Koti kaukana kotoa

Kaverit!

Tuntuu kodilta. Kolme kokonaista ja kolme neljannesvuotta on mennyt rivakkaan, ja kotiinpaluu rakkaaseen Moshiin tuntunut lahinna silta, ettei olisi pois ollutkaan, MUTTA onpa siistia olla silti kotona. En tieda, tajuaako tuosta mitaan, mutta ei sen valia. Hyva olla taalla. Sinansa hankala dilemma, kun joutuu Suomessa alkaa potea kakkoskoti-ikavaa.

Kigalista Tansaniaan tulo meni tiistaina paikallisella mittarilla melko mukavasti; lento Nairobista Kilimanjaro Airportille myohastyi konevian takia muutamalla tunnilla, mutta illaksi Moshiin ja se on tarkeinta. Meilla oli valilasku Bujumburassa, mista emme ennen koneeseen nousua olleet tietoisia. Samassa koneessa oli myos Kongosta palaava Burundin futismaajoukkue. Mietin, josko kavereilla olisi kayttoa Kortteliliigassa mutta totesin FC HiPan rekrykynnyksen astetta korkeammaksi.

Kaverini Msafiri eli Msaffe oli odottanut kentalla nelja tuntia ja oli edelleen vastassa meita. Oli varannut ja maksanut myos hostellihuoneen keskustasta yhdeksi yoksi. Tuossa tilavassa huoneessa, jossa on katosta narusta vetamalla tippuvat mosknuoriaerkot, vessan seinassa ilmanvaihtoaukko suoraan respaan (onnea respatytsyille), ja kylpparissa haisee home, olemme majoittuneet koko Moshi-patkaksi. Halpaa, siedettavaa ja hyvalla sijainnilla ylakaupungilla. Ihan Viidakkomummon pubin vieressa.

Kuten ajattelinkin, Moshissa aika on mennyt supernopeasti. On kayty kahviplantaasilla ja Materunin putouksilla, kavelty kaupungilla, nahty vanhoja tuttuja, kayty entisilla tyopaikoilla ja tehty paivareissu Tarangiren kansallispuistoon. Joka, ohimennen mainitakseni, on luonnoltaan kaunein kansallispuisto jossa olen kaynyt. Paljon baobab-puita, jumalattomasti elefantteja. Sen lisaksi on tutustuttu uusiin ihmisiin, vietetty pari mukavaa iltaa hyvassa illallisseurassa, uusia kasvoja, uusia tarinoita. Mahtavuutta!

Ensimmaisen Tansanian reissun tyopaikka, katulastenkeskus Msamaria oli edelleen yhta karu paikka kuin ennenkin. Lapsia oli mahtava nahda, ja etenkin paria niista, jotka olivat ennestaan tuttuja. Muistivat viela ja innolla tulivat halaamaan. Meinasi herkistaa.

Lauantaina kaytiin paikallisessa pubissa katsomassa El Clasico, joka ei pelillisesti tarjonnut hurjasti, mutta tukun hienoja maaleja.

Ystavat, on lohdullista, nostalgista ja kotoisaa, etta jotkut asiat eivat ota muuttuakseen. Samat pajaripaakatukauppiaat, samat Airtelin ja MTN:n prepaid-kojut, samat vartijat, tarjoilijat ja taksikuskit kuin ennenkin. Samat battrefolk-hengauspaikat, samat montut asfaltissa ja jalkakaytavilla, samat ihan yhta keskeneraiset rakennustyomaat kuin kolme vuotta sitten, ja sama kotoisa, afrikkalaisen pikkukaupungin seesteinen elamanrytmi kuin taalla aina. Ei kampalamaista syketta, vauhtia ja vaaratilanteita, vaan verkkaisesti kadet sivuilla heiluen kavelevat, iloisesti tervehtivat paikalliset,  katujen varsilla liian kovaa huutavat radiot, paukkuvat pakoputket ja katugrillissa paistuvat vartaat ja Zanzibar-pizzat valtaavat nako-, kuulo-, ja tuoksumaiseman. Tata on aidosti ollut ikava. Tiedan, etta jo pelkastaan Moshissa olemiseen, tuttujen nakemiseen, afrikkalaisen kaupunki-idyllin ahmimiseen saisin kulutettua aikaa kuukausitolkulla. Ja vaikka etukateen tottakai tiedostin, etta Moshi-kuherrus loppuisi liian lyhyeen, on haikeaa jatkaa matkaa. Talla kertaa se jatkuu huomenna kohti kaupallista paakaupunkia Dar Es Salaamia. Onneksi aina voi palata.

Kun tuosta nostalgiasta oli puhe, niin nostetaanpa nostalgista pahaa verta suoniini sylkeva aihe poydalle; suomalaisjohtoinen vapaaehtoisjarjesto AIT. Sama jarjesto jonka johtajan paksuun (ei silti riittavan) lompakkoon erehdyin itsekin roposiani laittamaan 2012.  Laittaa sylettamaan. Tapasimme nimittain muutaman suomalaisen opiskelijan, jotka kertoivat etta homma on johdon puolelta mennyt vielakin roskaisemmaksi. Paikalliset jarjeston tyontekijat (siivoojat, keittajat, vartijat etc.) tekevat hengen mukaisesti vapaaehtoistoita - palkkoja ei nimittain ole nakynyt ilmeisesti pitkiin aikoihin. Tyontekijat onneksi ovat itse alkaneet kapinoida vastaan ja olleet muun muassa lakossa. Rahasta ei ole homma kiinni, silla jokainen esimerkiksi Suomesta tuleva tyoharjoittelija nettoaa jarjestolle tonnikaupalla euroja. Kuvio muutenkin tuntuu kovin erikoiselta, kun jarjeston suomalaisjohtajalle rakennutetaan paraikaa Dar es Salaamiin uutta taloa.

Kyseisen jarjeston toimia on kyseenalaistettu aiemminkin; aiheesta oli juttua taannoin Hesarissa ja monet jarjeston kanssa tyoskennelleet (mukaanlukien itseni) ovat olleet asiasta yhteydessa viranomaisiin. Muutosta ei viela ole tapahtunut, mutta sita kohti tehdaan toita monen osapuolen osalta. Suuri harppaus eteenpain on paikallisten tyontekijoiden ymmarrys siita, ettei uuskolonialistinen sikailu voi jatkua entiseen malliin. On aivan kasittamattoman noloa tulla ja proystailla koyhyysrajan alapuolella elavien kustannuksella. Sinne menevat niiden vapaaehtoisten rahat, jotka vilpittomasti kuvittelivat tulleensa auttamaan paikallisia - suomalaisen juopotteluun ja linnanrakennukseen. Ja toisten kurjuudella itsensa palvomiseen. Menee tunteisiin. Mikas se oli se homma siita ahneen lopusta? Karma korjaa, sita niittaa mita kylvaa. Ja niin edelleen. Avautuminen loppu.

Sitten ei muuta kuin kimpsut mukaan, aamulla toistaiseksi viimeiset hengailut rakkaassa Afrikan kodissa, itkuparkuikavanyyhkyt asemalla ja hyppy luxurybussiin siirtomaaisantien elkein ykkosluokan paikoille. Kohti kuumaa, kosteaa rannikkoa!

Uujaajaajaa!

PS. Alkaa paasta reissun makuun