Pöllöilyä Saapasmaan varressa

Reissuhommiin!

Pontsorno.

Jo viime pääsiäisen alppihuumassa päätimme reissuporukalla, että isoissa mäissä laskemista voisi harjoittaa useamminkin. Porukka jo itsessään oli niin timanttinen, että jo se olisi riittävä syy varailla lentoja johonkin päin Tellusta. Oli puhetta eri alppien kolkista, mutta lopulta kevään 2017 rinnereissun kohteeksi valikoitui Italian Dolomiitit - kohtalaisen yksimielisesti. Whatsapp-ryhmäpaskanjauhannan tuloksena lennot ja mökki oli saatu varattua jo syksyllä. Mökki löytyi Val Gardenan alueelta, Santa Cristinan kylästä. Yhteydet sekä hiihtoladuille että rinteisiin olisivat varsin mucho bueno, ja Münchenistä, jonne lennot oli varattu, posottelisi mestoille vuokra-autoilla muutamassa tunnissa. Aikaa olisi pohjoisen Saapasmaan vuorilla pyörimiseen tasan viikko - lauantaista lauantaihin.

Helmikuun neljäntenä, himppusta ennen puoli kymmentä lauantaiaamuna, Lufthansan koneemme laskeutui Franz Josef Straußin lentokentälle. Niin pehmeästi, etteivät korvat edes ehtineet mennä lukkoon. Perämiehellä oli pillerit kohdillaan, eikä mielitekoja täräyttää purkkia päin alppiseiniä.

Emme olleet varanneet autoja etukäteen, ja autonvarausruljanssissa meni lopulta tunti poikineen. Muutaman tunnin ajon, parin ylimääräisen u-käännöksen, safkatauon ja pirullisen mutkaisten serpentiiniteiden jälkeen olimme vuokrakämpillä jo ennen auringonlaskua. Dolomiitteja piinasi surullisen vähäluminen talvi - paikallisesti grande katastrofe. Lauantaina lunta näytti kuitenkin tippuvan taivaalta corn flakesin kokoisina hiutaleina.

Kotikylä

Koska alamäkihommat kera lumilautojen oli kuitenkin reissun nimellinen pääteema, sunnuntaina ei vietetty lepopäivää vaan posoteltiin alas dolomiittien rinteitä. Keli oli kohtalaisen utuinen ja näkyvyys ajoittain kovinkin heikko, mutta rinteet erittäin kohdallaan. Lunta olisi voinut olla enemmän, puuterilaskunäkövinkkelistä katsottuna. Verrattuna viimevuotisiin itävaltalaismäkiin rinteet olivat kuitenkin huomattavasti paremmassa lyönnissä ja rinteessä ihmisiä helpottavan paljon vähemmän - johtuen osittain ajankohdasta, osittain varmaan lumitilanteestakin.

Olin ostanut urheiluliikkeestä foot balance-pohjalliset, josko niistä olisi apua ylipainoisen ja nilkkavääräisen lumilautaukkelin jalanpoltto-ongelmiin. Jalkapohjan lihasten treenaus kynännostoineen ja pyyhkeen käärimisineen oli jäänyt prioriteettipinon pohjalle, ja usko pohjallisten todelliseen apuun huterahko, vaan eipä poltellut jalkapohjia. Hyvä niin. Reisitreeni ei kuitenkaan olisi pahitteeksi, sen huomasi jo ensimmäisten puuteripätkien jälkeen. Kuntopuoli aiheutti hissinousujen jälkeen häpeää ja sydämen hutilyöntejä, sen verran siteiden kiristys puuskututti että meinasi taju lähteä. Hissijonoissa veri kuohui ja kieli haki supisuomalaisia noituuksia, kun venäläiset ja saksalaiset keski-ikäiset hiihtourpot rynnivät yli, ohi ja läpi ihmismassasta säästäkseen minuutin tai kaksi jonotusajasta. Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Timanttia

Puuterihommia

Olin syystä tai toisesta maalaillut italialaisen stereotyyppiluonteen tylyksi ja tärkeileväksi. Epäilen sen johtuvan sikäläisistä, hyvin itsetietoisista  jalkapallopersoonista. Kävi kuitenkin jo parin ensimmäisen päivän aikana selville, että paikalliset ovat erittäin iloisia, humoristisia ja avuliaita vuoristolaisalkuasukkeja. Jotka ymmärtävät urheilun, viinin ja hiilari- ja rasvapitoisen ruoan päälle. Hienoa porukkaa, siis.

Maailman vanhimmalla gondolilla Bolzanoa yytsäilemään

Koska kilometritolkulla laskeminen on oikeastaan kropalle aika rankkaa, oli oltava lepopäiviä. Ensimmäinen näistä oli maanantai. Lunta tuprutti niin isolla kädellä, että näkyvyys reilussa parissa kilometrissä olisi ollut korkeintaan välttävä. Osa porukastamme jäi pyörimään Val Gardenan alueelle, ja me loput suuntasimme Bolzanoon haistelemaan pohjois-italialaista kaupunki-ilmaa.

Käytiin katsastamassa paikallinen goottilaiskatedraali, jonka tunnelma oli ylivoimaisesti synkin koskaan hengellisessä tilassa kokemani. Urkuri soitti toppatakkiinsa vuorautuneena keskinkertaisesti musiikkia,  joka - jos ei nyt yllyttänyt hautomaan kalmaisia ajatuksia, ei varsinaisesti herättänyt turvaa ja lämpöäkään. Seinät olivat kauttaaltaan erisävyistä harmaata. Penkissä istui kaksi ihmistä vakavina kuin kirkon penkissä kuuluukin, paheksuen meidän tirskumistamme melankoliselle tunnelmalle. Harmailla seinillä poseeraavat Raamatun henkilöt tuijottivat kylmästi. Lämmittelemään ei tähän kirkkoon olisi kannattanut tulla, mutta suurtalouskeittiön (tai kappelin) kylmiönä rakennusta olisi kyllä voinut käyttää. Kolkon tunnelman voi helposti kuvitella herättävän Herran pelkoa, mutta ennen muuta armon kaipuuta. Erittäin mieleenpainuva kokemus.

Kalmankirkko (urkuri vasemmassa reunassa)

                             

Pilvisen ilman kirkastuessa painelimme maailman vanhimmalla gondolihissillä Funivia del Collella vuorille katsomaan maisemia ylhäältä käsin. Varsinaista turistiryntäystä ei hissille ollut. Olimme ala-asemalla ainoat ihmiset. Lipunmyyntiluukulla oli saksankielinen lappu, jossa oletettavasti luki hissimiehen himmailevan yläasemalla. Hetken ihmettelyn jälkeen päätimme mennä gondoliin istumaan, josko se siitä lähtisi nousemaan. Ei ketään edelleenkään missään. Muutaman minuutin yksinäisen istumisen jälkeen touhu alkoi tuntua kohtalaisen tyhmältä. Hetken kävi jo mielessä, että pitäisikö poistua paikalta, kun hissi lähti ovet suljettuaan liikkeelle. Korkeanpaikankammoisella oli taas pumpussa suojelemista. Mäki oli ahdistavan jyrkkä. Ylös kuitenkin päästiin, kiivetäksemme vielä puiseen näköalatorniin. Kaiteista kiinni pitäen, kenkiin tuijotellen kiipeäminen tuntui hitaalta ja tuskalliselta, mutta perille pääsy palkitsi. Osittain lumenvalkeiden, osittain vihreiden vuorten ympäröimä Bolzanon kaupunki oli vaikuttava näky. Muutenkin kaupungissa tuntui olevan rento meininki, kauniita rakennuksia, kivoja ravintoloita, viinikauppoja, toreja ja aukioita. Mukava sekoitus Italiaa ja Keski-Eurooppaa. Korkeanpaikankokemusten jälkeen vedimme kohtalaisen taivaalliset pöperöt naamaan ennen bussimatkaa kohti kotikylää.

Bolzanon kadulta

Ei pelottanu paljo

Tost ylös

Sellaronda

Tiistaina oli rinnepäivän vuoro. Toisin kuin sunnuntaina, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Pilviä ei juuri ollut maisemaa häiritsemässä, joten laaksoissa olevia kyliä suojaavat lumihuippuiset vuoret paljastivat itsensä silmänruoaksi. Laskimme päivän aikana Sellaronda-nimisen kokonaisuuden, joka kattaa nelisenkymmentä kilometriä laskua. Mukava kombinaatio loivaa siirtymää, jyrkempää pätkää, aukeaa ja metsikköistä mäkeä. Puuteria ja ajettua rinnettä. Tyhjää ja ruuhkaisempaa. Puuteria tuli laskettua ajoittain samalla innolla kuin pikkupoikana juostua jäätelöautolle. Välissä liikuttavan hyvää pastaa ruokaoluineen rinneravintolassa. Työpäivän mittaisen laskupäivän jälkeen reidet huusivat jälleen hoosiannaa. Homma oli korjattavissa italialaiseen tapaan punaviinillä ja hyvällä illallisella.

Harmaan raja

Autio Garda-järvi ja rakkauden Verona

Tsumppila

Keskiviikkona hypätä loikkasin alas mukavuusalueeni peruskalliolta ja ajoin ensimmäistä kertaa elämässäni autoa Härmälän rajojen ulkopuolella. Painelimme Santa Cristinasta serpentiiniä, moottoritietä ja taas serpentiiniä aina Garda-järvelle asti. Tähän aikaan vuodesta turismista ei ollut tietoakaan. Valtaosa pohjoispäässä sijaitsevista kahviloista ja ravintoloista oli sulkenut ovensa kylmältä ja pahalta talvelta. Järveä reunustavia teitä ajellessa vastaan tuli hotelleja, jotka loistivat autiouttaan. Turistivetonaulana pidetty Varone-vesiputous kohisi kallion sisällä ylhäisessä yksinäisyydessään - ainoastaan kalanhaju sekä kallion sisään viritetyt, kaunista luonnonkohdetta loukkaavat siniset ja punaiset spottivalot seuranaan. Järvellä uiskenteli sinisorsia. Hieman kauempana paikallinen kalastaja hankki leipäänsä hyisestä järvestä. Rantabulevardilla käveli meidän lisäksemme neljä ihmistä. Ja kaksi kissaa. Samaisella kadulla sijaitseva kahvila oli puolillaan paikallisia.Sen sisustukseen ei varmasti oltu kajottu vuosikymmeniin - eikä liioin ruokalistoihin. Cappuccino oli kuitenkin vallan toimivaa, eikä croissanteissakaan kuulema ollut valittamista.

Talvinen Garda-järvi

Mieleenpainuvin paikka kenties koko Italian visiitillä oli Il Divino Infante-museokompleksi Garda-järven länsipuolella. Kyseessä on erään suuruudenhullun italialaisneron, Gabriele d'Annunzion, viimeinen koti, johon Mussolini hänet määräsi kärsimään kotiarestia. Syynä tähän olivat vahvat ja mielivaltaiset poliittiset puheet ja teot; kirsikkana kakun päällä Fiumen kaupungin julistaminen itsenäiseksi valtiokseen - ja itsensä sen johtajaksi. Arestikodissaan d'Annunzio ehti viettää melkein parikymmentä vuotta kohtalaisen rikasta taiteilijan elämää. Arestiolosuhteisiin nähden puitteet olivat kuitenkin kohdallaan; jäätävän kokoinen puutarha, oma amfiteatteri pihassa, mielettömän kokoinen palatsi, jossa muun muassa 34 000 kirjallista teosta ja kosolti taidetta - sekä omaa että muiden tekemää. Kämppä oli todella käymisen arvoinen, niin erikoista asumusta en ole koskaan missään nähnyt. Kaverilla oli kuitenkin ruumisarkun muotoinen sänky, vessassa istuessa seinältä toljotteli erinäisiä, pelottavia maskeja, yhdessä huoneessa oli kaikista maailmanuskonnoista esineitä ja taidetta sekoteltuna niin, että hurskaampikin menisi aatteista sekaisin. Sisustustyyli oli järjestelmällistä kaaosta, jossa ei turhaan oltu penniä venytetty. Koska herra d'Annunzio oli hävittäjälentäjänä toimiessaan vaurioittanut silmänsä, se oli arka valolle, ja tämän takia koko palatsi oli erittäin hämärävaloinen. Kaikki oli tummaa seiniä ja kattoa myöten. Tavaranpaljous ei varsinaisesti vähentänyt ahtautta, joka sisällä patsastellessa hyökkäsi esiin joka nurkasta. Antifengshuit oli pytingissä kohdallaan. Kuumottava paikka, joskin äärettömän mielenkiintoinen. Raja hulluuden ja nerouden välillä on todellakin häilyvä. Asumuksessa ei saanut kuvata, joten jokainen on hyvä ja menee itse pällistelemään paikan päälle. Englanninkielinen audio-opastuskapula kuuluu hintaan.

Herra d'Annunzio ite

Kadehdittava veistos

Garda-järveltä ajelimme iltapäivän ratoksi vielä Veronaan, Romeon ja Julian kaupunkiin. Kävimme hakemassa vähemmän ankeaa kirkkokokemusta tyylikkäästä Basilica Di St. Anastasiasta. Koska olimme paikalla vasta viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa, pääsimme ilmaiseksi sisään. Edelliskirkkoon verrattuna tunnelma oli satakertaisesti lämpöisempi - ja kyllähän Ilmainen on aina saidalle suomalaiselle hyvän olon välittäjäaineita liikutteleva sana. Söin Veronassa kenties elämäni parasta pizzaa, minkä jälkeen  tepastelimme vielä ruoansulattelemiseksi Veronan roomalaisaikaiselle amfiteatterille kuvia napsimaan ja valmistautumaan muutaman tunnin ajomatkaan. Ikäänsä nähden ja yhden maanjäristyksen kestäneenä pytinki on edelleen huomattavan hyvässä hapessa. Matkalla autolle poikkesimme vielä Julian ah, niin romanttisen parvekkeen alla. Siellä oli Romeo käynyt latelemassa latteuksiaan, tulipahan nähtyä.

Basilica di Santa Anastasia

Sama pytinki

Verona

Areenahommia

Kuu-ukko ja Roman Arena

Hekumoin Julian parvekkeen alla

Kinkkua, mozzarellaa, balsamicoa. Huhhuh.

Paluumatkalla teimme muutaman höperöhkön reittivalinnan, jotka saivat veren kiehumaan niin kuskin kuin apukuskinkin paikalla. Viimeisen tunaroinnin ansiosta näimme kuitenkin serpentiiniteiltä Ortisein kylän lepäävän kaukana alhaalla laaksossa, turvassa vuorien välissä, kuun ja tähtien säihkyessä kirkkaalta taivaalta. Kuvaamiseen ei riittänyt tahtotila eikä kärsivällisyys, mutta verkkokalvoille syöpynyt näky on yksi hienoimmista koskaan.


Rinteessä ja loppureissun hengailua

Torstaiaamuna lähdimme kiertämään Sellarondaa toiseen suuntaan. Se vei aikalailla koko päivän, tosin poikien kanssa tarvottiin viimeisen laskun kunniaksi vielä tovi metsässä, kun reittivalinta ei ihan kohdannut rinteiden laskusuunnan kanssa.  Lumen alta pilkistävät kivet raapivat mukavasti lautojen pohjaa ja kantteja, joten metsäreitin alkupätkä meni kevyen kiroilun ja sadattelun jälkeen kävelyksi. Hetken kävelyn ja metsässä laskun jälkeen selvisimme kuitenkin maailmancup-rinteen kautta ala-asemalle ja lopulta kämpille. Sekä torstai-ilta että perjantai kokonaisuudessaan meni Santa Cristinan lähistöllä pyöriessä ja rennosti ottaessa. Yritin pariinkin kertaan käydä uudelleenrakentamassa keskiviikkoiltana nähtyä kylämaisemaa kameran linssin läpi, muttei siitä yltiöpilvisen sään takia mitään tullut.

Reitiltä poikenneiden metsämaisemat

Vikan illan korttipelihommia

Sininen hetki

pehmeetä.

Ortisei pilviverhon takaa. Oli tähtitaivaalla varustettuna aika paljon upeampi.

NAMISKUUKKELIA

Sen lisäksi, että rinteet ja maisemat olivat upeat ja ihmiset erittäin mukavia, en voi liikaa ylistää paikallista einestä. Laskujeni mukaan söimme ravintolassa ehkä neljätoista kertaa viikon aikana. Se kävi lompakon päälle, mutta joka kerta ruoka oli laittoman hyvää. Tietenkin montaa erilaista pizzaa ja pastaa, risottoa, mutta myös kauriin entrécotea tuli mussutettua. Aivan jäätäviä settejä. Ei oltu nimittäin juustossa ja öljyssä säästelty. Italialainen keittiö on aina ollut yksi lemppareistani ja nosti edelleen osakkeitaan - unohtamatta pääasiassa todella hyviä punaviinejä.

Olimme kuvitelleet, että mökinluovutusaika olisi lauantaina puolen päivän hujakoilla, mutta edellisiltana meille kerrottiin että mörskän tulisi olla tyhjä kello yhdeksän aamulla. Aikainen lähtö oli lopulta hyvä juttu, sillä matkalla pysähdyimme ostarille Italian rajalla ja Innsbruckiin syömään, ja Itävallan pohjoisrajalla juutuimme ruuhkaan autobaanalla. Hetken ehdin jo päässäni miettiä, kuinka suolaisen hinnan uudesta lennosta joutuisi maksamaan. Onneksi letka alkoi lopulta vetää, ja ehdimme melkein paria tuntia ennen lennon lähtöä palauttamaan autot ja lompsimaan Lufthansan koneeseen. Voisi kai sanoa, että jo perinteen mukaisesti meikämannea luultiin narkkaripulsuksi ja tavarat katsottiin tukkaa ja kameraa myöten, ettei ollut mitään salakuljetushommia. Sopiihan se toki minulle, mukavahan se vain on kun komeat lentokenttäherrat hiplailee!

Kylmässä viikon värjötellyt dieselmörkönikin starttasi - joskin melko epävarman oloisena - Kivistöstä. Kahvimaidot mukaan Tuuliharjasta ja kotiin uneksimaan upeista Dolomiiteista. 

Grazie mammoni! Onhan tää poppoo nyt aivan jäätävän hieno. Otetaanpa jossain välissä taas uusiksi!

Meidän Villa Mastle!