Patheinissa ei itsessään ollut mitään erikoista nähtävää, joskin koimme itsemme ajoittain nähtävyydeksi ja olomme tukalaksi ja ulkopuoliseksi. Ihmiset olivat ajoittain kuin eivät olisi turistia nähneetkään. Tunnelma oli varautunut ja ajoittain tuntui, kuin meidän kävellessämme ohi kaikki muu tekeminen olisi lakannut. Ei varsinaisesti aivan mukavuusalueella palloilua, mutta minkäs teet. Tripadvisorissa suositeltu paikallinen beer station eli juottola Top star tarjosi yhdet koko reissun parhaista pöperöistä. Kalmaricurrya, jossa mukavasti chilin tuomaa potkua ja jälleen korianteria. Riisiä niin iso satsi ettei ollut toivoakaan, että jaksaisi syödä kaikkea.
Illalla kävimme paikallisilla iltamarkkinoilla, missä turistihämmentyneisyys oli tipotiessään ja olo peräti varsin kotoisa. Koska lounas oli ollut tolkuttoman tuhti, päätimme hakea paikallisesta ostarikahvilasta take away-tyyliin muutaman leivän ja suolaisen leivoksen sekä limemehua, ja suksia kämpille katsomaan pari jaksoa parasta suomalaista viihdeohjelmaa Kimmoa, ja morottamaan Nukku-Mattia.
Mukavuudenhaluisina emme jaksaneet vääntäytyä bussiasemalle ja ahtautua tiiviisti pakattuun linja-autoon, vaan matkustimme viisikymmentäkaksi kilometriä pitkän matkan Patheinista Ngwesaungin kylään arrogantisti taksilla. Aika pöyristyttävää. Tämän ansiosta pääsimme aloittamaan reissumme kolme päivää kestävän rentoilu- ja rannallamakoiluosuuden jo maanantaiaamupäivällä kymmenen jälkeen. Pääsimme kirjautumaan sisään Soe KoKo Beachhouseen jo aamulla kello kahden sijaan. Vastaanotto oli muutenkin todella lämmin, ja yleismiehenä respa-rafla-baarikompleksissa pyörivä, paikalliseen tasoon huomattavan hyvinvoivan näköinen kaveri vaikutti todella rempseältä jampalta. Painuimme rannalle.
Käytännössä kaikki kolme rentoilupäiväämme sujuivat karrikoidusti samalla kaavalla: aamulla herätys kahdeksan nurkilla, minkä jälkeen aamiainen majoituspaikan ravintolassa. Välimaininnan ansaitsee aamiainen itsessään; myanmarilainen kalanuudelikeitto mohinga oli aivan taivaallista! Aamiaiselta lähdimme kärventämään valkoisina hohtavia ruhojamme Ngwesaungin hiekkarannalle. Olin lukenut rannan olevan keskinkertainen ja menettelevä, joten paratiisimainen, hiljainen ranta iski melkoisen posiyllärin päin punavalkoläikkäistä naamaani. Ylipäätänsä: Meri! En pääse koskaan yli siitä, kuinka paljon merestä pidän. Intian valtameren aaltojen jälleennäkeminen, -kuuleminen, -haistaminen ja -tunteminen oli kertakaikkisen riemastuttava kokemus. Rantaviivaa Ngwesaungin kylällä on muistaakseni kaksitoista kilometriä, ja resorttien kohtalaisesta määrästä huolimatta on helppoa löytää oma, sadan - helposti useammankin - metrin rantakaistale maattavaksi. En voinut lakata kyseistä asiaa ihmettelemästä, sillä pitkin rantaa oli suuri määrä hienoja resortteja, ja meneillään oli turistikausi - jos ei nyt aivan piikissään, niin kuitenkin kohtalaisen korkealla turistimittarilla.
 |
| Mohingaa |
Merivesi oli virkistävän viileää, melkein koko ajan kuuman auringon aiheuttamaa kuumotusta lievensi sopiva tuulenvire. Hiekka oli hienoa, eikä kiviä, koralleja tai mitään muutakaan väisteltävää tarvinnut ottaa huomioon, koska sellaista ei rannalla ollut laisinkaan. Kolme päivää sai helposti kulutettua niin, että levitti aamulla pyyhkeen jonnekin päin rantaa, makoili pari tuntia kirjaa lukien, kävi välillä uimassa, välillä varjossa pakoilemassa auringonpistosta, jotta jaksoi taas maata ja hikoilla aurinkorasvat pois iholta. Ja taas sama rumba, aina auringonlaskuun asti. Yangonin sykkeen ja melskeen jälkeen oli fantastista vain olla, lukea (satuin löytämään majapaikastamme pari suomalaista kirjaa luettavaksi; mukaani ottama Tuomas Kyrön Liitto paljasti ensimmäisten sivujen jälkeen, että olinkin jo lukenut sen) ja nauttia; nauttia auringon lämmöstä, tuulen viileydestä, rauhasta ja äänimaisemista; satunnaisia mopoja ja mönkijöitä lukuunottamatta ääntä ei pitänyt kuin meri. Laineiden liplatusta ja aaltojen iskuja. Välillä nostaa päätään todetakseen, että seuranamme ei ollut ketään auringon, hiekalla kipittävien rapujen, tuulessa heiluvien palmujen ja suuren meren lisäksi. Lempitermilläni; meriterapiaa.
Kun auringonlasku läheni, oli mukava seurata kyläläisten kasaantumista rannalle; kuka pelaamaan jalkapalloa, kuka myymään virvokkeita, samalla kun parikymmentä miestä nosti päivän kalasaalista verkoista. Auringon laskettua pikkuhiljaa suihkun kautta syömään - pääasiassa mereneläviä, niitä herkkuja kun ei liikaa Suomesta saa.
Ngwesaung on kaltaiselleni passiiviselle rantareissaajalle unelmakohde. Vaikka paikan päällä on mahdollista sukeltaa, tehdä snorklausretkiä, purjehtia, pelata splättistä, mennä vesijetin perässä vedettävällä banaanilla tai harrastaa muita aktiviteetteja, ne eivät näy rannalla maatessa mitenkään. Monesta lähteestä olin etukäteen jo lukenutkin, että ranta on otollinen sellaisille, jotka eivät tarvitse säännöllisiä adrenaliinipistoksia otettavakseen. Meikäläiselle riitti mainiosti uimashortsit, kirja ja chinlone-pallo. Mikäli tarvitsee enemmän aktiviteetteja, hienompia ravintoloita ja korkeampia hintoja tai haluaa päästä bilepersettä keikuttelemaan, Ngapali beach parisataa kilometriä pohjoisempana lienee parempi vaihtoehto. Ngwesaungin kylässä asustelee vain muutama tuhat ihmistä, ja kylänraitti kattaa yhden, ehkä kilometrin mittaisen pääkadun ravintoloineen ja kauppoineen. Ei todellakaan suurta ja mahtavaa, vaan pientä, autenttista ja rauhallista.
Ngwesaungista ennustetaan kasvavan kohtalaisen suuri ja suosittu rantakohde, vaikka Thaimaan suosituimpien vastaavien tasolle se tuskin koskaan tulee yltämään. Joka tapauksessa kehityssuunta on helposti havaittavissa, kun kymmenen kilometrin alueelle ollaan tälläkin hetkellä rakentamassa vähintään kymmentä, silminnähden suurta rantahotellia tai resorttia. Myös tietä Yangonista rannikolle parannetaan koko ajan, joskin käsivoimin tehtävä tienpohjanrakennus näytti matkaajan silmään hitaalta, muttei varmalta. Tällä hetkellä kuitenkin kaikille rauhaa ja äärimmäisen ystävällisiä ihmisiä rakastaville reissuimmeisille Ngwesaungin rantakylää voi todellakin suositella. Samoilla lämpösillä on syytä suositella myös Soe KoKo Beachhousea majoituspaikkana. Bungalowimme oli varmasti hintaansa nähden parasta mitä kylän majoituksesta voi saada - omalla terangilla, omalla kylppärillä. Ei hytyköitä, torakoita, rottia tai muita inhotuksia. Tuuletin toimi pääasiassa aina kun pitikin, ja oli ehdottomasti riittävä viilennysväline. Koska asumus oli tien vieressä, ääntä oli - myös öisin, mutta korvatulpat pelastivat hyvin siltäkin. Beachhousen ravintolassa oli ystävällinen, rento meininki, mieletön henkilökunta ja todella hyvät ruoat. Henkilökunta välitti asiakkaidensa hyvinvoinnista ja tuntui ottavan asiakkaiden toiveet ja mielipiteet, myös kritiikin kohteet, hyvin huomioon, tehden muutoksia esimerkiksi huonevalintaan tarpeen mukaan. Lyhyt matka kylille, kolmesataa metriä rantaan, joten sijainniltaankin mucho bueno!
Kolmen kokonaisen rantapäivän ja kymmenien tuntien auringossa käristelyn, auringossa palamisen, pallon potkimisen, satojen sivujen lukemisen, sekä mahtavan, kaikkia aisteja hellivän merimaiseman tuijottelun jälkeen oli kuitenkin valmistauduttava. Kotimatkaan, nimittäin. Se alkoi eilen torstaina, seitsemän tuntia kestäneellä bussimatkalla Yangoniin. Torstai-iltana emme illallistamisen lisäksi muuta tehneetkään, ja tänään perjantaina oli käytävä ostelemassa paikallisia herkkuja kotiinviemisiksi. Check out-aika hotellista oli yhdeltä päivällä, ja siitä suuntasimme vielä syömään matkalla lentokentälle. Italialainen kolmen ruokalajin lounassetti antaumuksella naamariin, viimeisetkin auringonvalon ja -lämmönrippeet sielulle ja ruumiille, ja Yangonin kansainväliselle lentokentälle, josta tätä kirjoitan lähtöportti yhdentoista odotusaulassa. Tästä lento Bangkokiin, jossa yö lentokenttähotellissa ja aamulla Finnairin kotimaisilla siivillä kohti vilpoista härmälää.
Kolmen viikon tiiviillä matkustustahdilla ei oikein tahdo ehtiä pysähtyä, ajatella ja arvostaa kaikkea sitä, minkä näkemisestä ja kokemisesta saa nauttia joka päivä. Sen takia rakastan loman loppupuolella olevia rantapäiviä, kun oikeasti ehtii kelata parin viikon pätkää päässään ja realisoida näkemäänsä. Myanmarista tahtoisin muistaa paljonkin, mutta varsinkin tiettyjä spesiaaleja asioita. Ihmisten pyyteetön ystävällisyys ja palvelualttius, joihin valitettavasti aluksi vastasin aiempien kokemusten perusteella kusetuspelkoisena ylimielisyydellä ja töykeydellä. Auttaminen tuntuu olevan paikallisessa kulttuurissa itseisarvoista, ystävällisyyttä ystävällisyyden eikä rahan vuoksi. Mandalayn pelottavan pyörimisen muuten tyhjässä maailmanpyörässä. Ensimmäiset tunnit jokilaivan kannella, aurinkoa ja joenrantamaisemia tuijotellen. Ensimmäiset kävelyt huimassa Baganissa, vanhojen temppelien keskellä. Se hetki, kun vuorten takaa nousevan auringon ensisäteet osuivat usvaiseen maahan ja kymmeniin ympärillä oleviin temppeleihin. Viinitila Inle-järveä ympäröivällä kukkulalla. Huikeat kelluvat puutarhat sekä veden yläpuolelle rakennetut talot ja kokonaiset kylät samaisella järvellä. Yhdellä jalalla tasapainottelevat kalastajat. Kirkas tähtitaivas hiljaisen ja tyhjän temppelin katolta. Yangonin puistot, ja huikeat ruoat 999 Shan Noodle Shopissa. Äärettömän sympaattinen nukketeatteriseppä Nyaungshwessa, ja koukuttavat maapähkinäkarkit joita tarjottiin ennen esitystä taiteilijan itsensä toimesta. Myanmarin tofu. Visiitti Burbritin uunituoreella panimolla, ja olutmaisterin intohimoinen, uskoa huokuva asenne työhönsä. Miesten pukeutumisen neronleimaus; miehet pukeutuvat hamekankaaseen, joka peittää pitkälti nilkkoihin asti jalat, mutta joiden alla ei lainkaan tarvitse pitää kalsonkeja tahi boksereita, vaan lajin lisääntymisen kannalta olennaiset vermehet saavat heilua tuulettuneessa tilassa vapaasti kuin taivaan lintuset. Kaikki kulinaristiset elämykset, runsaalla chili- ja korianteritarjonnalla höystettynä. Meri; suolan tuoksu, aurinko, lämpö, rauha, aaltojen tasainen hakkaamisen ääni rantaa vasten. Chinlonea pelaavat jannut kadunkulmissa, Htilominlon temppelin pihassa ja meren rannalla. Ja päällimmäisimpänä ja tällä hetkellä kirkkaimpana; Soe KoKon nuorehkon, ylipainoisen yleismiesjantusen huolehtiva asenne, kirkkaat silmät ja vilpitön, kimeänpuoleinen nauru. Niistä se on tehty, minun Myanmarini! Josko näillä valo- ja lämpöakuilla jaksaisi hetken kohti pitenevää päivää ja kukoistavaa kevättä Pohjolassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti