Uganda!

Viimeisin vierailuni Ugandassa jätti paljon hampaankoloon. Puhelin ja pankkikortti varastettiin Kampalassa, kaupunki oli rauhaton presidentinvaalien takia, ja päivää ennen Ruandan rajan ylittämistä jonkinsortin ahne loispirulainen tunkeutui elimistöön jakamaan aterioitani kysymättä lupaa, tehden samalla vessarallista turhan intensiivistä. Vaikka muun muassa Lake Bunyonyilta jäi upeita kokemuksia ja muistoja, Ugandan reissuosuudesta jäi jossain määrin paskan maku suuhun. Tuntuu, että tein reissun jälkeen päätöksen, että Ugandaan ei välttämättä tarvitsisi enää uudestaan lähteä. Vaan kuinkas kävikään; kun erilaisten sattumien kautta tuli mahdollisuus lähteä käymään maassa uudestaan, päätin antaa Ugandalle uuden mahdollisuuden. Rehellisesti en epäröinyt hetkeäkään. Tietenkään. Olihan kännykän menettäminen lähinnä omaa huolimattomuuttani, ja turistiripulia varmaan voi sairastaa parissa muussakin matkakohteessa.

Reissun luonne viimekertaiseen olisi sikäli erilainen, että nyt kohdemaana olisi vain ja ainoastaan Uganda, ja siihen tutustuminen tehtäisiin pari vuotta maassa asuneiden Ukon ja Niinan johdolla. Heillä kun sattuu olemaan Ugandassa oma yritys, Piece of Uganda Safaris, joka järjestää seikkailun- ja kokemuksennälkäisille safareita ja muita aktiviteetteja. Itse ei käytännössä tarvitsisi suunnitella mitään, ja sehän vuan passaapi. Sen kuin ilmoitti, paljonko reissubudjetti suunnilleen voisi olla ja mitä kaikkea kiinnostaisi käydä yytsäilemässä. Savannia, koskenlaskua ja sademetsien sukulaisia olisi ainakin tarjottimella, joten ei muuta kun vaimo sekä rinkka matkaan ja menoksi!

Perjantai, 9.6.2017

Päiväntasaajan tuttu lämpö tervehti meitä Kenya Airwaysin purkista ulos astuneita välittömästi, vaikka kello ei ollut edes puoli yhdeksää aamulla. Rajanylitysoperaatio ei ollut koskaan ollut näin nopean toiminnan juttu tällä mantereella; nettiviisumihakemus ja passi virkailijan kouraan, parin minuutin odottelu, tutut leimasimen lyönnit - ja tadaa! Passi viisumeineen oli kourassa. Ystävällinen hymy virkailijalta päälle. Tavarat alas hihnalta ja tullin kautta ulos Entebben lentokentän piskuisesta terminaalista. Ukko autoineen oli vastassa lentokentällä. Valkoisen Landcruiserin tuulilasin ylälaidassa seisoi: "It's By Grace of God" hyvin afrikkalaiseen tyyliin. Kyseisellä autolla olisi tarkoitus viikon aikana kierrellä ja katsoa, mitä kaikkea Ugandalla on reissaajalle tarjottavanaan.

Parin tunnin välikuoleman jälkeen perjantai meni mukavasti tutustuessa Ukon ja Niinan kotiin sekä Entebben kaupunkiin. Minulla oli ilmeisesti suuri aukko Ugandan tuntemuksessani, koska en ollut koskaan kuullutkaan paikallisesta rolex-katuruoasta. Se piti paikata pikimmiten, ja chapattiin kääritty munaomeletti rehuineen ei ollut itse asiassa yhtään hassumpi näläntappaja. Teimme koneessa turvonneita pohkeita avaavan kävelylenkin paikallisessa kasvitieteellisessä puutarhassa (Entebbe Botanical gardens), joka oli suuri puistoalue täynnä valtavia, taivaisiin kohoavia pylväsmäisiä puita ja erittäin passeli vaikkapa picnic-spotiksi. Illalla kävimme ulkona syömässä ja aloimme jo valmistautua aamulla alkavaan reissuun.

Rolex-kadunvarsikojua ja katukuvaa 

Botanical Gardens

Lauantai 10.6.2017

Landcruiserin moottori starttasi lauantaina aamusta puoli kymmenen aikaan kohti Jinjaa. Ukolla ja Niinalla oli hoidettavia työasioita maan pääkaupungissa Kampalassa, joten muutama tunti vierähti byrokratian rattaiden pyörimistä odotellen sekä lounashamppareita mussuttaen. Jinjaan Adrift-campille saavuimme ennen pimeän tuloa. Paikka oli Lauralle ja itselleni tuttu, sillä olimme hypänneet samaisessa paikassa tandembenjin viisi vuotta takaperin. Nyt ohjelmassa olisi hieman erilaista adrenaliiniruiskua, mutta vasta sunnuntain puolella.

Sunnuntai 11.6.2017

Adrift-campin rinnemökissä oli oikeastaan todella mukava nukkua. Lämpötila laski mukavasti yön aikana eikä kuumuudesta ollut tietoakaan. Päivän teemana oli koskenlasku Niilin tyrskyissä, jota odotin mielenkiinnolla. Olin kerran elämässäni kokeillut kyseistä aktiviteettia hieman pienemmissä puitteissa Kuusamossa. Olin havaitsevani perhosten tansseja jossain kaukana mahan pohjalla.

Itse raftaus oli yksi hienoimmista adrenaliiniruiskuista koskaan. Yksi maailman mahtavimmista joista virtasi alla, pari kertaa vedettiin koskessa kauniisti mukkelismakkelis, meidän raftingbossilta Chrisiltä meni viidennessä koskessa polvi paskaksi ja opasta jouduttiin vaihtamaan. Kumivene oli jäänyt keskelle koskea stopperiin seisomaan, joten sen saamisessa takaisin meni myös oma aikansa. Muutaman tunnin melomisen, auringossa käristymisen, uiskentelun sekä adrenaliininarkkauksen jälkeen oli aika ansaitun grillimätön oluineen päivineen. Auringossa palaneet reidet, olkapäät ja niska karjuivat hoosiannaa kohtalaisen kipeästi ja pitkään.

Maanantai 12.6.2017

Matkustuspäivä. Aamulla länkkärikahvila Java Housen aamiaisen kautta tien päälle ja safariauton keula kohti pohjoista Ugandaa, tarkemmin Murchison Fallsin kansallispuistoa aka Mörkkaria. Toisin sanoen meillä oli koko päivä aikaa fiilistellä vaihtuvia maalaismaisemia, tienvarsikauppiaita, punamultaisia kylänraitteja sekä idyllejä afrikkalaisia savimajakyliä. Siinä Landcruiserin takapenkillä tarakka hiessä istuskellessani jouduin vain ihmettelemään, miten kova Afrikka-kaipuu viime kerrasta olikaan ehtinyt kertyä. Jokin siinä punamullan, mopotaksivilinän, akaasiapuiden, kuoppaisten teiden ja tuntemattomien hymyjen kombinaatiossa vain veti puoleensa. Minkäs teet!

Alkumatka Jinjasta oli pientä ja hidasta tietä, mutta viimeiset pari-kolmesataa kilometriä päästiin painamaan yllättävänkin hyvää asfalttibaanaa. Tämä mahdollisti sen, että ehdimme maanantai-iltapäivällä jo käydä kansallispuiston sisällä ajelemassa tovin. Savannilla ei juuri muita turisteja näkynyt, mutta suuret määrät erilaisia antilooppeja, elefantteja, apinoita ja kirahveja piti meille seuraa auringon alkaessa laskea horisontissa. Mukava alkupala nälän kerryttämiseksi ennen illallista, ja toisaalta toimiva maistiainen tulevia safaripäiviä ajatellen.

Tiistai 13.6. ja keskiviikko 14.6.2017

Tiistai meni käytännössä kokopäivähommiksi eläimiä ja Mörkkaria ihastellessa. Kiitos koko päiväksi otetun safarioppaan, myös eläintarjonta oli uskomattoman kattavaa. Jo aamupäivällä opas jollain ilveellä löysi puun oksilla piilossa lymyilevän leopardin, jonka oleskelua ja puusta alas kapuamista pääsimme toljottelemaan suut ammollaan minuuttitolkulla. Hiljaisuuden rikkoi vain säännölliseen tahtiin hakkaava kameran sulkimen napsahtelu. Ujon täpläkissan näkeminen kansallispuistossa ei todellakaan ole jokapäiväistä, joten olimme näkemästämme erittäin tyytyväisiä. Loistavan safaripäivän kruunasi auringonlaskun aikaan löytyneet kymmenkunta leijonaa, jotka hengailivat pusikon edustalla pimeän tuloa odotellen. Leijonat ja leopardi olivat ilman muuta päivän kohokohdat, mutta toki matkan varrella näkyi muutakin; lukemattomia elefantteja niin horisontissa kuin autotielläkin, aina yhtä elegantteja kirahveja, sadoittain meitä ihmeissään tuijottavia gobeja ja muita antilooppeja, buffaloita, paviaaneja ja muutamia pienempiä apinoita, mangusteja, oravia, virtahepoja, muutamia sakaaleja sekä soidintanssejaan esittäviä Ugandan kansallislintuja etelänkruunukurkia, josta on tullut yksi suosikkieläimistäni. Upea otus.

Tiistai-iltana tähtitaivas oli niin kirkas, että se tuntui olevan aivan kuin kattona muutaman metrin päässä. Kyllä sitä kelpasi tuijotella safariteltan kuistilta. Tai siis, kai huonomminkin voisi mennä.

Teltan katto, telttakatoksen katto, Afrikan katto

Keskiviikkona vietimme aamupäivän vielä kansallispuistossa kokeilemassa onneamme. Tällä kertaa emme ottaneet maksullista opasta mukaamme ollenkaan, vaan ajelimme omatoimisesti ympäri puistoa. Vaan eipä tullut opasta edes ikävä, koska Laura spottasi haukansilmillään leopardin täysin omatoimisestikin; tällä kertaa kissa makasi kuivuneessa joen uomassa sillan kupeessa. Harvinainen tilanne sinänsä, elukan kun usein näkee nimenomaan puussa köllimässä - ja kaukaa. Nyt olimme parhaillamme viidestä kymmeneen metriin eläimestä, ennen kuin se lähti lompsimaan pitkin joenuomaa kuvannälkäisiä valkolaisia pakoon. Hienoja hetkiä. Varsinkaan, kun muita turisteja ei paikalle tälläkään kertaa sattunut.

Kisu

Kyseisenä keskiviikkona tuntui olevan eläimillä jokin ennalta sovittu ja kalenteriin merkattu naiskentelupäivä. Elefanteista ja antiloopeista lähtien tuntui, että jokainen vastaantuleva eläinlaji oli suvunjatkohommissa. Kirahvikin oli kyllä pelipaikoille päässyt, mutta suvunjatkon voi kyllä aktin lopputuotteesta varmuudella poistaa, kumpikin osapuoli kun sattui olemaan uros. 

Ennen Mörkkarilta poistumista päätimme porukalla leikkiä vielä hengillämme ja päästää Hakalan äidin pojan safariauton rattiin. Ilman ihmis- tai eläinkuolemia kuitenkin selvittiin, vaikka väärälle puolelle autoa laitettu ratti vasenkätisten vaihdekeppeineen hieman totuttelua vaatikin.

On se raju.

Poistuttuamme varsinaisilta safariteiltä jatkoimme matkaa kohti Budongon sademetsää. Matkalla pysähdyimme lounaalla ja kävimme vielä katsomassa Murchison Fallsin vesiputouksilla, kuinka väkivaltaisesti Niili uomissaan parhaimmillaan ryskää menemään. Verkkokalvoille tallentui seuraavaa: yksi maailman suurimmista joista näyttää voimansa ja nousee kallionseinämiin osuessaan valtavina tyrskyinä kymmeniä metrejä itse virran yläpuolelle. Jossain vesihöyryverhon takaa, toisella puolella putousta colobus-apina istuu tyytyväisenä oksallaan nousevan veden viileydestä nautiskellen. Seuraava iso tyrsky. Ja seuraava... ja seuraava... Satojen metrien päässä alempana virtausta, kun korkeat kallionseinämät vaihtuvat tasamatalaksi joenrannaksi, Niili rauhoittuu, valkoiset tyrskyt häviävät kuvasta ja muuttuvat tasaiseksi, seesteiseksi virraksi.

Illaksi ajoimme Budongo Eco Lodgeen yöksi, seuraavan päivän metsäretkeä varten. Matkalla saimme todistaa, että edellä mainittu naiskentelupäivä koski myös tienvarressa piehtaroivia paviaaneja. 

Torstai 15.6.2017

Yö keskellä sademetsää sijaitsevassa majoituksessa oli kokemus sinänsä. Heräsin yhden aikaan yöllä melkoiseen meteliin huomatakseni Äiti Maan tahtovan pitää  meikämannesta unen loitolla - ja visusti. Koko maailman kaikki sateet olivat varmasti kertyneet mökkimme ylle, niin vaikuttava oli meteli joka peltikatosta lähti veden jylistessä siihen pikimustasta taivaasta. Mökkiin ei tiheän metsikön takia tullut ulkoa yhtään valoa, joten kättään oli turha edes yrittää nähdä pimeässä. Säännöllisen epäsäännöllisessä tahdissa välkkyvät salamat toivat kuitenkin pimeyteen valoa. Luonto armottomuuksineen oli lähellä, ohuen seinän takana, tehden meistä naurettavan pieniä. Juuri tämä on yksi niistä asioista, joihin olen tällä mantereella kauttaaltani tykästynyt. 

Aamuun mennessä sade oli loppunut, vaikka peltikattoon puista tippuvat pisarat sateelta aluksi kuulostivatkin. Aamupäivä meni sademetsässä trekkaillessa ja sukuloimassa. Trekkauksen pääkohteena olivat nimittäin ystävämme simpanssit. Ja kun ne simpanssit vajaan tunnin etsimisen jälkeen löytyivät, en edes yritä kuvailla sitä äänimaisemaa, minkä moiset otukset aiheuttavat. En edes osaisi, vaikka yrittäisinkin. Sanonpahan vain, että se kollektiivinen mekkala on todellakin vaivan ja mammonan väärti. Seurasimme simpanssien touhuja hyvän tovin, kuvia räpsien. Erittäin viihdyttävän oloinen kaveri tuo meitä muistuttava, karvainen tyyppi. Eipä tuntunut myöskään simpanssin naimatouhuja häiritsevän kamerat, eikä yleisö liioin. Sen verran tiheään tahtiin kävi eräskin pariskunta suvunjatkoa ainakin yrittämässä.

Simpanssitrekkauksen jälkeen söimme majoituksen hintaan kuuluvan lounaan ja jatkoimme matkaamme Masindin kaupunkiin, brittiläisomisteiseen hotelliin, josta seuraavana päivänä yhden eläinetapin jälkeen takaisin kohti Kampalaa.

Perjantai 16.6.2017

Aamupalan (espanjalainen omeletti, paahtoleipä ja pari isoa kuppia kahvia) jälkeen lähdimme valkoisella ratsullamme kohti viimeistä safarikohdetta; Ziwa Rhino Sanctuarya. Majoitukselta oli pelipaikoille reilun puolen tunnin ajomatka, joten olimme jo hyvissä ajoin aamulla valmiina kierrosta varten. Ukko ja Niina jäivät odottamaan portilla olevaan ravintolaan, me lähdimme Lauran, parin oppaan ja kahden hollantilaisturistin kanssa etsimään harmaita yksisarvisia. Pääsin ajamaan Landcruiseria taas jonkin matkaa pientä, mökkitietä muistuttavaa, kuoppaista ja vetistä ajoväylää. Tie päättyi pienelle mutaparkkipaikalle, mistä matka jatkui kävellen ruohikkoista aukeaa, jossa oli siellä täällä isoja pusikkoalueita. Ei mennyt montaakaan minuuttia, kun ensimmäinen sarvikuono näkyi parin sadan metrin päässä, ja pian olimme löytäneet itsemme otuksen luo. Yhteensä sarvikuonoja tässä ryhmässä oli neljä kappaletta, mikä oppaan mukaan oli tavanomaista enemmän - yleensä nähdään yksi tai kaksi sarvikuonoa kerrallaan. Siellä ne möllöttivät heinikossa ruohoa syöden. Aikamme sarvikuonojen touhuja lähietäisyydeltä vahdattuamme ja todettuamme, että korkean heinän takia niistä oli vaikea saada hyviä valokuvia, marssimme jonossa takaisin autoille. Näin läheltä sarvikuonoja ei varmasti päästä näkemään missään - ainakaan vapaana! Nyt oli kuuluisa The Big Five nähty tälläkin reissulla; buffalo, sarvikuono, elefantti, leijona ja leopardi - ja  toki paljon muutakin. Voiko safarilta enempää pyytää? Jos ei Siperiantiikeriä tai Tyrannosaurus Rexiä lasketa, niin eipä oikeastaan. No, sen verran safarinälkää piti jättää ensi kertaan, että vuoristogorillat pitää käydä trekkaamassa seuraavalla Ugandan reissulla. Nyt kuitenkin pääsimme hyvillä mielin jättämään eläimet omaan rauhaansa ja jatkamaan matkaa Kampalaan.

Muutaman tunnin ajomatkan jälkeen pysähdyimme Kampalassa lounaalle Bougainviller-nimiseen ranskalaishenkiseen ravintolaan, missä oli ylivoimaisesti reissun parhaat ruoat, vaikka ylipäätään olimme syöneet erittäin hyvin koko viikon. Kävimme Kampalassa vielä ruokakaupassa ja jatkoimme matkaa kohti Ukon ja Niinan kotia Entebbeen. Iltapäiväruuhka ei ollut onneksi vielä pahimmillaan, ja olimme Entebbessä jo pari tuntia ennen pimeää todetaksemme, että alueelta oli sähköt poikki.

Sähköt palasivat ennen pimeää, ja pääsimme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ruoanlaittopuuhiin; pääruoaksi körrikkää (perunaviipaleita ja naudanfileetä) ja jälkkäriksi vaniljajäätelöä Suomesta viikko sitten tuodulla Wilfan jäätelökoneella tehtynä. Jäätelökoneneitsyys meni, ja lopputulos oli niin hyvä, että joudun vakavasti harkitsemaan samanlaisen vekottimen ostamista Lahdenkin päähän. Ostopäätöstä helpottanee se, että vaimo sattuu olemaan kohtalaisen perso jäätelölle.

Lauantai 17.6.

Niin se vaan tuli päätöspäivä tällekin reissulle. Ainahan lomareissut liian nopeasti menevät, mutta että näin hujauksessa? Järjetöntä. Pelastuksena oli se, että ihan aamusta ei vielä tarvinnut lentokentälle suunnata, vaan KLM:n lento kohti Amsterdamia lähtisi Entebben kansainväliseltä kentältä vasta klo 23.35. Aikaa siis oli vielä nautiskella lomafiiliksestä.

Aamupäivällä lähdimme Hotel Lake Victorian uima-altaalle lilluttelemaan ja käristämään itseämme auringossa. Koko viikko oli ollut melkoista menoa ja melskettä, joten muutaman tunnin aivot narikkaan-tyylinen rantatuolille köllähdys teki erittäin hyvää. (Näin jälkeenpäin ajateltuna punaisina helottavat niska, hartiat ja rinta olivat asiasta kyllä eri mieltä.) Söimme lounaan myös altaalla, ja siitä lähdimme kaupan kautta kämpille. Päivän aikana Entebbessä liikuskeltuani ensin kävellen ja sitten mopotaksin kyydissä täytyy todeta, että kaupunki vaikuttaa erittäin mukavalta. On puistoalueita, kompakti keskusta-alue, pari ostoskeskusta ja Victoria-järvi. Mukavan oloisia ihmisiä, ei liikaa turisteja pyörimässä. Ei hassumpaa.

Vaan eipä Ugandassa maanakaan mitään valittamista ole. No, vähän turhan pitkään vallassa maleksinut presidentti ja korruptoitunut hallitus - ei mitään uutta Afrikan auringon alla siis. Ihmiset ovat tavattoman ystävällisiä, ja pinta-alaltaan pieneksi maaksi luonto on erittäin vaihtelevan sorttista. Kansallispuistoissa ei verrattuna Tansaniaan tai Keniaan ole nimeksikään porukkaa, ja suhteessa vähäinen turismin määrä näkyy myös länkkäriä miellyttävästi hyvin edukkaina hintoina niin puistolupien kuin majoitusten ja ruoalla mässäilynkin suhteen. Vielä kun sattuu sellaiselle reissulle, jossa safarifirma hoitaa hommat sataprosenttisen mallikkaasti. Sopivalla kombinaatiolla suomalaista organisointia ja paikallista letkeyttä. Mucho bueno!

Ennen kuin taksi haki meidät Ukon ja Niinan kotoa yhdeksän jälkeen illalla, ehdimme syödä erittäin tuhdin illallisen ja vielä eilistäkin parempaa, itsetehtyä jäätelöä! Halleluja, passion-hedelmä sopii  yllättävän hyvin jäätelöön. Odotan innolla seuraavaa kertaa, kun Ukko on päässyt kunnolla hifistelemään Wilfansa kanssa...

Olisi sitä voinut pidempäänkin viipyä. Tokkopa vaan jäi viimeiseksi Ugandan reissuksi tämäkään!

Ai että.