Taianomainen Bagan

Saapuminen Baganiin viime vuoden toiseksi viimeisenä päivänä olisi voinut mennä strömsöläisittäimminkin. Olin napsinut romanttiselta ja seikkailuhenkiseltä kuulostavalta jokilaivapätkältä niin auringonpistoksen kuin ilmeisesti ruokamyrkytyksenkin. Pari viimeistä tuntia purjoa pidäteltyäni jouduin lopulta taipumaan, ja kävin laatoittamassa laivan vessan. Pikkutriviana voin kertoa, että niin ahtaassa vessassa oksentaminen on yllättävän hardcorea; ei ollut puhettakaan siitä, että olisin mahtunut kyykistymään, vaan piti tähtäillä pystyasennosta kuin Mäkäräinen konsanaan. Paremmalla osumisprosentilla, tietenkin. Olo kuitenkin helpottui huomattavasti. Hetken päästä olimmekin jo satamassa, mystisessä Baganissa. Ajattelin, että ensimmäinen taksin tarjoaja saa toimeksiannon. Siihen ei montaa sekuntia mennyt! Sitten kuski kertoi, että kyydittäminen tulee tapahtumaan hevoskärryillä. Meinasin jo perua koko lystin, mutta tiesin että Laura tykkäisi heppakyydeistä, joten annoin olla. Varmistin että kuski tietää guesthousemme sijainnin. Hän kertoi, että tietää. Ja tietää kuulema kaiken muunkin Baganista. Aika kova sälli. Ristin sormeni ja toivon, että selviän laattaamatta kämpille asti. Selviänkin, vaikka siinä vaiheessa kun ymmärrän, ettei kuskilla ole hajuakaan majoituksemme sijainnista ja hevonen alkaa väsyä yllättävän pitkän matkan uuvuttamana, minun tekee mieli sanoa kuskille asioita, joita en raaski tähän kirjoittaa. Kaiken hyvän lisäksi kuskilla ei ole pennin jeniä vaihtorahaa, joten maksamme epätasaisesta kyydistä, puutuneista jaloista ja kipeästä selästä ylihintaa. Tulipahan romanttinen hevoskyyti koettua!

Guesthouseen kirjautuminen ei suju aivan kuin elokuvissa, mutta pääsemme lopulta huoneeseemme. Ilmastointi pauhaa, ja minulla on kuumeen noustessa aivan hiivatin kylmä. Ilta menee oksennellessa, kuumehorkassa houriessa ja kirotessa reissusairastelua. Myös Lauralla tulee yöllä huono olo,  ja aamulla kumpikaan ei ole oikein tikissä. Käydään vetämässä aamupala väkisin nassukkaan,  vaikkei oikein maistuisikaan. Meikäläisen olo alkaa helpottaa, Lauran ei. Muutaman tunnin levon jälkeen päätämme lähteä kuitenkin yrittämään, josko olisi voimia katsella lähimaaston paikkoja.

Aasian aurinko tekee puolikuntoisten olosta tukalan, ja paikat varjossa ovat jatkuvasti etsimessä. Käymme katsastamassa muutamaa lähitienoon temppeliä ja stupaa. Onhan tämä mesta nyt aivan järjettömän hieno! Yhden temppelin seinäterassille pääsee kapuamaan, ja päätämme tulla myöhemmin sinne katsomaan auringonlaskua. Paikalla on muitakin, mutta ei onneksi aivan ruuhkaksi asti. Punatiiliset stupat ja pagodat ovat mielestäni parhaassa valossa juuri ennen auringonlaskua, ja auringonnousun aikaan, kun valo tulee matalalta ja on väriltään enemmän punainen kuin keltainen. Muinaisten temppeliraunioiden siluetit ovat kaikessa eksoottisuudessaan vaikuttavan näköisiä. Myös muuan Marco Polo on reissuillaan aikanaan huomannut paikan olevan maagisen hieno. Odotamme hetken sen jälkeen, kun aurinko on painunut mailleen ja valtaosa sen töllöttäjistä alas temppelin terassilta, ja painumme itsekin hiiteen.

Käymme keskiyöllä guesthousen katolla katsomassa pientä ilotulitusta uuden vuoden kunniaksi. Myanmarissa uuttavuotta juhlitaan huhtikuussa, joten tsembalot ovat täällä lähinnä länkkärituristien heiniä. Pari vinksahtanutta aasialaisturistia hyppivät kattoterassilla kuin turhan voimakkaita sieniä popsineet pupujussit, uudenvuoden riemusta ilakoiden. Toivotellaan hyvät uudet vuodet. Tulkoon ensi vuodesta parempi, terveellisempi ja rauhaisampi.

Nousemme aamulla ehtiäksemme ennen kuutta katsomaan vuoden 2017 ensimmäistä auringonnousua. Pagodalla, jolle olisimme toivoneet pääsevämme kiipeämään, on kapuaminen nykyisin kielletty. Vaihdamme nopeasti suunnitelmaa ja päädymme yhdelle suosituimmista auringonnousunkyyläyspaikoista koko tienoolla. Japanilaisilla kuvaajilla on paitsi selfiekepit, myös hervottoman kokoiset vehkeet! Helppohan se on toinen toistaan suurempia putkia tulla esittelemään, ja oikein jalustan kanssa. Olen todella kateellinen. Minulla on alemmuuskompleksi. Toistelen itselleni, että koolla ei ole väliä, vaikka valheeltahan se maistuu vaikka kuinka mutustelee. Sellaista se on, välineurheilu. Tirsk.

Joka tapauksessa, Bagan näyttää tammikuun ensimmäisenä aamuna jumalaisen kauniilta. Näky on unenomainen; kymmenittäin pieniä ja suuria temppeleitä, jotka kylpevät hämyisessä valossa, jossa yhdistyvät aamun usva ja auringon ensisäteet. Matalalla lentävien kuumailmapallojen siluetit, oranssissa kajossa liitävät linnut. Loistava henkinen aamupala, jolla pistää päivä käyntiin.

Päivän aikana kiertelemme pieniä, siroja stupia, mutta myös Baganin suurimpia ja mahtipontisimpia temppeleitä katsellen. Yli kahden tuhannen temppelin aluetta on pykäilty ja pystytelty vuosisatojen ajan, 1000-luvun taitteen molemminpuolin. Tuhansia ihmisiä ympäri Aasiaa on tullut opiskelemaan tänne. Bagan on ollut merkittävä paikka sivistyksen ja koulutuksen kannalta. Nyt jäljellä on rauniot noista menestyksen vuosista. Viimeisin maanjäristys viime vuoden kesällä teki isoja tuhoja satoihin temppeleihin, joista osa on nyt korjauksessa. Isompien temppeleiden pihapiirissä - ja porttien sisäpuolellakin - on myyntikojuja, joista saa turisteille postikortteja, hippipussihousuja, maalauksia, veistoksia, koruja, kivisiä buddhia, puisia buddhia, isoja buddhia ja pieniä buddhia, kippoja, kuppeja ja niin edelleen. Siinä missä mielestäni paikalliset myyjät ovat olleet todella ystävällisiä ja ei-tunkeilevia, näillä turismin syövyttämillä temppelipihoilla haisee paitsi suhteessa korkeat hinnat, myös pakkomyymisen kulttuuri. Turismi tekee rajua tuloaan, on toki tehnyt sitä jo vuosien ajan. Shwezigon Pagoda lienee siitä pahin paikallinen esimerkki. Ainakaan meikäläisen silmään rauha ja harmonia eivät suurimpien temppelien sisäpihoilta varsinaisesti välity.

Alkupäivien puolikuntoisuuden takia teemme pientä fiksausta alkuperäiseen reissuaikatauluun ja päätämme olla Baganissa vielä yhden päivän enemmän kuin alustavasti. Olemme vuokranneet viimeiseksi päiväksi fillarit, joilla sotkemme koko maanantain pitkin temppelikaupungin liepeitä. Pyörällä hommaan saa vähän erilaista aspektia, kun voi ajella kinttupolkuja ristiin rastiin. Pöpelikön keskeltä temppelit näyttävät huomattavasti vaikuttavimmilta kuin asfalttiparkkipaikoilta katseltuna. Jännä tietysti sinänsä. Löydämme mukavan, pyöreän mallisen stupan keskeltä pöpelikköä ja huomaamme, että sinne pääsee kiipeämään. Hakalan pojalla käy ajatuksissa testamentti ja lyhyeksi jäänyt vuosi 2017, kun hän ylhäällä ymmärtää, että eihän noin jyrkkää seinämää uskalla alas kavuta. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, olisihan sitä voinut alempanakin miettiä, millaiseen paikkaan korkeanpaikankammoisena kannattaa kiivetä. Maisemat sinänsä ovat kyllä hienot, jos ne viimeiseksi jäisivätkin!  Jollain käsittämättömällä tavalla alas lopulta kuitenkin päästään, Laura helposti ja minä vaikeasti. Pelotti muuten aika paljon, etenkin kun osa jalan- ja kädensijoista oli enemmän tai vähemmän liikkuvaa sorttia.

Mä, mun tutistihousut ja korkeanpaikankammo 

Tiistai-iltana päädymme Queen-raflaan mussuttamaan iltapöperöä. Mennessäni vessaan pesemään käsiä (kyllä kyllä kiitos kysymästä, myös minä pesen joskus), tajuan että olemme käyneet tässä ravintolassa jo. Naureskelen asiaa Lauralle, joka on hieman ulapalla. Kelaamme filmejä taaksepäin ja tajuamme että samaisessa syömälässä kävimme erittäin kujalla ja pöhnäisinä, viime vuoden viimeisellä illallisella. Silloin pizzaa, nyt aasialaista ruokaa. Ei ole kauhean hääviä.

Unenomaisen temppelikaupungin visiitti huipentuu elämyskulinaristisella tavalla. Pääsen viimeisenä iltana fiilistelemään tähtitaivasta erään temppelin kattoterassilta, mikä on ollut haaveeni jo ennen reissua. Huikea meininki, kun meidän lisäksi suositulla temppelillä ei ole ketään. Kultakasvoinen Buddha istuu vakavana temppelin alakerrassa. Muiden temppelien muodot voi nähdä matkan päästä, suurimmat ja mahtavimmat on valaistu ja näyttävät nekin kauniilta. Temppelillä voisi röhnöttää pidempäänkin. Rauha ja seesteinen tunnelma, tähdet ja luonto lähellä. Mieletöntä! Siirappista jopa.

Fiilistelytranssista oli aika siirtyä pakkaamaan tavaroita tulevan päivän, keskiviikon, siirtymää varten. Lento kohti Inle Lakea lähtisi kello 09:35, mutta kentällä pitäisi olla hyvissä ajoin. Nukkuakin voisi tovin, koneessa ei pysty eikä lyhyen matkan takia edes ehdi. Baganin auringonvalossa kylpevistä temppeleistä, pölyisistä hiekkateistä, sadoista Buddha-patsaista, aamu-usvasta temppelien seassa, tähtitaivaasta pagodan terassilta jäi sellaisia piirtymiä verkkokalvoille, että ne säilyvät siellä aina. Vihaan sanaa voimaannuttava, mutta noiden mieleen syöpyneiden kuvien VOIMAANNUTTAMANA on hyvä jatkaa reissua kohti erilaisia maisemia.