Pläjäys Budapestia

Alkupalaksi

Reppureissuidealismini ykkösteesinä on syystä tai toisesta aina ollut ajatus: mahdollisimman kauas ja mahdollisimman kauan. Tähän on varmasti moniakin syitä, joista ei lainkaan vähäisimpänä suomalainen, hiivatin pitkä kaamos. Olen kärjistetysti ajatellut, että ideaaliasetelma on sellainen, jossa kärvistellään pimeydessä, kylmyydessä, koulussa, töissä ja ylitöissä yksitoista kuukautta vuodesta, jotta kuukaudeksi voi paeta hektistä arkea ja pirun kauas. Ja ajattelen niin vieläkin. Pitkällä reissulla kaukana kotoa, ehtii päästä aidosti irti siitä kaikesta, mikä vie normaaliarjen ajankäytöstä suurimman palan kakkua. Pidemmän kaavan reissua suunnitteleekin antaumuksella ottaen selvää historiasta, kulttuurista ja praktikaliteeteista. Valmistaa itseään, jotta saa mahdollisimman paljon irti itse kohteessa. Siirtää jo kotona ollessaan ajoittain ajatuksia reissuun, jota on suunniteltu pitkään ja odotettu hartaasti. Eskapismia parhaimmillaan!

Tämä ajatusmalli on kuitenkin saamassa pääkopassani rinnalleen kilpailijan. Lyhyen aikavälin lyhyehköt arjen pikapaot ovat nekin alkaneet vaikuttaa melko toimivalta ratkaisulta. Eivät vaadi vuoden lomapäivien keräilyä eivätkä välttämättä kauhean paksua lompakkoakaan. Ja vaikka sitä kuinka unelmoikin kaukomaille matkaamisesta, kyllä Euroopan mantereellakin nähtävää riittää. Esimerkiksi Unkarissa!

Tätä loppukevään matkaherkkua ehdin odotella jo hyvän tovin. Ensinnäkin siksi, että Unkarin pääkaupunkia Budapestia on tituleerattu niin moneksi; Itä-Euroopan Pariisiksi, yhdeksi maailman kauneimmista kaupungeista - mitä näitä nyt on. On aina mielenkiintoista käydä katsastamassa, mitä suuri määrä ihmisiä rakastaa ja minkä takia. Toisaalta, elämän rumat realiteetit valitettavasti lyövät joskus hyvinkin kapeat raamit reissumahdollisuuksille kaiken arjen pyörityksen keskellä. Kun olisi rahaa, ei ole aikaa. Kun taas aikaa olisi, Matti kuikkii kukkarosta. Kun itselläni on lomaa, vaimolla ei ole, ja kun vaimolla ei ole, ei sitä jatkuvasti kehtaa olla toisella puolen palloa - ainakaan kauhean kauaa. Kaipa hyvinkin vajavaisella organisointikyvyllä voi olla tekemistä asian kanssa. Reissu Budapestiin oli himskatin helposti järjestettävissä, koska vanha päiväkoti-, koulu-, ja - yllätys yllätys, reissutoverini, bestmanini ja hyvä ystäväni asustelee paikan päällä ja lupautui tarjoamaan katon pääni päälle. Löytyy puhtaat lakanat, kahvia ja patja jolla on vallan mukava pötköttää mahan vieressä. Kustannuksia kertyy ainoastaan lennoista, liikkumisesta ja itsensä turvottamisesta ruuan ja juoman muodossa. Ei paha, ajattelen. Turistiopaskin on valmiina, joten ei muuta kuin pelkääjän paikalle nautiskelemaan ja ihmettelemään. Aivot voi surutta jättää narikkaan, ne kun tuntuvat siellä olostaan kovin nautiskelevan.

Reissun päälle ja päällä

Myöhästyttyäni torstaina Lahden paikallisliikenteen bussista sekä jäätyäni ensin väärällä juna-asemalla pois junanvaihtohässäkässä, onnistuin viimein pääsemään lentokentälle. Tilanne oli sikäli meikämannelle uusi, että havahduin kentällä pyöriessäni olevan siellä ensimmäistä kertaa ilman matkakumppania. Onnekseni minulla on kuitenkin taito pitää nauttia omasta ja kaikista sivupersoonieni seurasta. Koska aikaa koneen lähtöön oli reippaanlaisesti, kävin nauttimassa yhden ahvenanmaalaismallasjuoman. Olin varannut lentokoneesta ikkunapaikan ja lentomatka meni kuin hetkessä, ikkunasta tuijotellen, kahvia litkien ja kuunnellen hyvää musiikkia. Fiilistellen jo alkanutta reissua! Vaikka oikeasti nautin itsekseni olosta, ystäväni Aleksin näkeminen Budapestin kentän odotusaulassa pitäen kohotetussa kädessään Yesu-kylttiä oli parasta pitkään aikaan. Veljelliset halirumbat, jonka jälkeen matkakortin ostoon ja suunta kohti Budapestia!

Tuosta matkakortista hieman; on nimittäin aivan pikkasen näppärä läpyskä! Kahden viikon aikana saa ahmia bussi-, metro-, juna-, ja laivamatkoja Budapestin alueella niin paljon kuin napa vetää ja sielu sietää. Hintaa ilman opiskelija-alennuksia kahdeksantoista eunukkia, täysin maksettavissa jopa sosiaalialan palkoilla.

Olimme Budapestin keskustassa ehkä puoli kahdeksan aikaan illalla, ja koska olin syönyt viimeksi Lahdessa Hesburgerin minikanahampurilaisen, meinasi pikkuisen hiukoa. Aloitimme siis lempihommilla, eli syömällä ja juomalla.

Hervottomat patonkisetit ja iso paikallinen ohrapirtelö, kiitos nam. Hintaa muutama euro. Sitten reissureppu kämpille ja katselemaan paikkoja. Kaupasta hieman evästä, minkä jälkeen kiipesimme Gellértinvuorelle. Tuolta 140-metriseltä Tonavan kupeessa mököttävältä kukkulalta sai melko hyvän käsityksen Budapestin mittasuhteista ja rakenteista. Ja olihan Unkarin pääkaupunki iltaloistossaan vallan näkemisen arvoinen.

Oli silmäänpistävää huomata, ettei Budapest ainakaan pimeässä näyttänyt suurkaupungilta. Tonavan valaistut rannat ja muutama suuremmin valaistu rakennus parlamenttitaloa myöten - muuten melko sympaattisen ja kompaktin oloinen lintukoto, tuumasin ma. Ei puhettakaan eurooppalaista idylliä halkovista pilvenpiirtäjistä, eikä valosaasteellakaan voi sanoa mässäiltäneen. Muutamaa suurempaa katua lukuunottamatta katuverkostoa ei taloviidakolta oikein erottanutkaan. Ainakin hämärissä hyvinkin mukavan näköinen kaupunki. Ilta lipsahti viileäksi yöksi siinä maailmaa parantaessa, ja kun kukkulamatkaeväät oli vedetty hyvin mielin huiviin, oli aika lähteä lataamaan akkuja, että aamulla jaksaisi lähteä katsomaan, mitä elämyskarkkia kaupungilla on reissaajalle tarjota.

Ensiksi päätepysäkki

No... Nukutti ainakin huolella! Ennen puolta päivää ei ollut toivoakaan päästä ulos. Siinä hujakoilla kuitenkin. Aamukahvit (ei kummoista suodatinsumppia), banaanit ja voikkarit naamaan ja menoksi. Aleksi sai idean aloittaa turistiopastus ah, niin monen paikallisen esi-isän ja -äidin pitkän ja piinallisen maallisen kituutuksen päätepysäkiltä elikkäs hautausmaalta. Kerepesin hautausmaa sijaitsee lähellä Budapestin itäistä rautatieasemaa ja näin ollen myös lähellä Aleksin kämppää. Kerepesi tuntuu enemmänkin valtavalta, siis oikeasti valtavalta puistolta kuin hautausmaalta. Lääniä mullan alla nököttämiseen ja kääntyilyyn on Kerepesissä varattu vaivaiset 56 hehtaaria.

Alueelle on haudattu lukuisia merkittäviä poliitikkoja, runoilijoita ja tiedemiehiä. Kerepesiin kuoppien kaivaminen on lopetettu 1950-luvun alkupuolella toisen maailmansodan tuhottua osia hautausmaasta. Haudat ovat vähintäänkin mielikuvituksellisia; toisissa hautakiven päällä on patsas, joissa vainaja pitää Neitsyt Mariaa kädestä, toisissa Kristus-patsas ottaa vainajan vastaan kädet lämpimän avoimesti levällään. On kreikkalaistyyppisiä muotokuvapatsaita ja vaikka minkämoista. Mikä tekee Kerepesistä mielestäni rauhallisen, rauhoittavan, seesteisen paikan, on huoliteltujen alueiden keskellä ja ympärillä olevat rehoittavat, hoitamattomana pitkään olleet osat hautausmaata. Valtavien masoleumien ja prameiden monumenttien kontrastina voi nähdä tiheähkön pusikon seassa pilkistävän Jeesuksen tai Neitsyt Marian, yltä päältä muratin peitossa. Myös rehottavilla alueilla menee tallottuja polkuja, mikäli asfaltoidut ja siistireunaiset puistotiet tuntuvat liian tylsiltä, puskahaudoissa riittää ihmettelemistä hyväksi toviksi.

Voisi sanoa, että täällä, vain pienen matkan päässä Budapestin keskustasta, patsaiden, puiden ja pensaiden seassa, luonnon ääniä ihmetellessä, elävien ja kuolleiden lajitoverien kanssa fiilistellessä sielu lepää. Kirjaimellisesti.

Karistimme rauhan tyyssijan jaloistamme ja kalman tuoksun yltämme ja suunnistimme keskustan kautta katsomaan, miltä Budapest näyttää Gellértinvuorelta päivänvalossa.

Näkymää Gellértinvuorelta 

Vapaudenpatsas

Ja olihan se kaunis näky päivälläkin; katurakenne helpommin havaittavissa ja ihmiset heränneet kevätpäivään täydellä tohinalla, jokilaivojen suhatessa pitkin Tonavaa. Heti ensisilmäyksistä lähtien ihastuin Budapestin rakennuksiin, jotka ovat ehdottomasti ohittaneet parhaat eleganssin päivänsä ja joiden kauneus on ajansaatossa muuttunut rosoiseksi. Halkeilevia seiniä, tummuneita pintoja. Tiiliä rappauksen alta. Suuria ikkunoita ja kauniita, kärsineitä ovia. Tykkään kovasti. Päiväsaikaan kuva kompaktista kaupungista ilman keinotekoista mahtipontisuutta vain vahvistui. Lintukoto. Jep, lintukoto.

Gellértinvuorelta lähdimme käpöttämään kohti bussipysäkkiä, päästäksemme toiselle puolelle kaupunkia sijaitsevalle puutarhalle Aleksin parin toverin kanssa. Puutarhasetä ei kuitenkaan päästänyt meitä sisään, ja oli vedettävä esiin varasuunnitelma, jota ei todellakaan ollut, yllätys yllätys! Sovimme, että kun kerran omistamme julkisen liikenteen liput, miksemme menisi jokiristeilylle nauttimaan Tonavasta ja auringosta. Niinpä! Seilasimme paikallislaivan päätepysäkille ja takaisin, maisemia katsellen ja nauttien hyvästä seurasta. Kun paikallisbotski laitettiin yöteloille, me kävimme vielä parissa mukavassa hipsterikuppilassa istumassa. Noissa kotoisissa, sopivan epäjärjestyksen ja rennon menon omaavissa vaihtoehtomaailmanparantoloissa on ihmisen hyvä olla, pistää päivä pakettiin ja alkaa valmistautua jo seuraavaan.

Tonava-risteilyä

Vaihtoehtomaailmanparantola

Puskissa pyörimistä

Vaikka Budapestin kaupunki on itsessään kaunis ja kotoisa, lähialueilla on paljon vaihtoehtotekemistä vaatekaupoille ja kahviloille. Esimerkiksi pusikoissa pyörimistä, mitä meidän viikonloppu sisälsi täällä enemmän kuin olin osannut odottaa. Lauantaina otimme bussin ulos kaupungista ja hilasimme tarakkamme tuolihissillä ylös János-hegyn vuorelle, jossa sijaitsee Budapestin alueen korkein kohta. Ylhäälle on rakennettu jonkin sortin torni, minkä historiasta ei ole mitään käryä, mutta näkymistä ei voi valittaa.

Maisemaa korkialta 

Toisella puolella tornia voi ihastella Budapestin näkymiä, toisella taas maaseutua ja muita kukkuloita. Voin kuvitella, kuinka turismin kukoistuksen ollessa huipussaan torni kuhisee vaarallisten selfiekepukoittensa kanssa pyöriviä ja hyöriviä ihmislaumoja. Tornista alas kavuttuamme lähdimme kiertelemään lenkki- tai maisemareittiä pitkin. Yllätyin kuinka erilaista pusikkoa näinkin lähellä Suomea on. Paikoitellen jopa viidakon tuntua. Siihen lienee vaikuttanut auringonpaiste ja orastava nestehukka.

Meillä menee vuorella ihmetellessä pitkälle iltapäivään. Kun kello lyö jo kuutta, arvomme myöhäisen lounaan ja aikaisen illallisen väliltä päätyen ensimmäiseen lähinnä minun pakkomielteisestä mukatarpeestani saada syödä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman usein. Aleksi tietää hyvän vietnamilaisen ravintolan ja kyllähän minulle aina hyvä ruoka maistuu - sinne siis. Ja aasialaisen ruoan ystävänä totean vietnamilaisen kanacurryn erittäinkin toimivaksi. Unkarilainen ruoka itsessään ei tunnetusti ole mitään kulinaristien kärkilistakamaa, mutta Budapestista tuntuu löytyvän laadukkaita - ja varsin edukkaita ravintoloita eri maailman kolkista.

Illalla kävimme suomalaisuuden nimissä Vittula-nimisessä kellaripubissa, joka Aleksin puheiden perusteella on saanut nimensä teoksesta Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Paikka on nimestään huolimatta tai ehkä juuri siksi rennon viihtyisä, alakulttuureihin taipuvaisten immeisten kohtaamispaikka. Olut on edullista, sitä on riittävän kattava valikoima, seinillä on kävijöiden kirjoituksia ja piirrosyrityksiä, sisällä haisee home ja kuuluu musiikki, ja ihmisillä näyttää olevan hauskaa.

Vittula 

Seinäsuttauksia 

Yleensä ottaen se lienee homman juju. Koska aamulla oli taas herättävä ajoissa, lähdimme nukkumaan vietettyämme pari tuntia Vittulassa ja sen edustalla.

Visegradin puskissa pyörimistä, typerä, kallis linna ja mielenkohotuspizzaa 

Kello soi aamulla puoli yhdeksän tienoilla, mitä seurasi pikaiset aamukahvit ja valmistautumiset päivän epistolaan. Tapasimme Aleksin ranskalaisen ystävättären Budapestin rautatieaseman hollilla, josta ostimme junaliput kohti Visegradin kaupunkia.

Matka kesti vajaan tunnin ja maksoi naurettavan vähän. Matkustusmukavuutta hieman latisti vastapäätä istuvan harvahiuksisen sedän lattialle kaatunut Pilsner Urquell-mallastuote, joka iloisesti lainehteli lyöden piskuiset aaltonsa keltaisten Adidaksieni kylkiin. Olutaaltojen väistelyä ei onneksi kestänyt kauaa, kun olimme jo Visegradin asemalla.

Kipusimme kylän korkeimmalle kukkulalle, jolle oli pykätty linna. Periaatesyistä meitä rupesi risomaan turistilaumat ja toisaalta se, että kiipesimme kukkulalle todetaksemme linnassa vierailun maksavan rahaa. Asiasta kun ei muualla ollut mainintaa. Yritimme protestinomaisesti päästä linnan panoraamapaikalle kiertämällä pusikon kautta linnan muurin ulkoreunaa seuraten, mutta vain todetaksemme että seisoimme jonkun pihassa ja vieressämme möllöttää koira valmiina haukkumaan. Poistuimme vähin äänin ja ripeästi paikalta läpi pusikoiden. Jalat olivat iltapäivällä kuin niillä olisi ensin käpötelty tulisilla hiilillä ja sen jälkeen pyöritelty reilussa suolassa. Sen verran tuli kiertotietä käpötettyä takaisin kylälle.

Pysähdyimme erittäin paikallaan oleville virvoitusjuomille erittäin viihtyisään pikkukylän roinakalusteiseen ulkoilmakuppilaan. Ruokaa ei valitettavasti ollut tarjolla, joten verensokerit kilometrin alarajan alapuolella etsimme käsiimme pizzerian, jotta ei päässyt sokerilaskuhumala liiaksi pudottamaan mielialoja.

Helpotti ja yhden välipysähdyksen, jonka pidimme  Szentendren kauniissa pikkukaupungissa, kautta selvisimme illaksi Budapestiin. Hetken välikuolema, sitten juutalaisravintolaan Mazel Toviin falafeille. Kupu täyteen ja kämpille näkemään kauniita unia.

Szentendreä

Hautausmaalta lopun aikojen piknikille

Viimeinen päivä Budapestissa oli sikäli erilainen kuin aiemmat, että Aleksi oli aamupäivän koulussa ja jouduin ensimmäistä kertaa koko reissun aikana käyttämään omia aivojani pystyäkseni suunnistamaan kaupungissa. Täytyy myöntää, etten muista olleeni pitkään aikaan niin sekaisin sisäänrakennetun, muutenkin huonosti toimivan kompassini kanssa. Tulipa haahuiltua pitkin kaupunkia, sellaisissa paikoissa joissa en ollut aikaisemmin pyörinyt. Ryystin myös kahdet väkevät kahvit naamariin saadakseni puoliksi nukkuvat silmäni vielä auki kunnolla. Pöpperössä ja sympaattisuuspäissäni tulin myös antaneeksi muutaman kolikon jollekin hipahtavalle naiselle, joka kertoi työskentelevänsä kodittomien ruokkimiseksi. Mistäs minä tiedän vaikka oikeasti työskentelisikin. Mistä otankin aasinsillalla loikan asiaan, joka varjostaa muuten niin hyvää kuvaa kaupungista. Nimittäin kodittomat. Heitä nimittäin riittää. Silmämääräisesti eurooppalaisella mittakaavalla luvattoman paljon.  Joenvarressa, jalkakäytävillä, puistoissa, ja ennen kaikkea asematunneleissa. Tuntuu mielettömän pahalta katsoa, kun toiset nukkuvat pahvilaatikkojensa, patjojensa ja repaleisten vaatteidensa kanssa vieretysten asematunneleissa, ihmisvirtojen kävellessä ohi. Yhteiskunnan ulkopuolella, kuulumatta mihinkään. Surullisinta on ajatella, että vaikka joku vapaaehtoistaho voisikin yksittäisiä kodittomia auttaa, ongelma ei poistu ennen kuin valtion taholta pystytään työskentelemään integraation puolesta. Toivottavasti joskus asiat ovat vielä paremmin.

Kun Aleksi oli päässyt koulusta, lähdimme vielä etsimään Kerepesin toiselta puolelta juutalaisten hautausmaata. Portti lopulta löytyikin, mutta oli lukossa ja vahtikoirat haukkuivat porttien sisäpuolella ei-niin-kutsuvasti. Turvatoimia ilmeisesti ilkivallan ja rasististen toimien varalta. Portin pielessä oli ovikello, jota soittamalla ketään ei saapunut paikalle. Toinen koirista vain innostui räksyttämään enemmän. Lopulta Aleksi sai puhelimitse hautausmaan vartijan kiinni, ja vajaan puolen tunnin kuluttua hyvinkin juutalaisen näköinen mies tuli pyörällä portille. Esittelyt, portti auki, koirat kiinni ja pääsimme tutkimaan hautausmaata. Ja jos oli Kerepesi tunnelmallinen ja vaikuttava, niin oli kyllä juutalainen puoli hautuumaastakin, joskin eri tavalla. Paljon kaadettuja tai kaatuneita hautakiviä, sortuneita monumentteja, täysin hoitamatonta, hautapaasien ja puiden yhdessä rakentamaa viidakkoa. Osa haudoista oli auki, mikä teki tunnelmasta omalla tavallaan kuumottavamman. Hurjaa ajatella, kuinka yksi kansanosa on pyritty eliminoimaan yhteiskunnasta täysin, ja mitkä sen yrityksen vaikutukset tämän päivän yhteiskuntaan ovat. Surulliset tarinat tässä mittakaavassa yhdistävät kuitenkin ihmisiä, ja on äärimmäisen tärkeää että vastaavia kulttuurihistoriallisesti merkittäviä kohteita on säilytetty ihmisten nähtäväksi. Ajattelemaan nimittäin laittaa. Hienoja kokemuksia, kauhealla tavalla kauniita paikkoja.

Antoisan, mutta toisaalta raskaan hautausmaakokemuksen jälkeen koimme tarvetta ottaa rennommin. Olihan kuitenkin viimeinen päivä Budapestissa, ja olin saanut kokea kaiken etukäteen haikailemani ja enemmänkin. Hyppelehdimme keltaiseen ratikkaan, suuntana ruokakauppa, piknik-kamat reppuun, sillä juurihan paistoi aurinko, ja takaisin ratikkaan. Suunnitelmissa oli mennä ratikalla Tonavan ylittävälle sillalle, josta keskellä jokea möllöttävälle saarelle myöhäisiltapäivää paistattelemaan. No, jokainen tragikomediaa himppasenkin tunteva tietää, miten hommassa kävi: sillalle päästyämme se Esterin peräloosteri repesi pahemman kerran ja meni ehkä noin viisi sekuntia, kun kaikki vaatteet olivat niin märkiä, että joku nokkela olisi meidän ottaneen pienen iltapäiväsukelluksen Tonavassa. Kävelimme vertauskuvallisesti meisselit otsassa sillan alle sadetta pitämään, ikään kuin sillä olisi enää väliä ollut. Totesimme, että jollain suuremmalla oli nyt jokin hyvä syy estää meitä istua piknikillä, mutta olisihan siitä voinut ilmoittaa jo ennen kuin kaikki herkut oli ostettu. No, leikki sikseen, kun sade oli lakannut, menimme syömään eväitä Aleksin kämpille, kuivattelemaan vaatteita patterilla ja katsomaan dokkareita Areenasta. Käyhän se niinkin!

Piknikkikeli

Viimeisen illan viimeinen ateria syötiin erittäin miellyttävässä thai-ravintelissa; kevätrullia, kasvis-kookoskeittoa, nuudeleita, riisiä ja currya. Hyvä setti! Jälkkärioluet viihtyisässä Lumen-kuppilassa ja viimeisen kerran Aleksin kämpille vievät, loputtomat portaat ylös ja unille.

Täytyy sanoa, että oli niin tekemisentäyteinen reissu, etten oikein ehtinyt kirjoitella ajatuksen kanssa. Siispä jätin sen suosiolla kotimatkalle ja nautin täysin siemauksin kaikesta siitä, mitä Budapest halusi minulle tarjota. Se kaikki oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Olisin varmasti viihtynyt pidempäänkin, mutta ei makeaa mahan täydeltä, ettei tule reissuähky.

Ps. Kiitos Aleksi veljeydestäsi, olihan taas hauskat karkelot! Pots.

Pps. Olen aidosti huolissani Japanista. Kuka pitää Nipponia pystyssä, kun kaikki kansalaiset ovat aina muualla, selfiekeppiensä kanssa viuhtomassa. Joka paikassa. Nytkin Finskin lentokoneessa. SOS.

Ppps. Unkarissa eläminen kasvattaisi pidemmän päälle tuota jalkojen ja rinnan välissä kannettavaa etureppua ja huolella. Jokaista pizzapalaa kohden on käytetty vähintään puoli kiloa juustoa. Muutenkin rasvaherkkuja on joka paikassa. Niitä tietenkin on pakko syödä.