Lämmöllä muistaen

Rakkaat kanssaeläjät, ihmisrotutoverit.

Taas on aika kääntää sitä tylsän kliseistä sivua. Sain nauttia täysin siemauksin toistaiseksi viimeisistä Afrikka-päivistäni. Ne sisälsivät valoa ja lämpöä, punaista nahkaa, suolavettä nenässä ja suussa, antibiootteja, snorklausta kauniilla koralliriutalla, aivan järkyttävän hyviä ruokia (pääasiassa mereneläviä, mustekalaa ennen kaikkea), mielenkiintoisia ja hauskoja kohtaamisia ihmisten kanssa, sekä Afrikkaa, Afrikkaa ja Afrikkaa. Nenällä, silmillä, korvilla, varsinkin iholla. Ja hiuksissa.

Ekat väläykset Stone Townista

Jos reissukiikareissanne on kompakti ranta-kaupunki-kulttuurilomamatkakohde, voin lämpimästi suositella siihen tarkoitukseen Zanzibaria (kirjoitan sen edelleen z:lla, koska Sansibar on jotenkin liian laimea kuvatakseen niin hienoa saarta). Kerron miksi. OBS! Vaikka Zanzibarilla tarkoitetaan useasta saaresta koostuvaa kokonaisuutta, tässä blogissa tarkoitan sillä lähinnä saariston pääsaarta Ungujaa. Ugh.

Ensinnäkin; kauneudesta. Zanzibar on kaunis, eloisa, melkoisen kirjava saari. Saarta kehystävät sokaisevan valkoiset hiekkarannat, joita huuhtoo Intian Valtameren lämpimät aallot. Saari sopii rantalomakohteena monenlaisellekin matkailijalle; Pohjois-Zanzibarilta löytyvät railakkaat full moon-partyt bileperseille, hieman etelämpää Pongwesta saa reippahasti luksusyksityisyyttä, ja saaren itäpuolella on tarjolla niin lungia backpacker lodgea, leijalautailukeskusta, kuin koko perheen viihtyisiä resortteja uima-altaineen ja hienoine fasiliteetteineen. Snorklaus- ja sukellusreissuja järjestetään ympäri saarta. Koralliriutoilla hissukseen uiskentelu lasit päässä on varma tapa paitsi saada selkänsä palamaan, myös rakastua värikkääseen vedenalaiseen maailmaan. Tähtitaivas etenkin täysikuun aikaan on vähäisestä valosta johtuen käsittämättömän kaunis, eikä auringonnousua katsomaan herännyt matkaajakaan todennäköisesti pety näkemästään. Vuoroveden voima yllättää joka kerta, laskuveden aikaan vesi pakenee käsittämättömän kauas horisonttiin. En muista moista nähneeni missään muualla. Minä salamarakastuin jälleen kerran nousu- ja laskuveden rytmikkääseen vaihteluun, kirkkaan turkoosiin meriveteen, valkoisella hiekalla mieletöntä vauhtia kipittäviin rapuihin, rantaviivassa huojuviin palmuihin, laskuveden paljastamiin leväviljelmiin, koralliriutoilla uiskenteleviin värikkäisiin kaloihin, kirkkaan punaisiin meritähtiin, pilvien takaa nousevaan aamuaurinkoon, paikallisten seesteiseen elämäntyyliin ja ystävällisyyteen, sekä tietenkin paikalliseen ruokaan.

Toiseksi; kulttuurista. Zanzibarilainen sukupuu koostuu juurista, jotka ylettyvät Afrikan lisäksi Arabian niemimaalle, Portugaliin, Intiaan ja Britanniaan. Britit jättivät jälkensä Zanzibarin historiaan maailman lyhyimmällä sodalla, joka kesti vajaat neljäkymmentä minuuttia, haavoittaen yhden brittisotilaan ja tappaen viisisataa paikallista asukkia. Arabian suunnalta saari on saanut perinnökseen upeaa arkkitehtuuria, valtauskontonsa islamin ja mukavan mausteisen säväyksen ruokakulinaristien makuhermoja hellimään. Stone Town, eli Zanzibar Townin vanhakaupunki on Unescon maailmanperintökohde ja äärimmäisen kaunis arabiarkkitehtuurinen alue pienine kujineen. Saaren historiaan liittyvät vahvasti myös sulttaanit ja merirosvot. Zanzibar on ollut tärkeä keskus niin mauste- kuin orjakaupankin suhteen; saarelta arvioidaan lähteneen maailmalle satoja tuhansia orjia. Enemmistö saaren asukkaista on tätä nykyä afrikkalaisia, mutta perintönä saarelle on jäänyt myös huomattavan suuri arabipopulaatio. Arabit ovat yleistettynä Zanzibarilla niitä, joiden kippoihin nallekarkit ovat ropisseet paremmin kuin afrikkalaisten. Vähintäänkin merkittävänä osasyynä tähän voidaan pitää brittiläistä siirtomaapolitiikkaa, joka suosi arabeja enemmän kuin afrikkalaisia ja antoi heille valtuudet hallinnollisiin tehtäviin. Saarelta löytyy myös muutaman vuosisadan takaisia, silloisten Omanin sulttaanien kylpylöitä, jotka ovat osoitus siitä että on sitä ennenkin osattu. Toisaalta, etenkin saaren keskiosista löytyy perinteisiä afrikkalaiskyliä, jotka voisivat yhtä hyvin olla Manner-Tansaniassa. Pieneen saareen mahtuu paljon nähtävää ja koettavaa, joskin kasvavalla turismilla - kuten aina - on varjopuolensakin.

Katukuvaa ja opposition viirejä

Zanzibar on suurten muutosten äärellä, murrosvaiheessa. Lokakuiset vaalit menivät päin peräloosteria - annettujen määrä oli suurempi kuin äänioikeutettujen. Kansan luotto hallitukseen on viime vuosina romahtanut muutenkin, ja vaalivilppi on oiva osoitus hallintoelinten korruptoituneisuudesta. Politiikka jakaa kansan kahtia; niihin, joiden elintaso on kohdillaan, jotka ovat tyytyväisiä, jotka kannattavat nykyistä hallitusta. Ja niihin, joiden etuja ainakaan omasta mielestään hallitus ei aja, ja jotka haluavat muutosta. Stone Townin kaduilla oli melko paljolti juuri uudistusta vaativan puolueen lippuja. Vaalipäivänä Stone Townissa oli ollut myös pieniä väkivaltaisuuksia. Myös turismi jakaa kansaa, hyvinkin paljon. Talous kasvaa kohisten, mutta mikä on sen todellinen hinta? Saaresta on pikkuhiljaa kasvamassa massaturismin keskus; paikallinen Las Palmas. Kasvavaa turismia voidaan katsoa useasta eri näkökulmasta. Zanzibar on loistava esimerkki tapauksesta, jossa matkaajan vastuulla on pohtia oman matkansa tarkoitusperiä, mutta myös sen vaikutusta matkustettavaan kohteeseen - olkoonkin niin, että vaikutus on olematon tai marginaalinen. Zanzibarin tapauksessa puhutaan usean kulttuurin, usean eri ideologian, monien eri prioriteettien ja toisaalta sukupolvien törmäyskurssista. Siitä, kun taistelukentällä on samanaikaisesti Allah ja Kuningas Mammona. Kun tuttu ja turvallinen saa vastaansa uuden ja kiehtovan, kun traditio painii bisneksen kanssa, ja kun pieni, tiivis, kotoisa sekä suuri, avoin ja arvaamaton ovat napit vastakkain. Vaurastuminen on, totta Mooses, hyvä asia. Se lisää kilpailukykyä, nostaa keskimääräistä elintasoa, mahdollisesti pönkittää turvallisuuden- ja onnellisuudentunteita. Ja siitä voivat ainakin yrittää hyötyä kaikki paikalliset niin halutessaan; hakea töihin hotellin ravintolaan, viedä turisteja snorklaamaan, toimia oppaana Stone Townissa, kaupustella turisteille koruja, tauluja tai pähkinöitä, grillata mustekalaa Forodhanin yöruokatorilla tai ajaa vaikkapa taksia. Periaatteen tasolla mahdollisuuksia työllistyä kasvavan turismin takia on paljonkin. Ollaan kuitenkin ison kynnyksen äärellä; kenen tarpeita vastaavaksi saarta halutaan rakentaa? Halutaanko tehdä työtä, joka palvelee turistia ja josta saa rahaa, mutta massiivisesti toteutettuna sen panoksena on elintavan muutos, kulttuurin muutos, ympäristön muutos, yhteisöllisen identiteetin muutos - muutos, joka on orientoitunut palvelemaan turistia eikä kantaväestöä. Massaturismin dilemma - taloudellinen kehitys vai kulttuurin, ympäristön, elintavan vaaliminen - on "väärin" mennessään pilannut monta mielenkiintoista ja kulttuuririkasta matkakohdetta. Ja vaikka kehityskaaren kulkua ei ole Zanzibarinkaan osalta vaikea arvata, sillä viime kädessä raha puhuu, tällä hetkellä sieltä voi saada huikeita kokemuksia ja kohtaamisia paikallisten ihmisten parissa. Ja majoittumalla paikallisella työvoimalla pyörivissä hostelleissa, hotelleissa, lodgeissa tai guesthouseissa, syömällä paikallisravintoloissa, käymällä paikalliskaupoissa hotellin kioskin sijaan, käyttämällä paikallisia kulkuvälineitä, miten tahansa tukemalla paikallista elämäntapaa jokaisella matkaajalla on mahdollisuus ainakin yrittää hidastaa paikallisen elämäntavan ja kulttuurin kuolemaa - tai muutosta, miten kukin haluaa asian ilmaista. No, se siitä paasauksesta, mutta isoja juttuja eniveis.

Auringonnousu

Viimeiset päivät saarella menivät kohtalaisen haipakkaa vauhtia ja kotiinpaluu alkoi olla mielessä jo turhankin usein. Lauantaiaamuna noustiin katsomaan auringonnousua. Viiden jälkeen ylös ja hiiviskellen lodgen porteista ulos, tien yli ja rannalle. Vaikka taivaanrannassa oli melko tuhtikin pilvirykelmä, auringonnousun näkeminen oli sen arvoista. Aurinko kehysti pilvet punaisin reunuksin ja loi säteensä joka välistä, mistä tilan löysi. Vesi oli korkeimmillaan, ja aallot hakkasivat portaisiin joilla istuimme pällistelemässä. Aivan mielettömän kaunista, eikä äänimaisemaa täyttänyt mikään häly tai ääni meren pauhua ja kameran sulkijaa lukuunottamatta. Hauska yksityiskohta aamuun liittyen; kun hiiviskelimme Demani Lodgen porteista ulos, vartijan kopissa soi herätyskello. Ketään ei näkynyt missään. Viivyimme rannalla melkein tunnin verran ja tullessamme takaisin, herätyskello soi edelleen, eikä edelleenkään ketään missään. Olisi tarvittu vartijan vartijaa.

Herkkuva herkkuva

Sunnuntaina, ennen Stone Towniin lähtöä suuntasimme snorklausretkelle Safari Bluelle. Suunnitelma oli selvä; olimme sopineet oppaan, Hadjin, kanssa saavamme privaattireissun. Olisimme opas poislukien kahdestaan, jolloin voisimme itse päättää milloin lähtisimme mereltä takaisin saarelle ja olisimme ennen pimeän tuloa Stone Townissa. No, senhän tiesi heti rannalle satamaan päästyämme, miten hommassa käy. Meidän lisäksi venekyytiä odotteli useita kymmeniä turisteja palaneine nenukkeineen ja Hakuna Matata-turistihattuineen. Purjeveneessä, jolla lähdimme matkaan, oli lopulta reilut kymmenen valkoihoista snorklaajaa. Porukka osoittautui mukavaksi, vaikka alkujärkytyksestä toipumiseen meni pienoinen tovi. Snorklaamisen ja upeiden merimaisemien lisäksi kohokohtia päivässä olivat ensinnäkin huikea meren antimista kasattu lounas koralliriutan lähellä olevalla saarella; mustekalaa, kalaa, ranskalaisia, riisiä ja mielettömän hyviä rapuja. Yksi parhaista safkoista koko reissun aikana. Toiseksi paluumatka rantaan mentiin perinteisesti purjehtimalla eikä moottorin avulla, kuten tulomatkalla. Purjeveneilyssä paikatulla purjeella varustetulla puuveneellä, kun aurinko paistaa ja Intian valtameren vaahtopäät hakkaa puisiin laitoihin kastellen matkustajat samalla, siinä vaan on jotain, joka sytyttää. Tykkäsin. Stone Towniin päästyämme saimme huoneen Pyramid Hotelista, jonka tiesin edulliseksi ja varsin toimivaksi vaihtoehdoksi, ja jonka omistaja oli leppoinen pappa, jonka kanssa oli hauska höpötellä matkustamisesta ja elämästä ylipäätään. Stone Townissa kävimme katselemassa paikallista Forodhani Night Food Gardenia, joka on hauska ja yhteisöllinen yöruokatori. Tarjolla kaikennäköistä pöperöä, mitä grillistä vaan voi toivoa - ennen kaikkea meren eläviä. Toiseksi viimeinen loppuilta meni katsellessa Norwich-Arsenal-peliä hotellin omistajan kanssa ja jutellen elämästä. Ja rahaahan emme saaneet mistään, kun kaupungin automaatit olivat pois käytöstä. Piti toivoa, josko sitä maanantaina jostain saisi. Muuten oltaisiin vaihteeksi melko heikoilla hangilla.

Ja onneksi sitä rahaa maanantaiaamuna saatiin, kun Barclaysin automaatti oli käyty korjaamassa. Maanantain oli tarkoitus olla rento, viimeinen päivä; istuskella terassilla, juoda inkiväärilimpparia, katsella ihmisten elämää, imeä valoa ja lämpöä ja yrittää mahdollisimman paljon olla ajattelematta lähestyvää arkeenpaluuta. No, koko maanantai aamusta lähtien oli tietenkin melkoista juoksemista tuliaismausteiden, postikorttien, pankkiautomaattien, auringonlaskujen perässä ja palveluitaan tyrkyttäviä, pilvessä olevia kaupustelijoita ja pilipalioppaita karkuun. Illalla istuskeltiin katsomassa auringonlaskua Mercury's:issa lyöden reissua pakettiin. Katsottiin, kun terassin vieressä rannalla paikalliset pelailivat jalkapalloa auringon laskiessa. Melkoinen idylli. Mieleeni tuli flashback viime reissulta, kun istuin täsmälleen samalla paikalla, ja sain rannalta futispallon naamaani kesken ruokailun. Tällä kertaa en saanut. Mukavassa ravintolassa istumiseen ja reissun muistelemiseen ja makustelemiseen oli hyvä päättää viimeinen ilta ennen pakkaamisia. Ehdittiinpä hetki torkahtaakin ennen klo 03.00 soivaa herätyskelloa.

Mikä reissun päällä olemisessa on aina yksi kohokohdista, on erilaisten ihmisten, vanhojen ja uusien tuttujen, kohtaaminen. Jotkut niistä vain piirtyvät verkkokalvoille niin, että ne muistaa pitkään. Kigalin taksikuski Samuel, joka oli mahtavan pyyteettömällä ja rehellisellä tavalla uskonmies, jonka iloiset silmät loistivat uskoa, toivoa ja rakkautta. Lake Bunyonyilla uutta, paikallisin voimin rakennettavaa hostellia värkkäävä Wilson, entinen rehtori, joka näytti hämmästyttävän paljon gorillalta ja hoki vinot hampaat virneessä jatkuvalla syötöllä "yes, please". Samaisella järvellä majaileva hra Livingstone, joka ontui jalkaansa ja tahtoi saada meistä yhteiskuvat sekä jakaa sähköpostiosoitteensa. Vanha ystäväni Msafiri, joka uhrasi huomattavan paljon aikaansa auttaakseen meitä helpottamaan arkiasioiden järjestämisiä, ja jonka hyvästeleminen oli jälleen kerran melko haikeaa. Suomalaiset tytöt, joiden kanssa sai viettää rutiineista poikkeavan illan ja jakaa kokemuksia reissun päältä ja AIT-järjestöstä. Demani Lodgen rastapäätarjoilija, jolla oli mieletön huumorintaju, syväluotaavat puheet ihmisyydestä, joka lemahti pilveltä ja oli kuin luotu siihen, mitä työkseen teki. Moshilainen taksikuski Salmin, joka nojaili taksiinsa bussiaseman kupeessa tismalleen samassa paikassa, kuin aina ennenkin. Somalitaustainen, mutta Kanadassa, Ranskassa ja Itävallassa elänyt Osman, joka puhui Simo Häyhästä ja Urho Kekkosesta, fanitti Varg Vikernesiä, pukeutui mustaan viittaan, tykkäsi pelata CS:ää, oli tullut pyörittämään isänsä resorttia Pajeeseen ja oli mielettömän mukava, joskin hieman pelottava, laiha ja pitkä mies. Paluulentokoneessa suomalainen valokuvaaja, joka oli palaamassa 15. Kenian reissultaan, oli työskennellyt luterilaisen kirkon leivissä Zairessa 1990-luvun alkupuolella, asunut Arushassa ja oli yhtälailla rakastunut Afrikan eksoottisuuteen, yhteisöllisyyteen ja rennompaan elämäntapaan. Mikael Persbrandt, yksi lempinäyttelijöistäni, jolla on jäätävän rumia tatuointeja ja johon törmättiin sattumalta Stone Townissa, kun hänen vaimonsa kysyi, olemmeko me suomalaisia. Ja tottakai, Msamarian katulasten keskuksessa edelleen asuva Gilbert, joka käveli reippaasti hymy korvissa halaamaan, joka näytti vuosien jälkeen aivan samalta kirkkaine silmineen ja virne naamallaan, kävi jo seitsemättä luokkaa, puhui hyvää englantia, oli häikäisevän taitava jalkapallossa, ja jota en unohda koskaan.

Kuten ennen tämän Afrikan reissun starttia totesin, olen kipuillut reissukohteen tiimoilta; Afrikkaa, vai jotain muuta. Ja voin luvata, että nyt, kun istun omalla pöytäkoneellani kotona, kun seinään nojaavasta hääkuvasta heijastuu harmaa taivas ja lehdettömät puut, homma tulevaisuudessa ei varsinaisesti helpotu. Jokin siinä vaan vetää, ei voi minkään.

Sisäinen aurinkokeräimeni imi itseensä kuukauden aikana kaiken lämmön ja valon, minkä vain kerättyä sai. Muistot on tallennettuina mielen sopukoihin ja rintaan, osan olen kirjoittanut paperille. Ensimmäinen auringonnousu maanantaina 1.11., kun aurinko nousi Victoria-järven ylle usvan takaa valaisten töihinsä kiirehtivät ihmiset, kun daladalassa soi afrikkalainen reggae ja kun seikkailu oli alkamassa massiivisen kaaoksen ja härdellin keskeltä. Suuret baobabit, upeat norsulaumat, Lake Bunyonyilla vietetyn ensimmäisen illan kirkas tähtitaivas, Zanzibarilla nähty kaunis auringonnousu, itsepaahdetun ja valmistetun kahvin tuoksu Urun kylässä, tuttujen katujen tallaaminen kauniissa Moshissa, upeat mäkiset maisemat Ruandassa, pysäyttävät kansanmurhan muistomerkit Kigalissa, Pajen valkoisella hiekalla kipittävät valkoiset ravut, vuorovesi, valkoiset purjeet turkoosin veden yllä. Viimeisen aamun upea auringonnousu lentokoneesta Zanzibarilla, jonka jälkeen reissun kruununa Afrikan korkein vuori lumihuippuineen ylhtäältä käsin nähtynä. Ilo, valo, lämpö.

Kili

Vaimot olivat vastassa Helsinki-Vantaan kentällä. Sandaalit ja shortsit olivat ehkä hieman alipukeutumista joulukuiseen Suomeen, mutta niillä mentiin. Lentosukat otin varmuuden vuoksi pois sandaaleista, ihan kaikkea ei sentään suvaita. Kovasti kasvaneen, juuri heränneen koiranpennun ilovingut, kun pääsin eteisestä sisään. Ei se kokonaisuus huonolta tunnu täälläkään, vaikka olisihan sitä hetken vielä pärjännyt lämmössäkin.

Akut on hetkeksi täytetty, aurinkokenno ladattu tappiinsa, mikä helpottaa arkisemman matkan tekoa pitkän ja pimeän kaamoksen yli täällä Pohjolassa. Olkoonkin niin, että se tapahtuu lainatulla valolla.