Viininmaistelua, nukketeatteria ja kelluvia puutarhoja

Saapuessamme Nyaung Shwen kaupunkiin satoi vettä. Ei mitään pikkutihutusta vaan kunnon taivahan tykitystä. Eikä tosiaankaan mitään kuuroluonteista, siellä täällä roiskimista, vaan koko paksun harmaan taivaan täydeltä. Ensimmäinen sade tällä reissulla. Ainakaan ei pöllyäisi seuraavana päivänä. Baganissa oli ollut todella pölyistä ja kuivaa koko ajan. Sikäli sade oli ihan virkistäväkin juttu. Meidän hotellihuoneemme oli paras tämän reissun aikana. Isot ikkunat joka suuntiin, iso vessasuihkukompleksi, oma kuisti, jossa kaksi löhötuolia ja pöytä. Muutenkin majoituspaikka oli yleistilaltaan ja tunnelmaltaan viihtyisän oloinen. Mukavampi viettää sadepäivää siis!

Suunnitelmaan Nyaung Shwen osalta kuului vierailu paikallisella viinitilalla maistelemassa, kokonaisvaltainen Inle Laken tutkiskelu veneretkellä sekä Lauran tahdosta paikallinen puppet show-esitys, mikä on Tripadvisorin ja monen muun vahvasti suosittelema elämys Inle Laken visiitillä.

Koska järvelle ei oikein innostanut lähteä sadekelillä yytsäilemään, mutta kämpilläkään ei huvittanut koko iltaa möksöttää, päätimme ottaa ja lähteä katsomaan, josko sen auringonpaisteen voisi löytää pienen viininmaistelun jälkeen jotenkin paremmin. Kutsuttakoon sitä härmäläiseksi lähestymistavaksi. Molemmilla oli lentomatkan ja pitkän päivän jäljiltä hieman toispuoleinen olo, joten töyssyistä kylänraittia köröttäminen tuktukin lavalla ei ollut se varmin ja helpoin vaihtoehto.

Vartin matka meni kuitenkin yllättävän siedettävästi, kiitos menopelin luontaisen ilmastoinnin. Viinitila sijaitsi jonkin verran itse kaupunkia korkeammalla, ja näkymät maisteluravintolan terassilta olivat vähintäänkin keskinkertaiset. Koska aina jokin voisi olla kuitenkin paremmin, sadattelin mielessäni päivän säätilaa. Aurinkoisella kelillä mäenrinteessä olisi upeat näkymät ympäröiville kukkuloille, alempana sijaitsevaan kylään sekä parin kilometrin päässä olevalle Inle Lakelle, joka nytkin kaukana alhaalla näkyi. Tilasimme maistelusetin, joka sisälsi kahta valkkaria ja kahta punkkua, jotain senttejä jokaista. Tämän lisäksi molemmat saivat kolme palaa patongintapaista, joiden kanssa juustoa. Paikalle oli saapunut ravintolan täydeltä muutakin viinisieppoa ja uteliasta.

Ensimmäinen valkkari oli liian kuiva, jälkimmäinen taas turhan makea ja puski turhan paljon hedelmän makua suuhun. Punaviineistä kumpainenkin oli aika suunmukainen, varsinkin jälkimmäinen, toissavuotinen Shiraz-Tempranillo, jossa oli mukavan pitkä jälkimaku ja sopivasti tukuisuutta. Leipä ei ollut kaksista mutta juusto mielettömän hyvää! Ei todellakaan mitään perinteistä viininmaistelujuustoa vaan jotain pehmeähköä kotigoudaa, mutta tosi hyvää. Koko systeemi maksoi pari euroa per nuppeliini, mikä tuntui maisemia toljottaessa pilkkahinnalta. Eikä joka päivä tule viininmaistelua harjoitettua muutenkaan, varsinkaan Myanmarissa. Aurinkoa tämä riitti ei näkyville tuonut, mutta mukavan maistelukokemuksen kuitenkin. Kun aurinko laski mailleen ja sateisessa ilmassa alkoi olla enemmän hyttysiä kuin happea, päätimme lähteä takaisin kaupunkiin. Laiskotutti. Haimme take away-ruoat hostellille ja syödä puputettiin siellä. Sellainen sadepäivä!

Seuraava aamu oli huomattavasti kirkkaampi. Yöllä oli selkeästi tullut vettä, mutta nyt oli poutaa. Päätimme, että lähdemme tarkastelemaan Inle Lakea. Vuokrasimme veneen ja kuljettajan. Hintaa sille tuli 18000 kyatia eli noin 13 euroa. Sillä hinnalla pörräsimme järveä ympäri ja kohteelta toiselle. Heti järvelle päästyämme alkoi kalastajia ilmestyä joka puolelta veneineen, verkkoja kokemaan. Melkein jokainen oli yksin, ja osa käytti melomiseen toista jalkaansa. Toisella tasapainoteltiin veneen perässä ja käsillä koettiin verkot. Voin kertoa, että Hakalan pojan olisi saanut todennäköisesti joku onnekas käydä noukkimassa tuhannen solmusta omista verkoistaan,  jos moiseen olisi pitänyt ryhtyä. Hurjia jätkiä.

Kierroksen aloitimme kelluvasta munkkiluostarista, jossa jouduimme hetken odottamaan eteenpäin siirtymistä, kun herra venekuski oli hävinnyt jonnekin veneineen. Lauralla meinasi olla sipuli kovilla. Ehkä vartin odotettuamme veneukkeli kuitenkin koikkelehti jostain kulman takaa pitkän paattinsa kanssa.

Ajoimme veneellä ohi kelluvien puutarhojen, jotka ovat alueen tavaramerkki. Mielettömät määrät kasvimaata on siis saatu kasvamaan järven päällä, ilmeisesti jonkinlainen bambuista rakennettu kehikko pitää niitä pinnalla. Jonkinmoista kompostoitua jätettä hyödynnetään kasvualustana. Puskatarjontaan kuului kaikenmaailman tomaattia ja yrttiä, lootusta ja vaikka mitä! Huikean näköistä. Kävi mielessä, kukahan systeemin on aikanaan keksinyt. Luovaa toimintaa.

Järvellä eletään muutenkin aivan omaa elämäänsä. Vähän kuin Burman Venetsia, vaan paljon siistimpi. Kylät on rakennettu veden päälle, liikkuminen tapahtuu vesiteitse. Siellä möllötti koiria ja kissoja talojen kuisteilla, ihan niin kuin normaalistikin, paitsi että maata ei ollut missään. Kaupat olivat myös veden päällä, ja nähdäkseni kaupankäynti tapahtui kaupan ikkunasta käsin niin, että ikkunan alle mentiin veneellä. Kylät olivat jotenkin todella sympaattisen ja kotoisan oloisia, joskin eläminen saattaisi vaatia pientä totuttelua...

Myanmar on sikarinpössyttelijöiden maa. Sikarit eli cheerootit ovat halpoja ja niitä saa mistä vaan. Etenkin iäkkäämmät ihmiset polttavat paljon. Ihmiset polttavat myös muun muassa sisällä temppeleissä, mikä tuntui ahdasmielisen länkkäriprotestantin mielestä aluksi kerrassaan hävyttömältä. Inle Lakella sikarintehtailu on yksi tavaramerkeistä ja turismin vetonauloista, ja olihan sitä käytävä katsomassa. Pöllejä oli jos monenmoisia ja -makuisia, että olisi varmasti jokaiselle sikarisakarille löytynyt omansa patukka poltettavaksi. Mummelit istuivat lattialla ja laittoivat noita hitaasti tappavia patukoita käärien. Katseltiin tovi, miten se sätkän kääriminen ammattilaiselta onnistuu,  ja jatkoimme matkaa. Kävimme syömässä veden päälle rakennetussa ravintolassa, ja oli hyvät curryt. Huhheijaa.

Halusin vielä käydä yhdessä kohteessa järvireissumme aikana - Intheinin kylässä. Painelimme veneellä pois järveltä kapeaa jokea ylävirtaan päin kuin Amazonilla konsanaan. Jokea reunusti milloin valtavat puut, milloin munkkiluostarit pihassa chinlonea (burmalainen perinnepeli, jotain footbagin ja lentopallon kombinaatiohässäkkää) pelaavine nuorukaisineen, milloin pari metriä korkeat kaislikot. Jokimatka oli todella maisemarikas ja nautinnollinen. Vastaan tuli ajoittain muitakin veneitä, sekä paikallisia että turisteja kyydeissään. Kun veneitä näkyi laituriparkissa kymmenittäin, ymmärsi heti että perillä oltiin.

Nousimme veneestä joenrantaan,  maksoin mitättömän kameraluvan alueelle, ja aloimme kävellä pitkin käytävää, joka vietti mäkeä mukaillen ylöspäin. Käytävä oli täynnä Buddha- ja Myanmar-aiheista tavaraa, vaatetta ja rihkamaa - kuten täälläpäin turistirysissä on tapana. Kauppiaat kuitenkin selkeästi jo sulkivat kojujaan ja keräsivät romppeitaan - kenties päivän paras myyntiaika oli jo ohitse, olihan kello jo kolme iltapäivällä. Yläpäässä käytävää oli temppeli, jonne paikalliseen tapaan, oli mentävä kengittä. Tällä kertaa itse temppeli ei ollut kiinnostukseni kohteena,  vaan stupat, jotka sijaitsivat kukkulan päällä ja rinteillä, kävelemämme käytävän molemmilla ulkopuolilla. Rähjäinen Inthein (tai Indein) oli paljon upeampi kuin olin uskaltanut kuvitella. Kyseessä on siis yli tuhannen tiheään rakennetun stupan kompleksi, joka on rakennettu 1600- ja 1700-luvuilla. Valtaosa stupista on erittäin rähjäisessä kunnossa, kelin ja maanjäristysten annettua osansa arkkitehtuurille. Osassa rakennelmia ei ole juuri mitään jäljellä, toisten alttarilta kurkistelee päätön Buddha, ja jotkin stupista ovat kestäneet sen kaiken pieniä elämän ja ajan tuomia naarmuja ja säröjä lukuun ottamatta. Erittäin vaikuttava näky. Sitä, miksi stupat on aikanaan näin vieriviereen rakennettu, en ole täysin vielä ymmärtänyt, mutta eipä se nyt mitään uutta olekaan. Paraikaa on menossa myös kyseisten rakennelmien korjaus ja "entisöinti", ja kiitän Luojaani siitä, että ehdin käydä Intheinissä ennen sen valmistumista. Sen verran oli kulttuuriperinnöllisesti arvokkaan kompleksin raiskausta ilmassa.

Paluumatkalla aurinko paisteli mukavasti pilvien raoista, valaisten järveä ympäröivät kukkulat oikein komeasti. Kalastajat kävivät laskemassa verkkojaan, esittäen samalla jalkamelontatekniikkaansa turisteille. Mikä suljinten sarjatuli järvelle lauloikaan! Kalastajat eivät juuri ehtineet itse leipätyöhönsä keskittyä, kun japanilaisille oli poseerattava kuudessa ja puolessa tuhannessa eri asennossa. Tyhmältä se näytti, kun kuvausspektaakkelia ohimennen myötähäpeissään vilkuili, mutta toisaalta sellaista se turismi joskus on, höpsötystä.

Varasimme seuraavalle aamupäivälle lennot Yangoniin. Näin lyhyellä reissulla ei yksinkertaisesti huvittanut istua kahtatoista tuntia auton penkillä - etenkään kun kyseisellä välillä ei moottoritien lisäksi nähtävää juuri ole. Siksi lentovaihtoehto osoittautui vähemmän resursseja hukkaavaksi optioksi. Kun lennot oli varattu, käytiin paikallisessa nukketeatterissa. Pieni huone oli esityksen alkaessa täynnä porukkaa (ehkä 20), ja keski-ikäinen nukketaiteilija haltioissaan. Tarjolla oli todella vahvaa teetä ja sairaan hyviä karkkeja, joissa oli ainakin maapähkinävoita. Esitys itsessään kesti vajaan puoli tuntia, useammassa eri pätkässä. Milloin estradilla oli tanssiva hevonen, milloin chinlonea pelaava herrasmies. En ehkä nukketeatterista normaalisti niin syttyisi, mutta puitteet olivat todella tunnelmalliset ja kotoisat. Kannatti käydä katsomassa!

Illan päätteeksi kävimme Lti Htett-ravintolassa syömässä. Aivan huikeeta ruokaa! Rakastuin burmalaiseen tofuun, joka on tehty maapähkinöistä ja pavuista. Todella hyvää. Oli myös ensimmäinen burmalaisravintola, johon näen ihmisten tekevän pöytävarauksia ja josta tarjoilijat joutuvat käännyttämään useita seurueita ovelta, kun sisälle ei yksinkertaisesti mahdu. Kertonee, että jotain siellä on tehty oikein. Ja palmusokerinamusia jälkkäriksi, nyt hemmoteltiin valkoista möhömahaa oikein isolla kädellä.

Hyvä ruoka, parempi mieli, ja seuraavana aamuna kohti kuumaa ja tunkkaista Yangonia!