia? Niinpa. Kovin hammastyttaa, kovin kummastuttaa pienta reissaajaa.

Tie rajalta paakaupunkiin Kigaliin kiemurtelee vuorten ja laaksojen valeissa, paljastaen tulijalle valtavat teeplantaasit ja upeat, vuorten rinteessa sijaitsevat kylat viljelyksineen. Nopeusrajoitus vaihtelee neljan- ja kuudenkymmenen valilla ja aurinko paistaa. Reissaajan kelpaa.

Kigali alkaa nakya laaksoina ja kukkuloina reilusti ennen sinne saapumista, ja hetken paasta nakyivat jo suuret hotelli- ja virastorakennukset ja teiden valeissa huolitellut viheralueet.

Emme loytaneet varaamaamme hostellia, ja turvauduimme back up-plaaniin, Discover Rwanda Youth Hosteliin, mika osoittautui hyvaksi valinnaksi. Hostelli on kodikas, henkilokunta ystavallista ja orientoitunutta luomaan matkaajalle kuvan siita, mita Ruandassa on tapahtunut. Ja toisaalta siita, mita maa on nykyaan.

Terveys tai siis epaterveys on ollut hieman meilla riesana. Takaloosterista on tullut vetta kuin saavista kaatamalla ja alkuviikosta oli kuumeen oireita. Molemmilla.
Vaikka sairastelu on muovannut suunnitelmia uuteen uskoon, olemme nauttineet niin paljon kuin voimat ovat antaneet myoten. Katsottu kaupunkia, lahikortteleita ja kayty Kansanmurhan museossa. Isoja juttuja.

Ainiin joo, parin ensimmaisen Kigali-paivan aikana meinasi menna vitivalkoiset kupolit huolella nurin, kun ei se viimeinenkaan pankkikortti enaa palvellut. Automaatit eivat sylkeneet hilloa. Lopulta Laura lahetti rahaa Western Unionin kautta, kiitos taas :)

Koska koko viikko on mennyt puolikuntoisena, myos reittivalintoja joudutaan rukkamaan johonkin suuntaan. Siksi en viela hehkuta, mita seuraavana vuorossa.

Hakuna matata. Heh, ehka ensi kerralla kevyempaa hommaa...

x x x x x x x

Niin, ja niista Ruandan lipun vareista: sininen symboloi onnea ja rauhaa, keltainen taloudellista nousua ja vihrea Ruandan yhtenaisen kansan toivoa. Ylakulmassa oleva aurinko kuvaa tietoa, koulutusta ja valistusta. Elementit, joista on hyva rakentaa eteenpain.

This is Africa

Hei kaikenkarvaiset ja karvattomat ystavani. Ja ne, jotka ette ole ystaviani. Rauhaa.

Taman postauksen piti tulla Jo viime tiistaina. Tassa postauksessa piti olla myos ne kaksi suomenkielen kirjainta, joissa on pisteet a:n ja o:n ylapuolella. Toisin kuitenkin kavi, siita kohta lisaa.

Alkuun jatan sen osan tekstia, jota aloitin omalla puhelimellani, jossa oli suomalainen nappaimisto. Ja ei, emme ole enaa Kampalassa.

Tervehdys Sarvikuonojen mantereelta. Tarkemmin Ugandan pääkaupungista Kampalasta, jossa tulee tällä hetkellä taivaan kyyneltä kuin sieltä surullisen kuuluisan Estherin surullisen kuuluisasta tarakasta. Perillä siis ollaan, mutta ensimmäiseen etappiin mahtuikin kommellusta jos jonkinmoista.

Helsinki-Vantaan lentokentällä reissutoverini Juho yritti nostaa rahaa, jotta voitaisiin vaihtaa euroja dollareiksi, jotta saataisiin viisumit, jotta päästäisiin Ugandaan. No, Electronhan oli jäänyt eläkkeelle juuri edellisenä päivänä, eikä pankista ollut uutta korttia kuulunut. Onneksi oli toinen kortti matkassa. Electron katki, uusi kortti automaattiin ja rahat ulos. Ensimmäinen vastoinkäyminen, josta selvittiin.

Lento kohti Istanbulia lähti luonnollisesti myöhässä, mutta jatkolennolle ehdittiin. Oikeastaan lennot sujuivat ilman sen suurempia sähläyksiä. Narautettiinpa mieslentoemo koneen saniteettitiloista röökiltäkin.

Afrikka hämmensi yön pimeydessä jo lentokoneesta tuijotellessa. Siinä missä Istanbulin tai muun eurooppalaisen suurkaupungin rajat ja muodot on valopolluution avulla helppo hahmottaa ilmasta käsin, Afrikan kaupungit näyttävät hämmentävän paljon kotimaiselta hautausmaalta syysiltana. Yksittäiset valot näkyvät pimeässä, ilmoittaen ihmisten olemassaolosta, mutta näyttämättä juurikaan kaupungeilta.

Mitä lähemmäs Ruandaa lensimme, sitä upeampaa ja mahtipontisempaa oli myös Äiti Luonnon järjestämä luonnonilotulitus; horisontissa paukkui ukkonen ja salamat valaisivat Kivu-järveä ympäröivät vuoret.

---------

Kigalista lento Entebbeen kesti tunnin verran. Reissaajat meinasivat olla unettoman vuorokauden jaljilta melkoisen pohnaisia, joten laukkuhihnalla odottaminen vain kuullaksemme rinkkojen makaavan Istanbulissa ei ollut se mieluisin yllatys. Kentan toimistosta kerrottiin etta ne kuitenkin tulisivat seuraavana paivana Kampalan hotellille asti. Helpotti. Pikkureput selkaan ja taksijonoon.

Afrikka pamahti kasvoille daladalassa matkalla Entebbesta Kampalaan. Aamuhamarassa tienreunoja kulkevat ihmiset, tiella afrikkalaisen epaorganisoidusti ajavat fillarit, mopot ja autot saivat aivot uudelleenheraamaan elamaan. Usvaisen Victoria-jarven ylle nouseva aamuaurinko ja tayteen ahdetussa daladalassa soiva reggae saivat reissufiiliksen kohoamaan ja ihon kananlihalle. Afrikka. AFRIKKA!

Aika Kampalassa meni nopeasti ja siihen kahteen paivaan mahtui myos paljon paskaa. Kampalan ytimesta hotellille loytaminen ilman tiekyltteja ja hyvia neuvoja osoittautui melko haastavaksi. Loydettiin.

Toinen paiva huipentui omasta ajattelemattomuudestani johtuneeseen puhelimen ryostoon, ja mukana meni myos Visa-kortti. Lyhyesti; otin vaarassa paikassa vaaraan aikaan videota istuvan presidentti Musevenin kannattajajoukosta, kun puhelin lahti kadesta. Yritin juosta jo elintasoa keranneen massuni kanssa peraan, mutta toinen yhta reilu kaveri kaatoi mzungun kaistojen valissa olleelle nurmialueelle. Kiitos hei.

Itaisen Afrikan ensimmainen pienpanimo tuli kokeiltua. Saksalaisomistuksessa olevalla Yasibi beer gardenilla olisi paljon opittavaa, etenkin humaloinnissa ja hapotuksessa.

Kampala oli erittain rauhaton visiittimme ajan. Lahestyvat presidentinvaalit nakyivat kaikkialla. Lahdettyamme Kampalasta vastaan tuli kahdenkymmenenneljan YK:n panssarivaunun kuljetus, mika kertoo tilanteesta oleellisen. Oli hyva aika lahtea rauhoittumaan.

Vietimme Kabalen kaupungissa yon ennen siirtymista Bunyonyi-jarvelle. Kabalessa ilta meni bilista ( ei tasku-) pelaillessa ja kaupungissa iskeneen sahkokatkon takia tahtitaivasta makustellessa.

Bunyonyi-jarvi on ehdottomasti kauneimpia koskaan nakemiani paikkoja. Laittaisin kuvia, mutta se ei nyt oikein onnistu. Laitan myohemmin. Lyhyesti: itaisen Afrikan toiseksi syvin jarvi, upeine rinteineen ja niissa olevine kylineen. Paljon lintujen laulua, sirkkojen siritysta ja mahtavan rauhallista. Iltasin tahtitaivasta ja punkkua bungalowissa nauttien, paivisin pitkia kavelyja pitkin kukkuloiden  rinteita. Tuollaisella neljan tunnin vaelluksella saatiin seuraksi meita seuraamaan lahtenyt kylakoira Fido. Fido seurasi meita ensimmaisesta kylasta majoitukselle asti. Fido olisi jaanyt, mutta koimme tehtavaksemme palauttaa se kotiin. Kun Fido hyppasi kanootista kotikylansa rannalle ja alkoi ravata rinnetta ylos, huomasimme olleemme kerrankin oikeassa.

Viikon sisaan on tapahtunut paljon, mutta kaikkea en talla uudella lelupuhelimellani jaksa kirjoittaa. Tasta eteenpain lyhyempia ja toivottavasti parempia postauksia.

Terveisia Ruandasta, tarkemmin sen paakaupungista Kigalista, jonne saavuimme tanaan ja jonka automaateista emme saa hilloa ulos. This is Africa!

Palataan...

PS. Kiitos vaimo isosta avusta liittymien sulkemisen ja muun hassakan kanssa. Nakupenda sana!

Taas sitä menojalkaa vipattaa

Dippidappidui

Olisi informoitavaa. Alkaa nääs matkakuumemittari näyttämään jo laittomia lukemia, eikä ihan syyttä! Musta Passat täräyttää huomenaamuna noin klo 09.30 paikallista aikaa dieselin pörisemään, nokka parin pit stopin kautta kohti Helsinki-Vantaata. Mielettömän upea syksy alkaa pikkuhiljaa kääntyä marraskuulle, mikä harvoin täällä kotimaassa on sitä vuoden ihaninta aikaa. Päivä lyhenee, eikä luntakaan ole sitä vielä valaisemassa. Vuoden suurin kulutusjuhla lähestyy, eikä sitä voi olla noteeraamatta marketeissa tai alati kohoavassa kollektivistisessa lahjanostopaineessa ja siitä aiheutuvassa stressissä. Oli se tervettä itsekkyyttä tai itsekkyyttä muuten vain, ajattelin jo vajaa vuosi sitten että tänä vuonna minulle vuoden synkin aika vietetään jossain muualla. Se haave on, hyvät ystävät, toteutumassa.

Kun pian alkava reissu oli vielä kohtalaisen kaukainen haave, aloin melkoisen kamppailun itseni kanssa. Minne haluaisin matkustaa, mitä haluaisin nähdä? Jos aikaa on yksi kuukausi, mihin se todella riittää ja mihin haluan reissussani keskittyä? Minulla oli muutamia vaihtoehtoja, joiden väliltä pitäisi valita; Intia, Nepal, Tiibet, Bangladesh ja Bhutan ovat olleet pitkään mielessä. Intia moninaisen kulttuurinsa ja tietynlaisen reppureissupyhätön ominaisuutensa, Nepal upeiden maisemien ja ystävällisten ihmisten sekä ilmeisesti hitokseen hyvän ruuan takia. Tiibet ja Bhutan molemmat tietynlaisen, hyvin erilaisen yhteiskunnallisen järjestelmän ja kulttuurin vuoksi sekä Bangladesh kaikessa köyhyydessään mutta upeilla maisemilla varustettuna. Toisaalta reppureissauksen helppouden takia Kaakkois-Aasia oli myös yksi varteenotettava vaihtoehto. Ei niinkään Thaimaa, mutta Laos, Kamputsea ja Vietnam olisivat olleet kovinkin kiehtovia reissumaita. Toisaalta loppusyksy on melkoista tungosta tuolla päin maailmaa. Väli-Amerikan maista Kuuba on ollut märkä uneni jo pitkään, ja toisaalta lähivuosina sinne pitäisikin matkustaa, ennenkuin välit Yhdysvaltojen kanssa "lämpenevät liiaksi", ja kuubalaisesta kulttuurista ja sen kiehtovuudesta häviää. Etelä-Amerikan maista Chile upeine vuoristoineen ja rannikkomaisemineen, Argentiina ja Brasilia futishulluudestaan ja Kolumbia historiansa takia olivat myös varteenotettavia vaihtoehtoja. Pitkät lennot, aikaero ja toisaalta tieto siitä, että vaimo ei pysty reissuun tällä kertaa lähtemään (nuo kohteet ovat sellaisia, joissa yhdessä olisi joskus tarkoitus käydä), sulki Amerikan pois mahdollisuuksien kartalta. Euroopan maita ehtii kierrellä myöhemminkin ja niitä on pitkälti nähty jo. Australia ja Uusi-Seelanti - joooo o, jos paalua olisi hieman enemmän niin ehkä sitten.

Afrikka?

"SÄ OLET KÄYNYT SIELLÄ JO!" Niinpä. Kaksikin kertaa. Ja jo ennen toista reissua jokunen kaveri tuli kyselemään, että miksei välillä jonnekin muualle, onhan maailmassa paikkoja! Niinpä. Kyllähän sitä tuli hieman emmittyä ja punnittua. Onhan se valtava manner, miksei Itä-Afrikan sijaan vaikka välillä Pohjois- tai Länsi-Afrikkaan? Mielenkiintoisia valtioita ja paikkoja riittäisi aivan tuhottomasti. Vaiko nössönä kuitenkin sinne itään? Edelliseltä reissulta silloisen tyttöystäväni, nykyisen vaimoni kanssa jäi loppujen lopuksi aika paljonkin tympimään, kun Ruandassa käynti jäi tyystin väliin. Lauran passin hajoamisen seurauksena reissusuunnitelmat menivät kokolailla tuolloin uusiksi (ks. Tansanian tuholainen-blogi) ja muutenkin vähäinen aika ei riittänyt enää Ruandassa piipahtamiseen. Kaiken sen jälkeen, mitä kyseisestä valtiosta ja sen lähihistoriasta olen lukenut ja kuullut, en voisi sinne jättää menemättä. Toisaalta, paikallisen kulttuurin jo ennalta tunteminen ja sikäläisten toimimistapojen tietäminen tekisi matkustamisesta tuttua ja - no, turvallista on ehkä liikaa sanottu. Joka tapauksessa, omien voimavarojen käyttäminen kaiken paikallisen uudestaan opetteluun helpottuisi jonkin verran. Myös kielen vähäinen tuntemus auttaisi tuolla maailman kolkassa. Enkä voi liikaa allekirjoittaa sitä tosiasiaa, että jokin siinä kulttuurissa ja elämässä viehättää ja ihastuttaa. Päädyin siis Afrikkaan.

Rupesin järjestämään asioita niin, että minulla olisi kuukausi aikaa olla reissun päällä, ja se lopulta toteutuikin. Pitkään olin varautunut lähteväni yksin, mutta huomenna Turkish Airlinesin lennoille kanssani hypähtää myös hyvä ystäväni. How cool is that?!

Rakas Dumlari-Ari ja muuta rompetta

Lennot on varattu siten, että menolento huomenna menee Istanbulin kautta Entebbeen, Ugandaan. Paluulento Helsinki-Vantaalle lähtee Kisaunin kentältä Zanzibarilta (tiedän, että suomeksi se kirjoitetaan Sansibar, mutta kun se vaan näyttää NIIIIIIIIN tyhmältä). Tarkkaan aikataulutettua matkasuunnitelmaa ei ole. Mennään sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä. Kuitenkin Ruandan pääkaupunki Kigali ja Kivu-järven rannalla sijaitseva pikkukaupunki Kibuye ovat prioriteeteissani melko korkealla käytäviksi. Ettei koko kuukausi menisi kuitenkaan kansanmurhan järkytyksessä ahdistumiseen, on tehtävä muutakin. Ilman muuta Afrikan "kotini" Moshi on yksi pysähdyspaikka matkalla kohti rannikkoa. Ja koska kilometrejä tulee melko runsaasti, viimeiset päivät on tarkoitus viettää riippumatossa meri-ilmaa tuoksutellen ja fiilistellen. Väliin mahtunee monenlaista paikkaa ja nähtävää. Niistä enemmän reissun aikana.

Tansaniaan on juuri valittu uusi presidentti ja osa kansasta uskoo vaalivilppiin ja tulosten manipulointiin. Aiheuttanee levottomuutta? Mene ja tiedä, mutta nyt ollaan jännän äärellä.


Rinkka on kaivettu jo esille ja vähän pakkailuakin aloitettu. Lääkitys on toivottavasti niin kunnossa kuin se tällä pääkopalla vain voi, ja ensimmäinen majoituspaikka Kampalasta on jo varattu. Matkalukemista on hankittu ja swahilia palauteltu mieleen. Moja bia baridi na nyama choma tafadhali! Itä-Afrikassa on tällä hetkellä lyhyempi sadekausi meneillään, joten vettä ja ukkosta saattaa tulla, mutta josko se Iso Arikin sieltä joskus pilkahtelelisi!

PS. Nyt on muuten niin ryöttästä jätkää lähdössä reissuun että heikompaa hirvittäisi. Jo maailmaa nähnyt rakas Dumle-lippis päähän sekä samoissa liemissä keitetty Fjällun reppu selkään, ja Hartolasta Hempan marketista ostettu TODELLA päräyttävän spurguhtava ysäriverkkatakki ylle. Parturissa on viimeksi käyty vuoden 2014 puolella. Jos tämän näköisen kaverin joku tahtoo tai kehtaa ryöstää niin jo on markkinat!

Huomenna kohti Ugandaa. Alkaa olla jännäköntsät lahkeessa. Palataan!

Reissussa ryytyneen väsynyt konkluusio

Rakas päiväkirja,

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Tämän pikapaon viimeinen etappi oli Riika, jonne suuntasimme Vilnasta bussilla pitkin Suurta ja mahtavaa Via Balticaa. Mahtipontinen nimi, mutta tie itsessään ei niinkään. Vähän kuin ajelisi vanhaa helsingintietä Lahdesta Mäntsälään, paitsi että joka puolella on kattohaikaroita, suomalaisia turistibusseja ja paikoin näkyy meri.

Viikon sisään tuli rykäistyä niin järkyttävä määrä kilometrejä niin bussissa istuen kuin kävellenkin, että alkoi homma jo hapottaa. Riiassa paukut olivat sen verran loppu, että emme kauheasti enää jaksaneet paikkoihin perehtyä. Muutama loistava kuppila kylläkin, joissa yhdessäkään ei ollut ulkopuolella mitään viitteitä siitä, mitä oven takaa löytyisi. Lievätkö laittomia vai luottavatko yksinkertaisesti siihen että sana kiirii. Tiedä häntä. Kovin introvertti tunnelma mestoissa kuitenkin oli.

Varasimme bussin Riiasta Etelä-Helsinkiin elikkäs Tallinnaan sunnuntaiksi. Lauantaina päätimme vielä käydä Jurmalassa, mikä oli hyvä rauhoitus loppureissulle. Jurmalaa kutsutaan Latvian Rivieraksi, eikä varmasti suotta. Hiekkarannat olivat melkoisen pitkät ja ranta-aktiviteetteja kesälle varmasti riittää. Purkukunnossa olevien, vanhojen neuvostotalojen viereen pykätyt uudet hotellit skeittiparkkeineen, pääkadun varrella olevat ravintolat ja kasino sekä tietenkin upea hiekkaranta vetävät varmasti sikamaisen paljon turisteja paikalle kesäisin. Enpä haluaisi koskaan Jurmalassa käydä heinäkuussa, mutta eihän koskaan tiedä...

Junalla Jurmalaan 

Ennen turismikauden alkua ranta oli kuitenkin hiljainen joitakin ihmisiä lukuunottamatta. Naurulokit ja merilokin poikaset etsivät silmä kovana sapuskaa. Auringon viimeistä edeltävät säteet näyttäytyivät pilvien välistä, ja pohjoisesta tuuli kiusasi niin kylmästi kuin vielä ennen kesää vain kykeni.

Suuri, hiljainen ystäväiseni

Aurinko laskee isojen mökkien taa 

Meri oli yhtä mystinen kuin sen kuuluukin olla. Ei raivoava, mutta ei tyynikään. Ei rauhallinen mutta niin rauhoittava. Hyinen, silti puoleensa vetävä. Suuri, mahtava meri. Sellainen toveri, kenelle voi huutaa naama punaisena kaikesta mikä harmittaa, ja tämä vain jatkaa aalloilla nyökyttelyään ja kuuntelee. Jokaisen reissun päätteeksi pitäisi päästä sen luokse, tyhjentämään pääkoppa ennen kotiin lähtöä. Puhdistamaan ilmaa.

Sitten romantisoinnista ja väsyneen ukon länkytyksestä vielä reissutopiciin. Tämä Puolan ja Baltian tunnustelumatka on ollut ehkä erikoisin reissuni koskaan. Erikoinen siksi, että suunnitelmia etenemisen suhteen ei juuri ollut, ei tarkkaa aikataulua eikä toisaalta paljoakaan taustatyötä paikoista joissa vierailtiin. Tarkoituksena ei ollut tutustua paikkoihin tai oppia tuntemaan niitä, vaan pintaraapaisulla katsoa, mitä mielenkiintoista missäkin voisi olla, pitävätkö ennakko-oletukset paikkaansa ja onko jotain niin kiinnostavaa, että jossain näistä paikoista voisi lähteä käymään ajan kanssa. Budjetti oli melkoisen pieni ja tavaraa repullinen mukana. Ei siis mitään mahdollisuutta lähteä esimerkiksi patikoimaan luontoon tai muuta vastaavaa.

Edellä kuvatun tyyppinen matkailu on paitsi kiireistä, myös erittäin kuluttavaa. Kaupunkien ahmiminen nopeassa ajassa, bussien varaaminen ja niillä pitkien matkojen tekeminen, majoituksen etsiminen ja ympäristön tarkkailu vie totisesti voimia. Siitä huolimatta tämä reissu oli erittäin hauska ja äärimmäisen mielenkiintoinen niin kauan kuin sitä kesti.

 

Ja koska reissumiestä vaisto vie, on tärkeää kuunnella itseään, milloin paukut alkavat olla vähissä. Kun kotiinpaluu alkaa jatkuvasti olla mielessä, sitä ei tarkoituksella kannata pitkittää. Aivot ovat saaneet arjesta poikkeavaa ajateltavaa, silmät ovat nähneet mitä kotona ei näe, korvat kuulleet konsonanttiliturgiaa tarpeeksi saadakseen suomen kielen kuulostamaan hyvältä. Lomaksi sitä ei voi kutsua, mutta matka tutusta ja turvallisesta jonkun toisen tuttuun ja turvalliseen antaa paitsi taukoa, myös perspektiiviä.

Ennen kaikkea se rikastaa sellaisilla muistoilla, joita voi hyisen marraskuisen loskamyrskyn keskellä silmät kiinni ajatella ja oivaltaa, että ihmisen elämä on oikeastaan aika mukavaa.

Laivamatkalla Tallinnasta Helsinkiin peräkannella istui kaksi melkoisen ryytynyttä, väsynyttä mutta iloista reissaajaa. Siinä merta tuijotellessaan, tsekkiläiset virvokkeet tovereinaan he yhdessä voivat todeta, että oli se taas kerran aika siistiä hommaa.

Ensi kertaan. En tiedä varmaksi, mutta jos luoja ja tiliote suovat, se sijoittunee paikkaan, jossa tähtitaivas on kirkkaampi kuin muualla, jossa savimajat ja savannit ovat todellisuutta ja jonne kovasti jo kaipailen.

Hipsteriluolia, kukkuloita ja tasavaltoja

Jos Puolan nimi ei äkkiseltään herättänyt järin vahvoja tuntemuksia juuri mihinkään suuntaan, niin mites tuo Liettua sitten? Noup. Vilna ja Kaunas ovat kyllä nimeltä tunnistettavissa ja ehkä jopa karttaan sijoitettavissa, mutta siinähän se sisäänrakennettu Liettua-info olikin. Jotenkin Liettuankin vaan saa mielikuvissaan Viroon liitettyä, ei voi minkään.

Vilna tarjosi toistaiseksi herkullisimman reissukulinaarisen yllärin tämän reissun aikana. Varsovaan verrattuna Vilna on huomattavasti kompaktimpi kaupunki, ja siten myös kotoisampi. Pilvenpiirtäjät ja kerrostalon kokoiset Calvin Kleinin tai Louis Vuittonin mainokset eivät pilaa kaupunkimaisemaa eikä seikkailijat tarvitse ostaa metrokorttia päästäkseen sisälle kaupunkiin. Vilna muistuttaa sikäli Barcelonaa, että siellä on vanhan kaupungin, lukuisien kirkkojen ja kapeiden katujen lisäksi paljon aukioita patsaineen ja rasittavine puluineen, joita saa pelätä jatkuvasti. Kaupungissa riittää myös joenrantaa, puistoja ja upeat näkymät kaupungin ylle tarjoavia kukkuloita. Jopa, ja nimenomaan, näin poikaporukassa hyvinkin romanttinen kokemus.

romantisch! 

Indeed.

Uutta ja rumaa Vilnaa

Kiinnostavin yksittäinen alue Vilnassa on ehdottomasti Užupis. Nimensä mukaisesti sen erottaa Vilnan vanhasta kaupungista joki. Užupis on muutaman korttelin kokoinen kaupunginosa, joka vuonna 1997 julistautui omaksi tasavallakseen erottaen itsensä Liettuan valtiosta. Aluetta varmaankin voisi kutsua köyhän miehen Christianiaksi, vaikka Užupis onkin tasavalta ja Tanskassa sijaitseva Christiania vapaakaupunki. Užupis ei myöskään ole samassa mittakaavassa hippien pyhiinvaelluskohde. Užupiksen tasavallalla on oma presidentti, hallitus ja perustuslaki.

Užupiksen ja Vilnan raja 

Perustuslaki ja joku turistitomppeli 

Myös oma parin tusinan armeija löytyy sekä oma lippu ja ilmeisesti myös valuutta. Me tosin pärjättiin eurolla. Alue on ollut suosittu taiteilijoiden parissa (mm. Tasavallan Presidentti on runoniekka), ja se vetää puoleensa myös matkailijoita. Myös me majoitumme kyseisellä alueella yhden yön ajan. Alueella on muutamia kahviloita, ravintoloita ja erilaisia taiteen muotoja tarjoavia paikkoja, sekä alueen oma lukio muiden muassa. Vanhat rakennukset ja tyylikäs ränsistyminen ovat omaleimaisen paikan rosoisen romanttista tyyliä. Kun kesäillat ovat kauneimmillaan, voin kuvitella jokirannan olevan hyvinkin romanttinen ja inspiroiva paikka.

Kokemuksena Užupis oli innostava, ja tällaisen alueen syntyminen toki osoittaa jonkin asteista kollektiivista mielenlujuutta, jota mielestäni ei voi kuin arvostaa. Täytyy toivoa, ettei aluetta tulla pilaamaan ulkopuolelta tuleville turismibisneksillä. Toisaalta yhteisö tuntuu tiiviiltä ja siksi kyseinen skenaario epätodennäköiseltä. Ainakin toistaiseksi. Ei muuta siis kuin idearikkaita kuuppia yhteen ja tasavaltoja perustamaan.

Vilnassa on toki muutakin mielenkiintoista. Paikalliset eturintamakuppilat ovat omalla, erilaisella tyylillään hyvinkin hurmaavia. Erilaisia tiloja, joihin välttämättä Suomessa ei ravintolaa saisi perustaa, on muokattu rakennuksen tyyliä kunnioittaen hipsteriluoliksi. Myös henkilökunta ilman ainuttakaan poikkeusta on ollut rentoa porukkaa. Löytyy backpackerhostelleja, skeittihallia ja laitonta punkklubia. Ja luonto on kaunista, ei siitä mihinkään pääse. On jokea, puistoa, vähän isompaa jokea, kukkulaa ja isompaa kukkulaa. Ja todella siisti kauppahalli. Hakalan pojalla meinaa vain aina olla tekemistä tuon oksennusrefleksin kanssa kauppahallien liha- ja kalaosastoilla. On lehmänkieltä ja maksaa ja päätä ja silmää ja kaikkea ihanaa.

Rähjänen futisstadion 

Kesäkuukausina Vilna puhjennee kukkaan ja silloin siitä todennäköisesti saa enemmälti irti kuin nyt.

Kun Vilnaan luvattiin niin sateista keliä tuleville päiville, me lähdettiin jo eteenpäin. Latviaan nääs.

Positiivisesti puolalainen

Puola on Saksan huonompi, köyhempi ja varsinkin roppakaupalla rumempi pikkuveli. Puolassa on Auschwitzin keskitysleiri, pari maailmanlaajuisesti tasokasta jalkapalloilijaa, yksi keskinkertainen ex-formulakuski ja yksi erittäin kovan luokan entinen mäkihyppääjä, jolla on erittäin puolalaisen näköiset viikset ja satavarmasti maailman aerodynaamisin nenä.

Puolassa ajetaan 80-luvun nelivaihteisella, ruosteläjä-Skodalla jäätävää ylinopeutta ja jalankulkijoita väistämättä. Puolassa on neuvostoaikaisia, betoninvärisiä, vasemmalla kädellä rakennettuja kerrostaloja, joissa asuu onnetonta ja köyhää kulkijaa. Puolassa juodaan votkaa ja lasolia ja syödään punajuurta ja kaalia. Kieli on täysin oma lukunsa; konsonanttien peräkkäin asettelua saksalaisella intonaatiolla ja loppuun vokaali. Prtskvrno. Tai jotain. Yleisin ammatti on taskuvaras ja oppi saadaan elämänkoulusta. Koska Puola on, Luojan kiitos, maailmankaikkeuden parhaan olutmaan yläkerran naapuri, sieltä saa parempaa olutta kuin Suomesta. Ainakin halvalla. Puolaa hallitsee presidentti. Tai kuningas. Vai Putin? No joku kuitenkin. Ja paavi Johannes Paavali II oli puolalainen ja kova jäbä.

No saatoin tietenkin ihan himppasen kärjistää, mutta edellämainittujen kaltaisia tietoja, luuloja ja stereotypioita itselläni ainakin oli Puolaa koskien. Ei Puola nyt vaan ole sellainen maa, joka olisi koskaan sytyttänyt tutkimaan sitä nimeä pidemmälle. Ei sieltä juuri mitään uutisoida paitsi ex-paavin hautajaisia ja siinähän ne tärkeimmät. Auschwitzin hommat toki suurpiirteittäin tiedetään ja isot menetykset, mutta sellaista se on ja siitä on aikaa ja kun ei nyt vaan ole inspiroinut ottaa selkoa.

Reissukohteena Puola oli hyvinkin pitkälti ennalta ajateltuna sellainen "käydään kattomassa ku halvalla pääsee"-tyyppinen juttu. Ei suuria tunteita tai odotuksia, todennäköisesti aika rähjäistä ja ryöttästä, mutta hyvä seura ja hyvät oluet joten hauskaa voi tulla.

Väärin, osittain. Tähän mennessä Puola on yllättänyt reissaajan ja hyvinkin positiivisessa mielessä. Täytyy nyt korostaa, että perstuntuma on muodostunut hurjalla kolmen, neljän päivän kokemuksella. Mitä tulee köyhyyteen, Suomessa ajetaan kyllä pihtaillen (itse kärkiesimerkkinä) 90-luvun rämäautoilla, mutta ainakaan Gdanskissa tai Varsovassa ei ole moisia rotiskoja osunut tielle kuin harvoin. Toki voi olla niinkin, että kun tuloerot ovat suuret niin köyhällä kansanosalla ei ole varaa pitää kulkupeliä ollenkaan. Talot ovat paikoittain toki ränsistyneitä ja juuri sellaisia, mitä etukäteen ajattelinkin, mutta on niitä upeita vanhoja rakennuksiakin vaan paljon. Oluet ovat olleet lähes poikkeuksetta todella hyviä - niin alet, pilsit kuin lageritkin. Samanlaista omintakeista ruokakulttuuria Puolassa ei ole kuin esimerkiksi eteläisessä Euroopassa. Käytännössä tämä on tarkoittanut valitettavan paljon pizzaa ja hamppareita, mitkä nekin toki ovat oikein hyviä näläntappajia. Ja paikallinen katusnacki zapiekanka oli namia.

Ekat paikalliset. Voittaa Karjalan! 

Yksi isoimmista ärsytystä aiheuttavista asioista Puolassa on ollut lontoonkielisen informaation puute. Kävelykilometrejä on sen takia tullut melkoisesti lisää, mikä kiireessä on tietysti ärsyttänyt mutta toisaalta mahdollistanut semmoisilla alueilla kuljeskelun minne ei mitään tarkoituksenmukaista asiaa olisi ollut. Ja yksi isoimmista positiivisen hämmästyksen aiheista on juontanut juurensa infon puutteesta; puolalaiset ovat näyttäneet avuliaan ja vilpittömän puolensa, kun pari pöljää skandinaavijeppeä ovat olleet vähän hukassa. Matkailun pieniä suuria iloja!

Puolalaiset vaikuttavat olevan ihan hulluja futisfanaatikkoja. Paikallismatsin jälkeen poliisiautojen määrä stadionin liepeillä ja joukkueiden bussien saattoväkenä on varmasti kymmenkertainen Päijät-hämeen poliisiautojen yhteislukumäärään verrattuna. Huhhuh. Siistiä että futiskulttuuria on täällä!  Miksei meillä vaan...

Jos nyt lyhyehkösti käydään reissun alkupäätä läpi, niin vaikeuksilta ei olla vältytty. Ensimmäinen tenkkapoo tuli Gdanskin majoituksen kanssa, mikä siis oltiin buukattu etukäteen kämpänetsimisressiä välttääksemme. Ja se se vasta ressasikin, voisi sanoa ettei ihan lähtenyt. Meidän hostellin piti meidän käsityksen mukaan sijaita keskustan tuntumassa, mutta tunnin pyörimisen ja kartan selailun jälkeen kysyimme Scandic-hotellin respamammalta apua vain todetaksemme, ettei tosiaan aiota mennä kahdeksan kilometriä keskustasta sijaitsevaan hostelliin majoittumaan. Eikä menty. Mentiin keskustassa sijaitsevaan 3city hostelliin, mikä osoittautui hyväksi valinnaksi vaikka paikka vilisi enemmän jaa vähemmän kännisiä, enemmän ja vähemmän rassaavia hollantilaisia.

Päätettiin, että jatketaan jo sunnuntaina kohti Varsovaa. Aluksi meinattiin ostaa junaliput, mutta ne osoittautuivat suhteessa niin paljon bussilippuja kalliimmiksi että päädyttiin bussivaihtoehtoon. Lippujen ostaminen oli vähän hankalaa mutta siitä selvittiin. Aikatauluttaminen meni sikäli vähän tiukille, että bussin lähtöaika oli asemalta kello 13:30. Halusimme kuitenkin kavuta vanhassa kaupungissa sijaitsevan kirkon torniin, ja sunnuntaina se aukesi vasta kello 13:00. Hakalan pojan etureidet ovat jo useamman vuoden olleet kuin sementtiä, mutta kirkontornijuoksun jälkeen niille olisi voinut antaa eläkepaperit ja kiittää palveluksista. Siihen loppuverryttelyksi jäätävällä kiireellä kilometrin pikakävelyetappi bussille ja kiitos, näkemiin. Varsovassa omin jaloin bussista nouseminen oli oma lukunsa sekin.

En ikimaailmassa olisi uskonut Varsovaa niin suureksi ja toisaalta niin moniulotteiseksi kaupungiksi. On pilvenpiirtäjää ja on ränsistyneitä punatiilikerrostaloja, on modernisti siistiä virastokorttelia ja toisaalta graffitien ja muun katutaiteen täyttämiä, Kallio-tyyppisiä alueita mukavine pikkupubeineen. On upporikasta ja ennen kaikkea rutiköyhää. Vastakohtia, kontrastia. Jokseenkin hämmentävää, että uutta rakennetaan mutta vanhaa ei korjata. Upouuden kerrostalon vieressä oleva vanhempi, täysin asumiskelvoton talo on jätetty lahoamaan. Maassa maan tavalla. En ikimaailmassa myöskään olisi uskonut, miten maa voi silmänkantamattomiin olla noin tasaista. Ja miten noin tasaisella voi tuulla niin kovalla kädellä jatkuvasti.

Varsovassa asusteltiin muutaman minuutin metromatkan päässä keskustasta. Päädyimme hankkimaan liput, joilla voi suhata julkisen liikenteen vehkeitä käyttäen niin paljon kuin sielu sietää. Metrolla ja ratikalla tulikin posoteltua pitkin poikin. Toisaalta kävelyä muutamaan päivään mahtui ihan järjettömän paljon sitäkin. Tiistai-iltana päästiin taas pikakävelemään. Oltiin koko iltapäivä kävely ensin Pragan alueella ja sitten toisella puolella jokea ja istuttu muutamassa aivan huikeassa kuppilassa. Puoliltaöin meni viimeinen metro kämpille ja lähdettiin tepastelemaan vanhan kaupungin läpi kohti metroa. Olimme puoli kahdentoista aikaan nousemassa juuri metroon, kun tajuttiin että Aleksin reppua ei ole enää mukana. Sitten tosiaan samaa reittiä takaisin koko ajan pikku jännitys seurana, että näinköhän se hipsterikuppila missä viimeisimpänä istuttiin, on enää auki. Onneksi oli ja jälleennäkemisen riemu oli rajaton.

Aiemmin samana iltana kävi se perinteinen, Aleksi oli muutaman askelen edellä metroon noustessa ja ovi ehti mennä kiinni nenäni edestä. Siinä sitten vilkuteltiin nenäliinan kanssa... Enemmän ehkä kyllä nauratti kuin itketti.

Käytiin nykytaiteen museossa elikkäs paikallisessa Kiasmassa. Se oli Ilmainen ja hyvä niin. Siellä käynti suorastaan pakotti miettimään, mikä on taidetta. Moni voisi sanoa, että valtaosa tuon museon ainakin tämän näyttelyn tarjonnasta oli ihan täyttä paskaa, mutta mene ja tiedä. Ainakin maailmassa on vielä meitä sairaita ja hyvä niin. 

Jatkon suhteen meillä oli kaksi vaihtoehtoa; joko lähdetään syvemmälle Puolaan ja käväistään Krakovassa, tai jatketaan reissureitin mukaisesti Liettuaan ja sen pääkaupunkiin Vilnaan. Päädyttiin jälkimmäiseen. Keskiviikkona eli eilen aamulla kello 06:05 hypättiin bussiin. Nyt herättiin siis jo Vilnasta, mistä enemmälti seuraavassa tekstissä. Kunhan ehtii vähän katsella ympärilleen. Vaikuttaa äärimmäisen hyvältä! Puolasta jäi pintaraapaisulla erittäin mukava kuva.

Tää vähän venähti. Pahoittelut siitä. Tiivistäminen ei ole koskaan ollut meikän leipälaji. TÄNX! Palataan astialle.

Hipsteriluola 

Huikeeta katutaidetta hei 

Ek nro. 1

Rakas päiväkirja,

Tätä reissua on odotettu kuin kuuta nousevaa. Siitäkin huolimatta, että oikeastaan koko matkan idea lähti hyvin spontaanisti. Aleksi soitti viime vuoden lopulla ja sanoi, että löysi halpoja lentoja Turusta Gdanskiin, Puolaan. "Ostanko?"

Ja ostihan se, sovittiin vain lähtöpäivä niin että Albulla on mahdollisuus ottaa koulusta vapaata - minullakin oli muutama kuukausi aikaa sumplia asiat työpaikalla niin, että saisin vapaata reissuun. Paluulentoja ei ostettu, eikä paluupäivä ole vieläkään täysin selvillä. Suunnitelmissa on kuitenkin mennä maitse Suomeen Liettuan, Latvian ja Viron kautta. Mitään tarkempaa ei vielä ole tiedossa, kassemmallaan syssymmällä...

Perjantaina iltapäivällä sanoin heihei vaimolle ja Onnibusneitsyydelle ja hyppäsin punamustaan linjuriin määränpäänä Turku. Aleksi teki samoin jo aiemmin aamulla. Ilta ehdittiin fiilistellä tulevaa reissua ilman koneeseenehtimispaniikkia, mikä oli ratkaisuna varsin toimiva.

Turkuahan kutsutaan Suomen rektaalinapiksi, mutta minun on noustava vastarintaan ja sanottava että Turku on ehkä Suomenmaan siistein yliopistokaupunki. Todella hienoja rakennuksia (ei tosin täällä Ylioppilaskylän opiskelijalähiössä), Aurajoki ja meri!  Etenkin nyt kun iso Arska mollottaa taivaalta, kauneus moninkertaistuu.

Sitä paitsi Turussa tuntuu aivan kuin olisi ulkomailla. Etäisyys Turkuun kaikkialta paitsi Raumalta on järkyttävä, ja paikalliset alkuasukkaat puhuvat kieltä jota tavallinen suomalainen ei ymmärrä. Varsin reissufiilistä kohottavia seikkoja! Sitä ei voi pilata edes TPS tai HK-areena (nätti halli mutta kyllä Elysee oli jokseenkin vähemmän luotaantyöntävä nimi kiekkopyhätölle).

Tällä hetkellä olemme Turun "lentokentällä". Lainausmerkit siksi ettei täällä ole lentokentän ykkösvaatimusta eli Starbucksia. Sen sijaan saniteettitilat olivat oikein nautinnolliset ja siistit. Muuten tämä meidän budjettimatkailu otti pikkaisen kolhuja lähtöselvityksessä. Meillä nimittäin oli tulostettuna lennonvarausvahvistus. Tiskillä kävi ilmi, että vahvistussähköpostissa oli pieni linkki Wizz Airin sivuille, josta olisi pitänyt tulostaa matkalippu erikseen. Koska me emme kyseistä operaatiota olleet suorittaneet, meidän oli maksettava 35€skoa lippua kohti, jotta tiskillä poninhäntäkimmo sai tekaistua 20 sekunnissa molemmille manuaalisesti. Veikkaisin, että pienlentoyhtiöt vetävät ihan hyvin lippuhintoihin katetta tällä. Meidän lippujen hinnat triplaantuivat tämän tärkeän seikan takia. KIIIITTOOOOOOOOOS!

Nyt kuitenkin koneen nokka uusia pettymyksiä. Arska paistaa ja reissufiilis katossa kommelluksista huolimatta huolimatta. Toivottavasti Wizz Airin henkilökunnalla on lääkitys kohdallaan.

Palataanpa Puolasta. Tähän pitäisi nyt lisätä jotain näkemiin tai muuta shaibaa puolaksi, mutten osaa. Sori. Pivo. Nie.

Ps. Täytyy sanoa, että nyt on nostalgiaa ilmassa. Meidän viimeisestä, yli vuorokauden yhteisestä reissusta, on aikaa nelisen vuotta. Virossa käytiin viime vuonna ja se päättyi sillä lailla että lopunviimein ajettiin Helsingistä Heinolaan ilman auton etuikkunaa. Jos mahdollista, tällä kertaa reissussa on kaksi vieläkin ryytyneempää, seikkailunjanoista jantteria. Sellainen kutina on, että tästä tulee jotain mikä ei heti unohdu.