Meriterapiasta kotiinpaluuseen

Bussimme oli Patheinin kaupungissa ennen puolta päivää. Elettiin sunnuntaita. Jo ensimmäiset vilkaisut kaupunkiin osoittivat, että turismi olisi huomattavasti vähäisempää kuin yhdessäkään aiemmassa kaupungissa, jossa olimme käyneet Myanmarin reissun aikana. Neljän tunnin bussimatkaan oli mahtunut mukavia maalaismaisemia, paljon pieniä kyliä, joenylityksiä ja varmaan miljoonia tööttäyksiä. Töötillä tarkoitetaan Myanmarissa ilmeisesti montaa asiaa: "pidän sinusta", "en pidä sinusta", "autosi on ruma", "minun autoni on parempi", "huomenta", "öitä", "vaimoni on raskaana", "onneksi olkoon", "oletko muuten käynyt siinä uudessa ravintolassa, lähellä Aung San stadiumia? On nimittäin hyvä siansisälmyssoppa!", "en ole käynyt mutta kiitti vinkistä", "tööttäily on kivaa", "tööttäily on tyhmää", "tööttään - siis olen" - ja niin edelleen. Missään ei käytetä niin paljon tööttiä kuin täällä. Sen on siis pakko tarkoittaa kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Pakko!

Patheinissa ei itsessään ollut mitään erikoista nähtävää, joskin koimme itsemme ajoittain nähtävyydeksi ja olomme tukalaksi ja ulkopuoliseksi. Ihmiset olivat ajoittain kuin eivät olisi turistia nähneetkään. Tunnelma oli varautunut ja ajoittain tuntui, kuin meidän kävellessämme ohi kaikki muu tekeminen olisi lakannut. Ei varsinaisesti aivan mukavuusalueella palloilua, mutta minkäs teet. Tripadvisorissa suositeltu paikallinen beer station eli juottola Top star tarjosi yhdet koko reissun parhaista pöperöistä. Kalmaricurrya, jossa mukavasti chilin tuomaa potkua ja jälleen korianteria. Riisiä niin iso satsi ettei ollut toivoakaan, että jaksaisi syödä kaikkea.

Illalla kävimme paikallisilla iltamarkkinoilla, missä turistihämmentyneisyys oli tipotiessään ja olo peräti varsin kotoisa. Koska lounas oli ollut tolkuttoman tuhti, päätimme hakea paikallisesta ostarikahvilasta take away-tyyliin muutaman leivän ja suolaisen leivoksen sekä limemehua, ja suksia kämpille katsomaan pari jaksoa parasta suomalaista viihdeohjelmaa Kimmoa, ja morottamaan Nukku-Mattia.

Mukavuudenhaluisina emme jaksaneet vääntäytyä bussiasemalle ja ahtautua tiiviisti pakattuun linja-autoon, vaan matkustimme viisikymmentäkaksi kilometriä pitkän matkan Patheinista Ngwesaungin kylään arrogantisti taksilla. Aika pöyristyttävää. Tämän ansiosta pääsimme aloittamaan reissumme kolme päivää kestävän rentoilu- ja rannallamakoiluosuuden jo maanantaiaamupäivällä kymmenen jälkeen. Pääsimme kirjautumaan sisään Soe KoKo Beachhouseen jo aamulla kello kahden sijaan. Vastaanotto oli muutenkin todella lämmin, ja yleismiehenä respa-rafla-baarikompleksissa pyörivä, paikalliseen tasoon huomattavan hyvinvoivan näköinen kaveri vaikutti todella rempseältä jampalta. Painuimme rannalle.

Käytännössä kaikki kolme rentoilupäiväämme sujuivat karrikoidusti samalla kaavalla: aamulla herätys  kahdeksan nurkilla, minkä jälkeen aamiainen majoituspaikan ravintolassa. Välimaininnan ansaitsee aamiainen itsessään; myanmarilainen kalanuudelikeitto mohinga oli aivan taivaallista! Aamiaiselta lähdimme kärventämään valkoisina hohtavia ruhojamme Ngwesaungin hiekkarannalle. Olin lukenut rannan olevan keskinkertainen ja menettelevä, joten paratiisimainen, hiljainen ranta iski melkoisen posiyllärin päin punavalkoläikkäistä naamaani. Ylipäätänsä: Meri! En pääse koskaan yli siitä, kuinka paljon merestä pidän. Intian valtameren aaltojen jälleennäkeminen, -kuuleminen, -haistaminen ja -tunteminen oli kertakaikkisen riemastuttava kokemus. Rantaviivaa Ngwesaungin kylällä on muistaakseni kaksitoista kilometriä, ja resorttien kohtalaisesta määrästä huolimatta on helppoa löytää oma, sadan - helposti useammankin - metrin rantakaistale maattavaksi. En voinut lakata kyseistä asiaa ihmettelemästä, sillä pitkin rantaa oli suuri määrä hienoja resortteja, ja meneillään oli turistikausi - jos ei nyt aivan piikissään, niin kuitenkin kohtalaisen korkealla turistimittarilla.

Mohingaa 

Merivesi oli virkistävän viileää, melkein koko ajan kuuman auringon aiheuttamaa kuumotusta lievensi sopiva tuulenvire. Hiekka oli hienoa, eikä kiviä, koralleja tai mitään muutakaan väisteltävää tarvinnut ottaa huomioon, koska sellaista ei rannalla ollut laisinkaan. Kolme päivää sai helposti kulutettua niin, että levitti aamulla pyyhkeen jonnekin päin rantaa, makoili pari tuntia kirjaa lukien, kävi välillä uimassa, välillä varjossa pakoilemassa auringonpistosta, jotta jaksoi taas maata ja hikoilla aurinkorasvat pois iholta. Ja taas sama rumba, aina auringonlaskuun asti. Yangonin sykkeen ja melskeen jälkeen oli fantastista vain olla, lukea (satuin löytämään majapaikastamme pari suomalaista kirjaa luettavaksi; mukaani ottama Tuomas Kyrön Liitto paljasti ensimmäisten sivujen jälkeen, että olinkin jo lukenut sen) ja nauttia; nauttia auringon lämmöstä, tuulen viileydestä, rauhasta ja äänimaisemista; satunnaisia mopoja ja mönkijöitä lukuunottamatta ääntä ei pitänyt kuin meri. Laineiden liplatusta ja aaltojen iskuja. Välillä  nostaa päätään todetakseen, että seuranamme ei ollut ketään auringon, hiekalla kipittävien rapujen, tuulessa heiluvien palmujen ja suuren meren lisäksi. Lempitermilläni; meriterapiaa.

Kun auringonlasku läheni, oli mukava seurata kyläläisten kasaantumista rannalle; kuka pelaamaan jalkapalloa, kuka myymään virvokkeita, samalla kun parikymmentä miestä nosti päivän kalasaalista verkoista. Auringon laskettua pikkuhiljaa suihkun kautta syömään - pääasiassa mereneläviä, niitä herkkuja kun ei liikaa Suomesta saa.

Ngwesaung on kaltaiselleni passiiviselle rantareissaajalle unelmakohde. Vaikka paikan päällä on mahdollista sukeltaa, tehdä snorklausretkiä, purjehtia, pelata splättistä, mennä vesijetin perässä vedettävällä banaanilla tai harrastaa muita aktiviteetteja, ne eivät näy rannalla maatessa mitenkään. Monesta lähteestä olin etukäteen jo lukenutkin, että ranta on otollinen sellaisille, jotka eivät tarvitse säännöllisiä adrenaliinipistoksia otettavakseen. Meikäläiselle riitti mainiosti uimashortsit, kirja ja chinlone-pallo. Mikäli tarvitsee enemmän aktiviteetteja, hienompia ravintoloita ja korkeampia hintoja tai haluaa päästä bilepersettä keikuttelemaan, Ngapali beach parisataa kilometriä pohjoisempana lienee parempi vaihtoehto. Ngwesaungin kylässä asustelee vain muutama tuhat ihmistä, ja kylänraitti kattaa yhden, ehkä kilometrin mittaisen pääkadun ravintoloineen ja kauppoineen. Ei todellakaan suurta ja mahtavaa, vaan pientä, autenttista ja rauhallista.

Ngwesaungista ennustetaan kasvavan kohtalaisen suuri ja suosittu rantakohde, vaikka Thaimaan suosituimpien vastaavien tasolle se tuskin koskaan tulee yltämään. Joka tapauksessa kehityssuunta on helposti havaittavissa, kun kymmenen kilometrin alueelle ollaan tälläkin hetkellä rakentamassa vähintään kymmentä, silminnähden suurta rantahotellia tai resorttia. Myös tietä Yangonista rannikolle parannetaan koko ajan, joskin käsivoimin tehtävä tienpohjanrakennus näytti matkaajan silmään hitaalta, muttei varmalta. Tällä hetkellä kuitenkin kaikille rauhaa ja äärimmäisen ystävällisiä ihmisiä rakastaville reissuimmeisille Ngwesaungin rantakylää voi todellakin suositella. Samoilla lämpösillä on syytä suositella myös Soe KoKo Beachhousea majoituspaikkana. Bungalowimme oli varmasti hintaansa nähden parasta mitä kylän majoituksesta voi saada - omalla terangilla, omalla kylppärillä. Ei hytyköitä, torakoita, rottia tai muita inhotuksia. Tuuletin toimi pääasiassa aina kun pitikin, ja oli ehdottomasti riittävä viilennysväline. Koska asumus oli tien vieressä, ääntä oli - myös öisin, mutta korvatulpat pelastivat hyvin siltäkin.  Beachhousen ravintolassa oli ystävällinen, rento meininki, mieletön henkilökunta ja todella hyvät ruoat. Henkilökunta välitti asiakkaidensa hyvinvoinnista ja tuntui ottavan asiakkaiden toiveet ja mielipiteet, myös kritiikin kohteet, hyvin huomioon, tehden muutoksia esimerkiksi huonevalintaan tarpeen mukaan. Lyhyt matka kylille, kolmesataa metriä rantaan, joten sijainniltaankin mucho bueno!

Kolmen kokonaisen rantapäivän ja kymmenien tuntien auringossa käristelyn, auringossa palamisen, pallon potkimisen, satojen sivujen lukemisen, sekä mahtavan, kaikkia aisteja hellivän merimaiseman tuijottelun jälkeen oli kuitenkin valmistauduttava. Kotimatkaan, nimittäin. Se alkoi eilen torstaina, seitsemän tuntia kestäneellä bussimatkalla Yangoniin. Torstai-iltana emme illallistamisen lisäksi muuta tehneetkään, ja tänään perjantaina oli käytävä ostelemassa paikallisia herkkuja kotiinviemisiksi. Check out-aika hotellista oli yhdeltä päivällä, ja siitä suuntasimme vielä syömään matkalla lentokentälle. Italialainen kolmen ruokalajin lounassetti antaumuksella naamariin, viimeisetkin auringonvalon ja -lämmönrippeet sielulle ja ruumiille, ja Yangonin kansainväliselle lentokentälle, josta tätä kirjoitan lähtöportti yhdentoista odotusaulassa. Tästä lento Bangkokiin, jossa yö lentokenttähotellissa ja aamulla Finnairin kotimaisilla siivillä kohti vilpoista härmälää.

Kolmen viikon tiiviillä matkustustahdilla ei oikein tahdo ehtiä pysähtyä, ajatella ja arvostaa kaikkea sitä, minkä näkemisestä ja kokemisesta saa nauttia joka päivä. Sen takia rakastan loman loppupuolella olevia rantapäiviä, kun oikeasti ehtii kelata parin viikon pätkää päässään ja realisoida näkemäänsä. Myanmarista tahtoisin muistaa paljonkin, mutta varsinkin tiettyjä spesiaaleja asioita. Ihmisten pyyteetön ystävällisyys ja palvelualttius, joihin valitettavasti aluksi vastasin aiempien kokemusten perusteella kusetuspelkoisena ylimielisyydellä ja töykeydellä. Auttaminen tuntuu olevan paikallisessa kulttuurissa itseisarvoista, ystävällisyyttä ystävällisyyden eikä rahan vuoksi. Mandalayn pelottavan pyörimisen muuten tyhjässä maailmanpyörässä. Ensimmäiset tunnit jokilaivan kannella, aurinkoa ja joenrantamaisemia tuijotellen. Ensimmäiset kävelyt huimassa Baganissa, vanhojen temppelien keskellä. Se hetki, kun vuorten takaa nousevan auringon ensisäteet osuivat usvaiseen maahan ja kymmeniin ympärillä oleviin temppeleihin. Viinitila Inle-järveä ympäröivällä kukkulalla. Huikeat kelluvat puutarhat sekä veden yläpuolelle rakennetut talot ja kokonaiset kylät samaisella järvellä. Yhdellä jalalla tasapainottelevat kalastajat. Kirkas tähtitaivas hiljaisen ja tyhjän temppelin katolta. Yangonin puistot, ja huikeat ruoat 999 Shan Noodle Shopissa. Äärettömän sympaattinen nukketeatteriseppä Nyaungshwessa, ja koukuttavat maapähkinäkarkit joita tarjottiin ennen esitystä taiteilijan itsensä toimesta. Myanmarin tofu. Visiitti Burbritin uunituoreella panimolla, ja olutmaisterin intohimoinen, uskoa huokuva asenne työhönsä. Miesten pukeutumisen neronleimaus; miehet pukeutuvat hamekankaaseen, joka peittää pitkälti nilkkoihin asti jalat, mutta joiden alla ei lainkaan tarvitse pitää kalsonkeja tahi boksereita, vaan lajin lisääntymisen kannalta olennaiset vermehet saavat heilua tuulettuneessa tilassa vapaasti kuin taivaan lintuset. Kaikki kulinaristiset elämykset, runsaalla chili- ja korianteritarjonnalla höystettynä. Meri; suolan tuoksu, aurinko, lämpö, rauha, aaltojen tasainen hakkaamisen ääni rantaa vasten. Chinlonea pelaavat jannut kadunkulmissa, Htilominlon temppelin pihassa ja meren rannalla. Ja päällimmäisimpänä ja tällä hetkellä kirkkaimpana; Soe KoKon nuorehkon, ylipainoisen yleismiesjantusen huolehtiva asenne, kirkkaat silmät ja vilpitön, kimeänpuoleinen nauru. Niistä se on tehty, minun Myanmarini! Josko näillä valo- ja lämpöakuilla jaksaisi hetken kohti pitenevää päivää ja kukoistavaa kevättä Pohjolassa.

Myanmarin ensimmäinen pienpanimo ja muuta höpinää ex-pääkaupungista Yangonista

Yangon, brittikolonian aikaisesti Rangoon. Myanmarin, tai silloisen Burman, entinen pääkaupunki. Kaiken tapahtuman keskus, bisneksen ja politiikan kehto. Burman vapauttajan, kenraali Aung Sanin kotikaupunki, ihmisoikeusaktivisti Aung San Suu Kyin (edellisen tytär) kotiarestikaupunki. Puistojen, monumenttien, brittikolonian aikaisten talojen, sekä Ayerwaddy-joen suistojen kaupunki. Ennen kaikkea, miljoonien myanmarilaisten koti, maan tärkein paikka; Yangon.

Yangonista sai ensimmäisen illan käyskentelymme johdosta, jos ei nyt luontaantyöntävän, niin ei varsinaisesti puoleensavetävänkään, ensivaikutelman. Keskustan ytimen kadut olivat ahtaita, roskaisia ja täynnä ihmisiä. Ihmisiä, jotka selvästi olivat suurkaupungin menon ja melskeen turruttamia. Ei samanlaisia hymyjä, tervehdyksiä tai katseita kuin kokemamme mukaan muualla Myanmarissa. Suurkaupungin sykkeeseen laskeutuminen otti oman aikansa, ja ensimmäinen ilta meni vain palloillessa Yangonin ytimen ahtaudessa. Joenvarsi ei osoittautunut kävelypaikkana mitenkään yltiöromanttiseksi, vaan lähinnä kaiken  kaduilta valuvan paskan kerääjäkaivoksi. Sen sijaan Sule Pagoda ja sen vieressä oleva puisto, joka oli aivan hotellimme naapurustossa, oli ilta-aikaan sangen viehättävä paikka seurata auringonlaskua ja ihmisten elämää. Kuhertelevia nuoria pareja riitti, kuin myös chinlonea potkivia jannuja. Puistossa tapasimme myös mukavan australialaisukkelin, historianopettajan, nykyisen kirjastonhoitajan, jonka kanssa keskustelimme hetken niitä näitä. Vaihtelun vuoksi iltapurtavaa haettiin italialaisesta ravintolasta.

Seuraava päivä alkoi jo aamusta hyvin; hotellin aamiaisbuffetti oli suorastaan ylellinen. Kun aiemmissa majoituksissa aamupala koostui lähinnä parista paahtoleivästä ja hedelmästä, nyt oli tarjolla paistettua riisivihannessettiä, nuudeleita, ranskalaisia, mysliä, kananmunia (keitetty harmaaksi tosin), kakkuja ja useamman kahvin valikoima. Vaikken aamupalafani normaalisti olekaan, niin kyllähän hyvä ruoka lämmittää sydäntä. Näin on.

Kuvut pullollaan paratiisin herkkuja lähdimme kiertämään Yangonia, systemaattisemmin kuin edellisenä iltana. Kävelimme ensin paikalliselle Bogyoke Aung San marketille, jossa pyörimme pari tuntia ahtaiden käytävien välissä puikkelehtien. Ostin tulevia rantapäiviä varten oman chinlonepallon, jos makaaminen alkaa käydä kunnon päälle. Ennen matkan jatkumista käytiin imaisemassa superhyvät banaani- ja mansikkalassit huiviin. Sokerit koholle ja menoksi!

Markkinavilinästä kävelimme jokusen kilometrin People's Parkiin, jossa, ollakseen kuitenkin aamupäivä, oli nimensä mukaisesti kansaa koolla. Nuoret parit kaulailivat puiden alla ja penkeillä ja puutarhakatoksissa ja joka paikassa. Me istuimme puiston penkille syömään pahoja sipsejä. Vaikutelma Yangonin kaupungista parani hetki hetkeltä, eikä vähiten juuri näiden puistojen vuoksi. Vaikutti siltä, että ennen kaikkea nykyinen nuorten sukupolvi nauttii vapaudestaan juuri puistoissa. Tuli itsellekin vallan hyvä mieli, kun ympärillä pyöri paljon ihmisiä vailla sen kummempaa huolta mistään.

Istuskeltuamme pakarat puuduksiin, oli aika ottaa pieni kävely- ja porrastreeni ja kiivetä valtavaa käytävää pitkin Shwedagon Pagodalle, joka on todennäköisesti koko kaakkoisen Aasian yksi vaikuttavimmista uskonnollisista pytingeistä. Ei oltu nimittäin keltakullassa ja marmorissa pihistelty. Jo pelkästään pytingin aivan ylintä hiippaa on koristeltu yli viidellä tuhannella timantilla ja kahdella tuhannella rubiinilla. Köyhät kyykkyyn siis! Kyllä kelpaa parin valtavan kokoisen Buddhan maata loosseissaaan, kun ympärillä on vain yltäkylläisyyttä ja rikkauksia. Yli kolmenkymmenen asteen helteessä, auringon heijastaessa kaikesta kullasta ja marmorista naamavärkkiin, alkoi kuitenkin parinkymmenen minuutin pyörimisen jälkeen tuntua siltä, että sielun ja hengen ravinnon tasapainoksi olisi ruumiillekin annettava jotain. Kävellä köpöttelimme vajaan kilometrin päähän kultatötsästä, Kandawgyi-järven rannalla sijaitsevaan ravintolaan. Istuimme tyyriissä ja tyylikkäässä raflaamossa reilun tunnin pizzaa ja salaattia puputtaen ja temppelikierroksesta uupuneita jalkoja lepuuttaen.

Olimme ajatelleet ottaa ravintolalta taksin keskustaan, mutta koska ehdimme aikamme istua ja raihnaisia rankojamme lepuuttaa, päätimme sittenkin kävellä. Kävelimme ohi Aung San-stadiumin ja Yangonin juna-aseman takaisin keskustan markkina-alueelle, josta hetken päästä hotellille. Hetken lepi huoneessa ja illalliselle pieneen intialaiseen paikallissyöttölään. Ja yön mittaiselle ruokalevolle.

Seuraava päivä, lauantai, viimeinen kokonainen Myanmarin kaupallisessa pääkaupungissa, meni vähemmän suunnitelmallisesti. Koska keli oli kuuma, ajattelimme mennä hetkeksi uima-altaalle paistattelemaan ja löhöämään. Olimme lukeneet, että Sedona-hotellin altaalle pääsee pienestä maksusta, vaikkei hotellissa asukaan. Otimme taksin hotellilta noin puoleen matkaan. Kävimme pyörähtämässä modernissa ostoskeskuksessa ja lähdimme kävelemään uima-allaskohteeseen. Matkalla kävimme Aung San Suu Kyin kuuluisan arestitalon portilla. Sisään ei ymmärrettävistä syistä ollut asiaa ja vartiointi oli kohdillaan. Vaikka The Ladylla on valtavasti tukea kansalaisilta, on poliittinen kuvio silti vielä arka. Tällä hetkellä kuitenkin vielä eletään aikaa, jossa Myanmarilla on ensimmäistä kertaa siviili-, eikä sotilashallitus. The Lady, Aung San Suu Kyi, on militanttimielisten ykkösinhokki, jos sellaista haetaan. Vartioinnin talolla siis myös täytyy olla kunnossa. Portin ylälaitaa koristi kenraali Aung Sanin kuva.

Hakalan poika ja kenraali, kaks aika kovaa 

Portilla oli bussilastillinen aasialaisturisteja, napsien itsestään ja talon portista kuvia. Jatkoimme matkaa. Jumalattoman kokoiselle Sedona-hotellille päästyämme, sisällä maratonin verran poukkoiltuamme päädyimme vihdoin respaan kuullaksemme, ettei hotellissa asumattomille uiminen ole mahdollista. Mutta hei, lähistöllä on toinen hotelli, jonka altaalle saa mennä uimaan; vain kaksikummentäviisi Yhdysvaltain dollaria per lätty!  Öööööö annapas hetki kun mietin; NO THANK YOU. Teimme kompromissin, ja uima-altaan sijaan menimme vilvoittelemaan vieressä olevaan, isoon ostoskeskukseen. Ilmastointi pauhasi ja joulukoristeet loivat tunnelmaa. Viivyimme keskuksessa reilun tunnin, syöden länkkäripöperöt nassukkaan, ostellen parit vaaterievut ja vieläpä jälkkäripirtelöt.

Pikkuköntsähotelli,  ihan pas 

Ostaripööpöilyn jälkeen oli aika eeppisen meiningin. Käsityöläisoluista innostuneena googlasin ennen reissuamme,  josko Myanmarissa olisi jonkinmoista craft beer-sceneä tarjolla. Aika hiljaista oli, mutta reissun aikana kokeilin uudestaan, ja löysin Yangonista vasta joulukuussa aloitetun panimon. Paikan nimi on Burbrit brewery. Osoitetta oli hieman hankala löytää, mutta lopulta löysin sen lafkan Facebook-sivuilta. Paikan sijainti olisi kaupungin koillislaidalla, lähellä paikallista golfkenttää. Otimme taksin ostarilta kohti pelipaikkoja. Paikan etsimiseen meni tovi, kun kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan paikasta. Burbrit-graffitit kuitenkin paljastivat sivukujalla olevan teollisuusrakennuksen panimoksi.

Vastaanotto oli oikein hyvä, ja oluenpanolaitteistoa ja -prosessia esiteltiin mahdottomalla innolla ja katseissa suurta epäuskoa siitä, että joku valkonaamaturisti on tullut tänne omatoimisesti ja raijannut vielä emännänkin mukaan. Hakalan poika oli yhtälailla innoissaan kuin aikanaan Heurekan potkututkassa. Mieletöntä. Panimoravintolan puoli oli selkeästi kesken, eikä vielä avatun näköinen. Pihalla oli joenrantamaisemalla varustettu terassialue - ei tosin vielä kalustettu. Panimoukkeli sanoi alueen kattavan periaatteessa tilan parillesadalle syöjälle ja juojalle. Ravintolan sisäpuoli oli koristeltu graffitein, joissa oli kuvitusta muunmuassa oluenpanoprosessiin liittyen. Sisustus oli tyylikästä rustiikkia.  Saimme kuulla olevamme kunnialliset ensimmäiset kutsumattomat vieraat paikalla. Vou! Tämän kunnia-asian vuoksi sain maistella panimon herkkuja yhdessä panimomaisterin kanssa. Myanmarin ensimmäisen pienpanimon itseasiassa ensimmäinen oluterä maistui yllättävän hyvältä. Etenkin pilsneri ja Burman Pale Ale, mikä on väännös Indian Pale Alesta, olivat oikein hyviä. Vehnäolutkin huomattavasti parempaa kuin mielestäni yleensä. Itse pääjehu kertoi, että on perustanut panimon yhdessä brittiläisen ystävänsä kanssa. Oluenpano-opin saamiseksi on konsultoitu saksalaista ravintola-alan ammattilaista, joten palikat vaikuttivat olevan hyvin kasassa. Keskustelusta jäi sellainen kuva, että vaikka oluesta onkin viime vuosina Myanmarissa tullut teen ohella miltei kansallisjuoma, on alkoholi paikallisessa kulttuurissa edelleen tabu. Siksi sen valmistaminen ja myyminen on byrokratian ja lain puitteissa erittäin haastavaa, ja tämänkin luvan saamiseen oli mennyt kaksi vuotta. Josko hyvät kokemukset pienpanimosta avaisivat ovia uusille, ja mahdollisesti muutaman vuoden päästä Myanmarissa olisi jo jotain, mitä voitaisiin kutsua pienpanimoskeneksi. Voidaan todeta, että oli ehdottomasti kunnia-asia olla maan ensimmäisen käsityöläispanimon ensimmäinen vieras. Tai siis kaksi. Mutta kuitenkin. Jee!

Hakalan poika ja panoprosessi 

Pitkän tovin istuttuamme hyvästelimme panimopoppoon ja toivotimme tsemppiä tulevaisuuteen. Ensi Myanmarin vierailulla homma lienee jo valmiimpaa. Otimme taksin kohti keskustaa, ja Hakalan poikaa ravisteltiin taas huolella, ensin aivan mikahäkkismäisen kaasujalan omaavalla taksikuskilla, minkä jälkeen korkeanpaikankammolla - taas. Painelimme nimittäin katsomaan auringonlaskua erään 20-kerroksisen talon kattoterassille. Happy hour kun oli, juomat sisältyivät sisäänpääsymaksuun. Vaikka pelottikin rutosti, oli mukava katsella Yangonin vilkasta menoa ylhäältä käsin. Ja olihan se todettava, että Shwedagon pagoda on jäätävän kokoinen pytinki, laskevan auringon heijastuessa kullatusta rakennuksesta. Ihmettelimme, ettei kattoterassilla ollut kuin meidän lisäksi muutamia ihmisiä. Näkymä kuitenkin on huikea ja hinnat kohtalaisen halvat, joten kuvittelisi turisteja napostelevan. Mutta kelpasi meille hyvin ilman ryysistä,  ei siinä mitään!

Viimeistä Yangon-iltaa juhlistimme syömällä nuudeliravintolassa (999 noodle Shop), jonne pääsyä olin himoinnut koko ajan. Paikka oli pieni ja hyvin paikallisen pelkistetty, mutta ruoat halpoja ja taivaallisia. Olen muutenkin tykästynyt burmalaiseen ruokaan, mutta tämä oli aivan ehdotonta kulinaristista eliittiä. Juuri sopivasti chiliä, että muutenkin soijainen otsa hikoili ja suussa poltteli, reilusti kevätsipulia, ja kirsikkana kakun päällä - paljon korianteria, josta on tullut yksi lempimausteistani. Etenkin tuoreeltaan. Hinta naurettavat pari euroa. Jätti väkisinkin hyvän maun suuhun Yangonista.

Paikallista tofua, huhhuh!

En varsinaisesti ole suurten kaupunkien suurin fani, vaikka niissä onkin yleensä paljon nähtävää ja pitkästi historiaa. Voin onnekseni kuitenkin myöntää, että tykästyin Yangonin kaupunkiin lopulta huomattavan paljon enemmän kuin ensivaikutelma olisi antanut ymmärtää. Etenkin puistoalueet tekivät suuren, positiivisen vaikutuksen kaiken hälinän keskelle. Siitä huolimatta tuntui äärettömän hyvältä, että seuraavana päivänä pääsisi kauemmas suurkaupungin sykkeestä, jatkuvasta liikenteessä varpaillaan olemisesta, ihmisten järjettömästä määrästä ja ahtaiden katujen tukahduttavasta kuumuudesta. Bussiaikatauluja ei oltu sen suuremmin katsottu, vaan varattu taksi viemään seuraavana aamuna bussiasemalle, josta seikkailu kohti länsirannikon rentoutta, merta ja aaltoja, voisi alkaa. Viimeisen reissuviikon viimeiset lämmöt ja valot keruuseen siis!

Viininmaistelua, nukketeatteria ja kelluvia puutarhoja

Saapuessamme Nyaung Shwen kaupunkiin satoi vettä. Ei mitään pikkutihutusta vaan kunnon taivahan tykitystä. Eikä tosiaankaan mitään kuuroluonteista, siellä täällä roiskimista, vaan koko paksun harmaan taivaan täydeltä. Ensimmäinen sade tällä reissulla. Ainakaan ei pöllyäisi seuraavana päivänä. Baganissa oli ollut todella pölyistä ja kuivaa koko ajan. Sikäli sade oli ihan virkistäväkin juttu. Meidän hotellihuoneemme oli paras tämän reissun aikana. Isot ikkunat joka suuntiin, iso vessasuihkukompleksi, oma kuisti, jossa kaksi löhötuolia ja pöytä. Muutenkin majoituspaikka oli yleistilaltaan ja tunnelmaltaan viihtyisän oloinen. Mukavampi viettää sadepäivää siis!

Suunnitelmaan Nyaung Shwen osalta kuului vierailu paikallisella viinitilalla maistelemassa, kokonaisvaltainen Inle Laken tutkiskelu veneretkellä sekä Lauran tahdosta paikallinen puppet show-esitys, mikä on Tripadvisorin ja monen muun vahvasti suosittelema elämys Inle Laken visiitillä.

Koska järvelle ei oikein innostanut lähteä sadekelillä yytsäilemään, mutta kämpilläkään ei huvittanut koko iltaa möksöttää, päätimme ottaa ja lähteä katsomaan, josko sen auringonpaisteen voisi löytää pienen viininmaistelun jälkeen jotenkin paremmin. Kutsuttakoon sitä härmäläiseksi lähestymistavaksi. Molemmilla oli lentomatkan ja pitkän päivän jäljiltä hieman toispuoleinen olo, joten töyssyistä kylänraittia köröttäminen tuktukin lavalla ei ollut se varmin ja helpoin vaihtoehto.

Vartin matka meni kuitenkin yllättävän siedettävästi, kiitos menopelin luontaisen ilmastoinnin. Viinitila sijaitsi jonkin verran itse kaupunkia korkeammalla, ja näkymät maisteluravintolan terassilta olivat vähintäänkin keskinkertaiset. Koska aina jokin voisi olla kuitenkin paremmin, sadattelin mielessäni päivän säätilaa. Aurinkoisella kelillä mäenrinteessä olisi upeat näkymät ympäröiville kukkuloille, alempana sijaitsevaan kylään sekä parin kilometrin päässä olevalle Inle Lakelle, joka nytkin kaukana alhaalla näkyi. Tilasimme maistelusetin, joka sisälsi kahta valkkaria ja kahta punkkua, jotain senttejä jokaista. Tämän lisäksi molemmat saivat kolme palaa patongintapaista, joiden kanssa juustoa. Paikalle oli saapunut ravintolan täydeltä muutakin viinisieppoa ja uteliasta.

Ensimmäinen valkkari oli liian kuiva, jälkimmäinen taas turhan makea ja puski turhan paljon hedelmän makua suuhun. Punaviineistä kumpainenkin oli aika suunmukainen, varsinkin jälkimmäinen, toissavuotinen Shiraz-Tempranillo, jossa oli mukavan pitkä jälkimaku ja sopivasti tukuisuutta. Leipä ei ollut kaksista mutta juusto mielettömän hyvää! Ei todellakaan mitään perinteistä viininmaistelujuustoa vaan jotain pehmeähköä kotigoudaa, mutta tosi hyvää. Koko systeemi maksoi pari euroa per nuppeliini, mikä tuntui maisemia toljottaessa pilkkahinnalta. Eikä joka päivä tule viininmaistelua harjoitettua muutenkaan, varsinkaan Myanmarissa. Aurinkoa tämä riitti ei näkyville tuonut, mutta mukavan maistelukokemuksen kuitenkin. Kun aurinko laski mailleen ja sateisessa ilmassa alkoi olla enemmän hyttysiä kuin happea, päätimme lähteä takaisin kaupunkiin. Laiskotutti. Haimme take away-ruoat hostellille ja syödä puputettiin siellä. Sellainen sadepäivä!

Seuraava aamu oli huomattavasti kirkkaampi. Yöllä oli selkeästi tullut vettä, mutta nyt oli poutaa. Päätimme, että lähdemme tarkastelemaan Inle Lakea. Vuokrasimme veneen ja kuljettajan. Hintaa sille tuli 18000 kyatia eli noin 13 euroa. Sillä hinnalla pörräsimme järveä ympäri ja kohteelta toiselle. Heti järvelle päästyämme alkoi kalastajia ilmestyä joka puolelta veneineen, verkkoja kokemaan. Melkein jokainen oli yksin, ja osa käytti melomiseen toista jalkaansa. Toisella tasapainoteltiin veneen perässä ja käsillä koettiin verkot. Voin kertoa, että Hakalan pojan olisi saanut todennäköisesti joku onnekas käydä noukkimassa tuhannen solmusta omista verkoistaan,  jos moiseen olisi pitänyt ryhtyä. Hurjia jätkiä.

Kierroksen aloitimme kelluvasta munkkiluostarista, jossa jouduimme hetken odottamaan eteenpäin siirtymistä, kun herra venekuski oli hävinnyt jonnekin veneineen. Lauralla meinasi olla sipuli kovilla. Ehkä vartin odotettuamme veneukkeli kuitenkin koikkelehti jostain kulman takaa pitkän paattinsa kanssa.

Ajoimme veneellä ohi kelluvien puutarhojen, jotka ovat alueen tavaramerkki. Mielettömät määrät kasvimaata on siis saatu kasvamaan järven päällä, ilmeisesti jonkinlainen bambuista rakennettu kehikko pitää niitä pinnalla. Jonkinmoista kompostoitua jätettä hyödynnetään kasvualustana. Puskatarjontaan kuului kaikenmaailman tomaattia ja yrttiä, lootusta ja vaikka mitä! Huikean näköistä. Kävi mielessä, kukahan systeemin on aikanaan keksinyt. Luovaa toimintaa.

Järvellä eletään muutenkin aivan omaa elämäänsä. Vähän kuin Burman Venetsia, vaan paljon siistimpi. Kylät on rakennettu veden päälle, liikkuminen tapahtuu vesiteitse. Siellä möllötti koiria ja kissoja talojen kuisteilla, ihan niin kuin normaalistikin, paitsi että maata ei ollut missään. Kaupat olivat myös veden päällä, ja nähdäkseni kaupankäynti tapahtui kaupan ikkunasta käsin niin, että ikkunan alle mentiin veneellä. Kylät olivat jotenkin todella sympaattisen ja kotoisan oloisia, joskin eläminen saattaisi vaatia pientä totuttelua...

Myanmar on sikarinpössyttelijöiden maa. Sikarit eli cheerootit ovat halpoja ja niitä saa mistä vaan. Etenkin iäkkäämmät ihmiset polttavat paljon. Ihmiset polttavat myös muun muassa sisällä temppeleissä, mikä tuntui ahdasmielisen länkkäriprotestantin mielestä aluksi kerrassaan hävyttömältä. Inle Lakella sikarintehtailu on yksi tavaramerkeistä ja turismin vetonauloista, ja olihan sitä käytävä katsomassa. Pöllejä oli jos monenmoisia ja -makuisia, että olisi varmasti jokaiselle sikarisakarille löytynyt omansa patukka poltettavaksi. Mummelit istuivat lattialla ja laittoivat noita hitaasti tappavia patukoita käärien. Katseltiin tovi, miten se sätkän kääriminen ammattilaiselta onnistuu,  ja jatkoimme matkaa. Kävimme syömässä veden päälle rakennetussa ravintolassa, ja oli hyvät curryt. Huhheijaa.

Halusin vielä käydä yhdessä kohteessa järvireissumme aikana - Intheinin kylässä. Painelimme veneellä pois järveltä kapeaa jokea ylävirtaan päin kuin Amazonilla konsanaan. Jokea reunusti milloin valtavat puut, milloin munkkiluostarit pihassa chinlonea (burmalainen perinnepeli, jotain footbagin ja lentopallon kombinaatiohässäkkää) pelaavine nuorukaisineen, milloin pari metriä korkeat kaislikot. Jokimatka oli todella maisemarikas ja nautinnollinen. Vastaan tuli ajoittain muitakin veneitä, sekä paikallisia että turisteja kyydeissään. Kun veneitä näkyi laituriparkissa kymmenittäin, ymmärsi heti että perillä oltiin.

Nousimme veneestä joenrantaan,  maksoin mitättömän kameraluvan alueelle, ja aloimme kävellä pitkin käytävää, joka vietti mäkeä mukaillen ylöspäin. Käytävä oli täynnä Buddha- ja Myanmar-aiheista tavaraa, vaatetta ja rihkamaa - kuten täälläpäin turistirysissä on tapana. Kauppiaat kuitenkin selkeästi jo sulkivat kojujaan ja keräsivät romppeitaan - kenties päivän paras myyntiaika oli jo ohitse, olihan kello jo kolme iltapäivällä. Yläpäässä käytävää oli temppeli, jonne paikalliseen tapaan, oli mentävä kengittä. Tällä kertaa itse temppeli ei ollut kiinnostukseni kohteena,  vaan stupat, jotka sijaitsivat kukkulan päällä ja rinteillä, kävelemämme käytävän molemmilla ulkopuolilla. Rähjäinen Inthein (tai Indein) oli paljon upeampi kuin olin uskaltanut kuvitella. Kyseessä on siis yli tuhannen tiheään rakennetun stupan kompleksi, joka on rakennettu 1600- ja 1700-luvuilla. Valtaosa stupista on erittäin rähjäisessä kunnossa, kelin ja maanjäristysten annettua osansa arkkitehtuurille. Osassa rakennelmia ei ole juuri mitään jäljellä, toisten alttarilta kurkistelee päätön Buddha, ja jotkin stupista ovat kestäneet sen kaiken pieniä elämän ja ajan tuomia naarmuja ja säröjä lukuun ottamatta. Erittäin vaikuttava näky. Sitä, miksi stupat on aikanaan näin vieriviereen rakennettu, en ole täysin vielä ymmärtänyt, mutta eipä se nyt mitään uutta olekaan. Paraikaa on menossa myös kyseisten rakennelmien korjaus ja "entisöinti", ja kiitän Luojaani siitä, että ehdin käydä Intheinissä ennen sen valmistumista. Sen verran oli kulttuuriperinnöllisesti arvokkaan kompleksin raiskausta ilmassa.

Paluumatkalla aurinko paisteli mukavasti pilvien raoista, valaisten järveä ympäröivät kukkulat oikein komeasti. Kalastajat kävivät laskemassa verkkojaan, esittäen samalla jalkamelontatekniikkaansa turisteille. Mikä suljinten sarjatuli järvelle lauloikaan! Kalastajat eivät juuri ehtineet itse leipätyöhönsä keskittyä, kun japanilaisille oli poseerattava kuudessa ja puolessa tuhannessa eri asennossa. Tyhmältä se näytti, kun kuvausspektaakkelia ohimennen myötähäpeissään vilkuili, mutta toisaalta sellaista se turismi joskus on, höpsötystä.

Varasimme seuraavalle aamupäivälle lennot Yangoniin. Näin lyhyellä reissulla ei yksinkertaisesti huvittanut istua kahtatoista tuntia auton penkillä - etenkään kun kyseisellä välillä ei moottoritien lisäksi nähtävää juuri ole. Siksi lentovaihtoehto osoittautui vähemmän resursseja hukkaavaksi optioksi. Kun lennot oli varattu, käytiin paikallisessa nukketeatterissa. Pieni huone oli esityksen alkaessa täynnä porukkaa (ehkä 20), ja keski-ikäinen nukketaiteilija haltioissaan. Tarjolla oli todella vahvaa teetä ja sairaan hyviä karkkeja, joissa oli ainakin maapähkinävoita. Esitys itsessään kesti vajaan puoli tuntia, useammassa eri pätkässä. Milloin estradilla oli tanssiva hevonen, milloin chinlonea pelaava herrasmies. En ehkä nukketeatterista normaalisti niin syttyisi, mutta puitteet olivat todella tunnelmalliset ja kotoisat. Kannatti käydä katsomassa!

Illan päätteeksi kävimme Lti Htett-ravintolassa syömässä. Aivan huikeeta ruokaa! Rakastuin burmalaiseen tofuun, joka on tehty maapähkinöistä ja pavuista. Todella hyvää. Oli myös ensimmäinen burmalaisravintola, johon näen ihmisten tekevän pöytävarauksia ja josta tarjoilijat joutuvat käännyttämään useita seurueita ovelta, kun sisälle ei yksinkertaisesti mahdu. Kertonee, että jotain siellä on tehty oikein. Ja palmusokerinamusia jälkkäriksi, nyt hemmoteltiin valkoista möhömahaa oikein isolla kädellä.

Hyvä ruoka, parempi mieli, ja seuraavana aamuna kohti kuumaa ja tunkkaista Yangonia!